Tietääkö kukaan enää mistään mitään, Tommi Uschanov?

Kymmenen vuotta sitten tietokirjailija Tommi Uschanov kirjoitti kirjan yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Suuri kaalihuijaus toi julkisuutta ja kaupallista menestystä, mutta tavoitteessaan hän epäonnistui.

T:Teksti:

K:Kuvat: Antti Yrjönen

“Useimmat kirjani ovat syntyneet niin, että olen odottanut riittävän pitkään, että joku kirjoittaisi sellaisen kirjan. Mutta kun kukaan ei kirjoita, kirjoitan mahdollisimman tarkkaan samanlaisen kirjan kuin olisin itse halunnut jonkun muun kirjoittamana lukea.

Esikoisteokseni Mikä vasemmistoa vaivaa? nosti minut jonkinlaiseksi julkisuuden henkilöksi. Sen lähdekirjallisuutta kaivellessani törmäsin tutkimustraditioon, joka tutkii sitä, miten ihmisten yleinen irrationaalisuus vaikuttaa poliittisiin lopputulemiin – ja toisaalta sitä, mitä ihmiset kirjaimellisesti tietävät politiikasta ja mitä eivät. Suuri kaalihuijaus on tämän tutkimustradition esittelyä.

On olemassa pieni eliitti, noin 5–10 prosenttia ihmisistä, joka tietää hyvinkin paljon. Heihin kuuluvat tyypillisesti poliitikot itse, politiikan toimittajat ja vastaavat työkseen politiikkaa seuraavat ihmiset. He kärsivät tietynlaisesta metatietämättömyydestä koskien sitä, miten hirveän tietämättömiä kaikki muut paitsi he itse ovat.

Siitä syntyy kuilu.

Pieni eliitti puhuu ei-eliitille sellaista kieltä, jota se ei yksinkertaisesti ymmärrä. Niinpä se ei saa omia poliittisia tavoitteitaan läpi lainkaan yhtä paljon kuin se saisi, jos se osaisi puhua sellaista kieltä jota ei-eliitti ymmärtää.

Vaikeita, kipeitä ja kovia päätöksiä ei osata perustella niin hyvin kuin periaatteessa olisi mahdollista, jolloin kipeät päätökset tuntuvat kansasta kipeämmiltä kuin niiden tarvitsisikaan tuntua.

Poliitikot vetävät kansan vihaa päälleen paitsi silloin, kun siihen oikeasti on aihetta, monesti myös silloin, kun siihen ei ole aihetta. Epäsuositut poliittiset päätökset ovat usein epäsuositumpia kuin niiden tarvitsisi olla.

Tyypillinen esimerkki siitä on ilmastonmuutos.

Ilmastonmuutos on luisunut puolittain identiteettipoliittiseksi asiaksi. Että nämä jotkut viherpiipertäjät jossain juusto- ja viinikutsuillaan Eirassa ovat päättäneet, että pienviljelijöiltä viedään turve ja autoista bensiini.

Mutta sellaisetkin ihmiset, jotka ovat luulleet olevansa viherpiipertämisvastaisia muuttuvat aika viherpiipertäviksi, kun he saavat enemmän tietoa. Mitä enemmän ilmastonmuutoksesta tiedetään luonnontieteellisen tutkimuksen tasolla ja mitä paremmin ihmisen käsitys vastaa luonnontieteellisiä uusia tutkimustuloksia, sitä myönteisemmiksi he tulevat ajatukselle, että tässä täytyy itsekin tehdä uhrauksia.

Tutkimuksissa on havaittu myös, että tehokkainta käännytystyötä on saada ihmiset sielunsa silmin kuvittelemaan oma lähiympäristö, kotikylä, kotikaupunki tai valtio ilmastonmuutoksen runtelemana. Planeetan mittakaava ei kiinnosta juuri ketään.

Toinen esimerkki on eläkeiän nosto ja kaikki siihen liittyvä keskustelu.

Esitin yhdessä yhteydessä, että eläkeiän nosto pitäisi kehystää niin, että se on todiste siitä, että hyvinvointivaltio toimii, koska tarve eläkeiän nostamiseen johtuu välillisesti siitä, että ihmiset elävät pidempään, koska terveyspalvelut ja kansanterveys ovat niin paljon parempia kuin ennen. Silloin se, että eläkeikää joudutaan nostamaan, on tietyllä tapaa hyvä uutinen. Olen tarjonnut tätäkin puhetapaa poliitikoille.

Kaikista eniten olen tyrkyttänyt sitä Juhana Vartiaiselle. Se vasta turhauttavaa olikin. Ei siksi, että Juhana olisi paha tai tyhmä ihminen, vaan koska hän ei ole. Minua turhauttaa, että hän on väärässä paikassa. Hän olisi saanut virkamiehenä paljon enemmän aikaan kuin kansanedustajana.

