Vuonna 1987 syntyneet suomalaiset ovat poikkeuksellinen ikäluokka. Heitä on seurattu sikiöstä asti, ja heistä tiedetään lähes kaikki.
Muutot, peruskoulun päättötodistukset, sotilasarvot, psyykelääkereseptit, äitiyspäivärahat, eläkekertymät, vankilatuomiot, sukupuolitaudit, ynnä muut. Niistä tutkijat yrittävät päätellä, millaiseksi Suomi on muuttumassa.
Tiedot ovat peräisin viranomaisten rekistereistä, joihin ne ovat kerätty kouluista, lastensuojelusta, Kelalta ja terveysviranomaisilta. Tietojen pohjalta on koottu tutkimusaineisto: Kansallinen ikäkohortti 1987. Sen kohteena ovat kaikki vuoden 1987 aikana syntyneet lapset ja heidän biologiset vanhempansa.
Lapsia on hieman alle 60 000, vanhempia noin 120 000. Aineisto on kansainvälisestikin tarkasteltuna huomattava.
Rekisterien tietoja yhdistelemällä on yritetty selvittää muun muassa masennuslääkkeiden ja väkivaltaisen käytöksen yhteyttä, alueellisia eroja hyvinvoinnissa, koulukiusaamisen vaikutuksia ja työllistymistä. Julkaisuja on kymmeniä eri tieteenaloilla. Osa niistä on tehty kansainvälisenä yhteistyönä.
Samankaltainen aineisto on kerätty kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1997 syntyneistä.
Erityisen kiinnostuneita tutkijat ovat olleet siitä, miten vanhempien elämä vaikuttaa heidän lapsiinsa. Siksi aineistoon on kerätty taustatietoja vuosina 1987 ja 1997 syntyneiden lasten vanhempien ammateista, tuloista ja terveydestä.
Näyttää siltä, että se, millaiseen kotiin on sattunut syntymään, vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaista elämästä aikuisena tulee. Nuorten aikuisten välille on noussut uudenlaisia jakolinjoja.
Se taas viittaa siihen, ettei Suomi olekaan sellainen mahdollisuuksien tasa-arvon mallimaa kuin on haluttu ajatella.
Olemme pikemminkin taas matkalla luokkayhteiskuntaa – sikäli kun sieltä on koskaan päästy pois.
Tärkein heti alkuun: suurimmalla osalla vuosina 1987 ja 1997 syntyneistä menee hyvin.
Vuonna 1987 syntyneistä yli kolme neljästä oli 25-vuotiaana joko opiskelemassa tai työelämässä. Naisista yli puolet on samaan ikään mennessä lukenut itsensä ylioppilaaksi tai suorittanut korkeakoulututkinnon, miehistäkin neljä kymmenestä.
Suurin osa ikäluokasta on päässyt hyvin kiinni myös työelämään, eikä heillä ole suuria ongelmia terveyden, työllisyyden tai toimeentulon suhteen. Aiempiin ikäluokkiin verrattuna sekä elin- että koulutustaso ovat nousseet. Yleisimmät fyysiset vaivat 25 vuoden ikään mennessä olivat astma, atooppinen ihottuma ja ylipaino.
Siinä suhteessa nuoret aikuiset muistut-tavat muita suomalaisia. Meillä kaikilla menee monella tapaa paremmin kuin aiemmin.
Se johtuu etenkin Suomeen viime vuosisadalla rakennetusta hyvinvointivaltiosta ja talouskasvusta. Niiden yhdistelmä näkyy käytännössä kaikilla elämänalueilla.
Ihmiset tulevat paremmin toimeen, ovat korkeammin koulutettuja ja terveempiä. Tuloerot ovat pysyneet muihin EU-maihin verrattuna maltillisina, ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan mukaan kotitalouksien käytössä olevien tulojen perusteella jopa kaksi kolmesta suomalaisesta kuuluu keskituloisiin.
Kehityksen suunta on siis ollut hyvä, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Antti Kääriälä.
”Mutta keskeinen kysymys on, eikö tämä myönteinen kehitys koske kaikkia.”
Siltä nimittäin tutkimusten perusteella vaikuttaa. Ikäluokkien sisällä on alkanut muodostua jakolinjoja, ja osa ikäluokasta on putoa-massa myönteisen kehityksen kelkasta. Se johtuu etenkin siitä, että ongelmat kasautuvat ja periytyvät.
Erityisen huonossa asemassa ovat nuoret, joiden lapsuudenperheissä on ollut vakavia terveyteen tai talouteen liittyviä ongelmia. Osattomuus periytyy sukupolvelta toiselle, ja vaikeissa oloissa kasvaneiden on vaikeaa kiriä muita kiinni.
”Ei ole koulutusta, eikä ole työtä”, Kääriälä kiteyttää.