Suuri kaalihuijaus sai julkisuutta moninkertaisesti enemmän kuin sekä minä että kustantaja olimme odottaneet. Se on ylivoimaisesti kaupallisesti menestynein kirjani. Jälkimauksi sen ilmestymisen ajasta jäi tietty hivelevä mielihyvä.

Mua haastateltiin aika moneen paikkaan. Sanoin aina samat asiat. Ehkä joku yksittäinen ihminen jossain otti opikseen, mutta sellaista kumulatiivista opiksi ottamista ei koskaan tapahtunut.

Kaikista huonoiten koen onnistuneeni siinä, että en onnistunut rikkomaan sitä pienen eliitin kuplaa, jossa ne elävät siinä uskossa, että kaikki muutkin ovat politiikasta yhtä kiinnostuneita ja tietävät siitä yhtä paljon.

Muistan, kuinka olin Ylen Aamutv:ssä yhden STT:n politiikan toimittajan kanssa. Hänelle tuli ihan täydellisenä uutisena se, että nämä tietämättömyystutkimuksen tulokset ovat niin masentavia ja huonoja. Hän ei ollut koskaan ajatellut koko asiaa.

Joku voisi ajatella, että olisin nauttinut siitä tilanteesta. Että nyt pääsen nöyryyttämään tätä ammattilaiseksi itseään luullutta epäpätevää ihmistä. Tunsin pikemminkin syvää surua.

En haluaisi asioiden olevan niin huonosti kuin on paljastunut olevan.

Suuri kaalihuijaus on huhu, joka on kiertänyt Yhdysvalloissa toisesta maailmansodasta lähtien.

Sen mukaan jokin valtion virasto tai vastaava julkisen sektorin toimielin on antanut jonkin kaalia koskevan hallinnollisen määräyksen, jossa on niin ja niin monta tuhatta sanaa. Tätä käytetään todistelemaan sitä, että byrokratia on karannut käsistä. Ihmiset kertovat sitä toisilleen, koska se kuulostaa omia maailmankuvallisia ennakkoluuloja hivelevältä hauskalta jutulta.

Huhun alkuperä on pystytty jäljittämään. Siinä on erittäin pieni totuuden siemen.

Toisessa maailmansodassa Saksa miehitti Alankomaat, josta oli tuotu kaalien siemeniä Yhdysvaltoihin. Sodan ajaksi reitti katkesi. Siihen liittyen annettiin jokin määräys, joka koski jotain väliaikaista poikkeusmenettelyä. Siinä oli jonkin verran sanoja.

Huhu on lähtenyt lumipallomaisesti paisumaan ja paisumaan ja se on paisunut kohta 80 vuotta. Loppua ei vain näy.

Kymmenen vuoden aikana perusajatus tutkimusperinteen taustalla on pysynyt melko samana. On tullut muutamia uusia tutkimustuloksia, jotka vahvistavat vanhat tulokset.

Yhteiskuntatutkimuksessa on puhuttu paljon replikaatiokriisistä, että tieteellisen vertaisarvioinnin läpäisseet tutkimukset eivät ole toistettavissa, kun tutkimusasetelma myöhemmin toistetaan. Tietämättömyystutkimuksessa sellaista ei toistaiseksi ole ollut. Vanhat tulokset vain vahvistuvat ja vahvistuvat ja vahvistuvat.

Tärkein uusi kehityskulku viimeisen kymmenen vuoden aikana on sosiaalisen median käytön yleistyminen. Se vetää samanaikaisesti kahteen päinvastaiseen suuntaan. Some on tehnyt mahdolliseksi väittää entistä laajemmalle yleisölle kaiken maailman paikkaansapitämätöntä hölynpölyä, mutta toisaalta se on mahdollistanut sen, että valheesta jää kiinni nopeammin.

Heimoutumisesta puhuminen on kuitenkin eliitin metatietämättömyyttä kansasta ja sen tietämättömyydestä.

Paitsi että ihmiset ovat tietämättömiä politiikasta ja sitä ympäröivistä asioista, he ovat usein niin tietämättömiä, ettei heillä ole edellytyksiä edes heimoutua.

Heimoutuminen vaatii tietyn pohjatietomäärän, jotta voi tietää, keitä tulee pitää liittolaisina ja keitä vihollisina. Se pohjatietomäärä jää monelta puuttumaan, jolloin he ovat tietyssä mielessä turvassa heimoutumiselta. Tässä asiassa tietämättömyydellä saattaa olla omituisia, tietyssä mielessä positiivisiakin seurauksia.

Itse en ole somessa. Psyykeni ei kestäisi sitä. Joskus somessa olevat kyselevät, luulenko olevani sen kaiken yläpuolella. Vastaan siihen aina, että kyse ei ole luulemisesta, vaan tiedän sadan prosentin varmuudella, että en ole sen yläpuolella. Jos mä menisin sinne, muuttuisin yhdessä yössä servaavaksi huutajaksi.