Ongelmat myös vetävät puoleensa uusia ongelmia. Esimerkiksi huono peruskoulun päättötodistus saattaa johtaa siihen, että päätyy opiskelupaikkaan, johon ei olisi halunnut. Usein vaikeudet kasaantuvat samoille ihmisille ja näkyvät kaikilla elämän osa-alueilla. Huonosti pärjäävillä on enemmän mielenterveysongelmia kuin muilla, ja matalasti koulutetut saavat jopa enemmän sukupuolitautitartuntoja kuin muut.
Satunnaiset vastoinkäymiset, kuten työttömyys, eivät itsessään ole ongelmia. Vuonna 1987 syntyneistä yli puolet on jossakin elämänsä vaiheessa ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi.
Hankaluudet alkavat, kun työttömyys pitkittyy tai opiskelupaikkaa ei löydy vuosienkaan yrittämisen jälkeen. Kolmekymppisistä tutkittavista joka kahdeskymmenes on ollut pitkittyneesti syrjässä töistä ja koulutuksesta.
Ja kun muilla menee keskimäärin entistä paremmin, suhteellinen ero huonosti pärjääviin kasvaa.
Aineiston kaksi- ja kolmekymppisten välillä näkyy enimmäkseen pieniä ja myönteisiä eroja. Yksi huolta herättävä ero ikäryhmien välillä näkyy: 1997 syntyneet ovat nuorina käyttäneet vielä enemmän lastensuojelu- ja mielenterveyspalveluita kuin heitä kymmenen vuotta vanhemmat.
Se on huolestuttavaa siksikin, että myös 1987 syntyneillä on ollut paljon mielenterveysongelmia. Ikäluokan naisista joka kolmas oli 25 vuoden ikään mennessä joko käyttänyt psyykelääkkeitä tai psykiatrisen erikoishoidon palveluita. Ikäluokka 1997 saattaa laittaa ennätykset uusiksi.
Tutkijat eivät osaa sanoa, mistä ilmiö johtuu.
Yleisesti ottaen tiedetään, että psykiatriseen osastohoitoon päädytään pitkittyneiden ongelmien vuoksi. Yhtenä mahdollisena syynä aineistoa tutkineet ovat pitäneet sitä, että yhteiskunnassa pärjäämisestä on tullut entistä monimutkaisempaa, ja se aiheuttaa mielenterveysongelmia.
Kymmenessä vuodessa tapahtuneeseen muutokseen kannattaa Kääriälän mukaan suhtautua kuitenkin varovaisesti.
”Sitä ei pidä suoraan tulkita niin, että palveluiden tarve olisi kasvanut.”
Kääriälä ei usko siihen, koska nykyiset nuoret aikuiset ovat saaneet niin monella tapaa paremmat edellytykset aikuisuuteen kuin vanhemmat ikäluokat. Heitä on kiusattu koulussa vähemmän, he ovat tehneet vähemmän rikoksia ja juoneet vähemmän alkoholia.
Mielenterveyspalveluja onkin saatettu käyttää enemmän myös siksi, että niitä on ollut enemmän tarjolla.
Toisaalta työelämän tutkimuksesta tiedetään, että nuoret ikäluokat kärsivät aiempaa enemmän epävarmuuden tunteesta – myös ne, joilla koulutusta ja töitä on.
Osin kysymys voi olla pelkästä tunteesta. Työelämä koetaan epävarmemmaksi, vaikka esimerkiksi Tampereen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan pätkätöiden määrä ei ole lisääntynyt. Niiden tekeminen saattaa kuitenkin olla aiempaa stressaavampaa.
Ennen 1990-luvun lamaa Suomessa työttömyys oli vuosikymmenien ajan keskimäärin matalammalla tasolla kuin nyt. Jos sai työpätkän, sai yleensä sen jälkeen toisenkin. Sama ei enää päde. 2000-luvun taantumat ovat lisänneet myös korkeasti koulutettujen työttömyyttä.
Silti kouluttautuminen tilastojen valossa kannattaa. Korkeakoulutetuille ja vain peruskoulun suorittaneille ”epävarmatyöllistyminen” tarkoittaa eri luokan ongelmaa.
Korkeasti koulutettujen tilanne on kaikilla mittareilla mitattuna parempi.
Ikäluokkien sisäisiä eroja selittää aineiston perusteella eniten yksi yksittäinen tekijä: lapsuudenkoti.
Toistaiseksi mikään yhteiskunnan instituutio ei ole pystynyt tasaamaan kaikkia lapsuudessa syntyviä eroja. Ei peruskoulu, lastensuojelu tai terveydenhuolto. Koulutetumpien vanhempien lapset ovat itse keskimäärin koulutetumpia. He pääsevät työelämässä korkeampiin asemiin, saavat parempaa palkkaa, ovat terveempiä ja niin edelleen. Heille on tilastollisesti ennustettavissa ”kaikkea hyvää”, niin kuin Kääriälä tiivistää.
Toisin sanoen hyvä- ja huono-osaisuus periytyvät. Näkemystä tukevat sekä kotimainen että kansainvälinen tutkimus.