Korostan banaalien, strukturaalisten selitysten tärkeyttä.

Toimittajat lähtevät päinvastaisesta. Heistä seksikkäin selitys on aina paras.

Monesti puhutaan, että Trump on “uusi ilmiö”, tai että brexit on “uusi ilmiö”. Minusta ne ovat sellaisia ilmiöitä, joiden syyt ovat banaalimpia kuin monta kertaa osataan kuvitellakaan. Kykenemättömyys kuvitella, kuinka banaaleja ne syyt ovat, on itsessään yksi yhteiskunnallisen tietämättömyyden muoto.

Trumpin valinta presidentiksi johtui viime kädessä siitä, että Yhdysvalloissa on valitsijamiesvaalitapa. Brexit – josta sivumennen sanoen olen kirjoittamassa kirjaa seuraavaksi – puolestaan johtuu siitä, että tuli brexit-kansanäänestys. Se taas johtuu siitä, että parlamentin enemmistövaali johtaa kaksipuoluejärjestelmään, ja kaksipuoluejärjestelmässä kahjon poliittisen lopputuleman aikaansaamiseen riittää se, että kahjot valtaavat yhden yksittäisen puolueen ja että siitä tulee hallitseva puolue.

Ei ole mitään pahojen ihmisten salaliittoa, joka olisi juoninut kulisseissa, että brexit tulee. Se on ihan pintavaahtoa. Minulla on taipumus ajatella, että mitä huuruisemmiksi salaliitot menevät, sitä harvempi niihin oikeasti uskoo.

Neljä vuotta sitten kiersi QAnon-tyyppinen huhu, jonka mukaan Hillary Clinton olisi sekaantunut kansainväliseen pedofiilirinkiin, jota pyöritettiin Washington D.C.:stä jostain pizzerian kellarista. Kauhisteltiin, että 100 000 ihmistä tykkäsi Facebookissa tästä väitteestä. Hieman myöhemmin uutisoitiin, että yksi yksittäinen ihminen oli lähtenyt aseen kanssa pizzeriaan vapauttamaan lapsia.

Sadasta tuhannesta vain yksi siirtyi suoraan toimintaan. Kauhistelun suuruuteen verrattuna suhdeluku on aika tyrmäävä.

Ihmiset ovat paitsi tietämättömiä myös saamattomia. Sillä on myös positiivisia seurauksia.

Suomessa ja muissa EU-maissa on paljon ylimielisyyttä. Että me ei olla niin tyhmiä kuin te siellä, jotka teette tämän tyhmän brexitin.

Ei ole kuitenkaan meidän ansiotamme, että teemme täällä järkevämpiä poliittisia päätöksiä. Se on meidän poliittisen järjestelmämme ansiota. Monipuoluejärjestelmä hakkaa kaksipuoluejärjestelmän ylivoimaisesti. Niin hyviä asioita kuin poliitikot vilpittömästi haluavatkin ajaa, on epätervettä, jos niillä ei ole vastavoimaa, joka jarruttaa ja kysyy, onko tämä kuitenkaan loppujen lopuksi järkevää. Mitä enemmän niitä vastavoimia on ja mitä enemmän hajontaa niiden vastavoimien keskuudessa on, sen parempi.

Ihmiset eivät osaa arvostaa monipuoluejärjestelmää niin paljon kuin heidän tulisi.

Jos mulla olisi rajattomat resurssit, edistäisin kaikilla mahdollisilla resursseilla deliberatiivista demokratiaa. Sitä, että poliitikot tuodaan keskusteluyhteyteen tavallisesta kansasta satunnaisotannalla valitun otannan kanssa. On tutkittu fakta, että se saa poliitikot muuttamaan kuin ihmeen kaupalla omia puhetapojaan.

Tietyissä rajoissa voidaan tutkimuspohjaisesti väittää, että jos poliittinen tietämättömyys ei olisi niin pahaa kuin se on, persutyyppiset puolueet eivät olisi niin suosittuja kuin ovat.

Deliberatiivista demokratiaa on kokeiltu kansainvälisissä tutkimuksissa niin, että pidetään esimerkiksi viikonlopun mittainen kurssi 50 tai 100 ihmisen joukolle. Heidän tietotasonsa nostetaan keinotekoisesti poliittisen eliitin tasolle. Sitten katsotaan, muuttuvatko poliittiset mielipiteet, esimerkiksi puoluekannatusjakauma. Yleensä se muuttuu niin, että persuhenkiset ja populistiset puolueet, olivatpa ne sitten oikeisto- tai vasemmistopopulisteja, menettävät suosiotaan. Siinä mielessä persuilla on yhteys poliittiseen tietämättömyyteen.

Tämä ei liity niinkään siihen, ovatko ihmiset rasisteja vai eivät, ovatko he nilkkejä vai eivät, vaan siihen, että ihmiset ovat pessimistisempiä kuin faktat antavat heille oikeuden olla. Kuinka köyhiä suomalaiset ovat, kuinka huonosti suomalainen terveydenhuolto toimii ja niin edelleen. Mitä yltiöpessimistisempiä ihmiset ovat, sitä poliittisesti omaan napaan tuijottavampia heistä tulee tavalla, joka on omiaan suosimaan persutyyppisten puolueiden strategiaa.

Siinä on selvä tilastollinen yhteys.

Minun on aina ollut vaikea hyväksyä sitä, että paras argumentti ei voita.

Kävin lukion Joensuun Norssin lukiossa. Siellä oli hyvin korkeatasoinen filosofian kurssitarjonta, josta oli vastuussa Leena Koski, silloinen sosiologian jatko-opiskelija, sittemmin Joensuun yliopiston sosiologian professori. Jos mulla on joku käänteentekevä opettajavaikuttaja, se on Leena Koski.

Samoihin aikoihin löysin Ludwig Wittgensteinin.

Olin filosofian historian yleisesityksistä saanut sellaisen kapean kuvan, että Wittgenstein on teknistä analyyttistä filosofiaa logiikan kysymyksistä. Myöhemmin paljastui, että hän oli myös kulttuurifilosofi ja kulttuurikriitikko.

Wittgenstein oli sitä mieltä, ettei filosofia ole historiallinen vakio. Se on merkinnyt eri aikoina eri ihmisille eri asioita. Wittgensteinin kaikista perustason perusajatus on se, että sanan merkitys on sen käyttö. Kieli merkitsee niitä asioita, joita sillä tehdään. Kyse ei ole siitä, että väittäisin Wittgensteinin olevan kaikkien muiden yläpuolella, vaan siitä, että hän on eniten se hahmo, jota tällä hetkellä tarvitaan.

Olen Leenalle kaikista kiitollisin siitä, että hän ei tunnustanut mitään filosofian koulukuntia. Hänelle ei ollut analyyttistä tai mannermaista filosofiaa, oli vain hyvää ja huonoa filosofiaa. Opetuksessa mentiin opetushallituksen kurssisisältövaatimuksista ohi kaukaa yläpuolelta.

Leena opetti minulle, että saadakseen Wittgensteinin, ei tarvitse luopua tästä ja tästä ja tästä toisesta asiasta, joiden on yleensä mielletty olevan kilpailuasetelmassa sen kanssa.

En tiedä ketään muuta, jonka arkielämän ympyröihin tämä pandemia olisi vaikuttanut vähemmän kuin minulla. Välillä voi mennä viikko tai pari, että en huomaa sen olemassaoloa oikeastaan mistään. Teen etätöitä, enkä muutenkaan näe ihmisiä kuin korkeintaan kerran tai kaksi kuukaudessa.

Päiväni koostuvat siitä, että olen koneella ja teen kirjoittamistöihini liittyviä juttuja sen, minkä kerkeän. Pääammatiltani olen asiatekstin kääntäjä. Käännän kaikkea yritysten vuosikertomuksista tilinpäätöksiin ja käyttöohjeisiin. Slackiin tulee työtarjouksia, jotka hyväksyn tai hylkään.

Teen koko ajan epämääräisiä puolipäivätöitä. Toinen puoli on omien kirjallisten töiden tekemistä.

Työtarjouksia tulee niin paljon, etten elä kovinkaan kurjaa elämää. Olen kuukausitulojen tasolla pienituloinen, mutten tuntipalkan tasolla. Pienituloisuus johtuu siitä, että teen niitä hyvän tuntipalkan töitä niin vähän. Voisin tehdä enemmänkin, jos olisin rahanahneempi, mutta en ole.

Marx sanoi, että aika on enemmän omaa kuin raha. Raha palaa aina takaisin kapitalistin kassaan, kun se on maksettu palkkana, mutta aika ei palaa. Sen saa pitää loputtomiin.

Ajallani luen, kirjoitan, ajattelen ja kuuntelen musiikkia. Mulla ei ole sellaisia ruuhkavuosikokemuksia kuin melkein kaikilla mun kavereilla on. Olen perheetön.

Mulla on hyvin tiivis kaveripiiri, joka on pysynyt samana jo opiskeluajoista 1990-luvulta asti. Mutta kaikilla muilla on puoliso ja lapsia. Se on sitten sitä.

Odotan toiveikkaasti, että lapset aikuistuvat ja vanhemmat jäävät eläkkeelle tuossa parinkymmenen vuoden päästä.

Mikäli eläkeikää ei taas kerran nosteta.”