Raja-aidat eivät ole ehdottomia. Entiset lastensuojelun asiakkaat saattavat vaikka väitellä tohtoreiksi, mutta tilastojen valossa he ovat poikkeuksia.
Vuonna 1997 syntyneiden vanhemmat ovat vielä aavistuksen korkeammin koulutettuja kuin kymmenen vuotta aikaisemmin syntyneen vertailujoukkonsa vanhemmat. Se ennakoi hyvää, vaikkei heidän kouluttautumisestaan tai terveydestään aikuisina olekaan vielä tietoa – saati heidän tulevasta asemastaan yhteiskunnassa.
Väestön koulutustason nousu on yleisesti ottaen hyvä asia, mutta toisaalta se on myös muodostanut yhteiskuntaan uuden aidan.
Aikaisemmin töitä saattoi riittää eläkeikään asti, vaikka käytynä olisi ollut pelkkä peruskoulu. Nyt toisen asteen suorittanutta pidetään matalasti koulutettuna. Suorittavan työn tarve on vähentynyt, kun Suomi on muuttunut teollisuusyhteiskunnasta palvelu- ja tietoyhteiskunnaksi.
Kun korkeakoulututkinto on arkistunut ja yleistynyt, sitä on alettu pitää yhä useampaan työhön itsestäänselvyytenä.
Matala koulutus saattaa herättää varautuneisuutta, jopa ennakkoluuloja.
Äitiyslomalle jäävän Li Anderssonin ministerinsalkkuun tarttuu joulukuussa vasemmistoliiton ensimmäinen varapuheenjohtaja, kansanedustaja Jussi Saramo. Tuleva ministeri antoi haastattelun, jonka Helsingin Sanomat otsikoi syyskuun alussa näin:
”Datanomin tutkinnossa ei ole mitään hävettävää”, sanoo vasemmistoliiton Jussi Saramo – ammattikoulusta valmistunut Saramo aloittanee Suomen opetusministerinä.
Toinen, uudenlainen jakolinja on muodostumassa kielitaidosta. Se on alkanut jakaa ihmisiä eri tavalla kuin aiemmin.
Ulkomaalaistaustaisten määrä on kasvanut vuoden 1990 alle 50 000 hengestä kolmessa vuosikymmenessä lähes puoleen miljoonaan.
Suurin osa heistä on eurooppalaistaustaisia, mutta heidän asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa on silti monin tavoin haastavampi kuin muiden suomalaisten.
Osa maahan muuttaneista tai heidän lapsistaan jää esimerkiksi toiseen asteen koulutuksen ulkopuolelle ja sen takia työelämään pääsemisestä voi tulla vaikeaa. Vaikutukset kasaantuvat, taas.
Luokkatutkimuksessa katsotaan yleensä, että ihmisten taloudellinen ja sosiaalinen asema yhteiskunnassa vakiintuvat noin kolmekymppisenä. Vuonna 1987 syntyneiden kohdalla tuoreimmatkin tutkimuksissa käytetyt tiedot ovat jo lähes viiden vuoden takaa. Heidän yhteiskuntaluokkiaan ei siis vielä voida tarkastella.
Onko yhteiskuntaluokista silti edelleen järkevää puhua?
”On, on ehdottomasti”, Kääriälä sanoo.
Keskustelua siitä, onko Suomi luokkayhteiskunta tai sellaiseksi muuttumassa, käydään tieteen piirissä jatkuvasti. Vastaus riippuu myös siitä, mitä tarkalleen ottaen mitataan.
Luokan käsitteeseen kuuluu ajatus siitä, että yhteiskunnan rakenteet muodostavat hierarkioita. Ihmisen yhteiskuntaluokka muodostuu tulojen lisäksi esimerkiksi osallisuudesta yhteiskuntaan ja saatavilla olevista mahdollisuuksista. Tutkijat saattavat nykyisin myös puhua luokan sijaan ihmisen sosioekonomisesta asemasta.
Tällä hetkellä ikäluokkia 1987 ja 1997 pystytään vertailemaan vasta nuoruuden osalta. Vielä ei myöskään tiedetä, minkä verran tietoa vuonna 1997 syntyneistä aiotaan kerätä.
Jo nyt kuitenkin tiedetään, että lapsuudenkodin vaikutukset näkyvät siinä, millaista heidän elämänsä nuorina aikuisina on ollut.
Olisi iloinen yllätys, jos perhetausta ei ennustaisi nykyisten kaksikymppisten elämän sujumista yhtä tarkkaan kuin on käynyt kolmekymppisten kohdalla. Myös sitä on Kääriälän mukaan kuitenkin vielä varhaista spekuloida.
Yksi merkittävä muutos nuorista suomalaisista on huomattu: syntyvyyden lasku. Sillekään ei tosin ole toistaiseksi löytynyt yksiselitteistä selitystä, mutta se näyttäisi laskevan erityisen rajusti matalasti koulutettujen parissa.
Se, jos mikä on osoitus siitä, miten läpikotaisin yhteiskunnan rakenteet yksilöiden elämään vaikuttavat.
Suomessa uskotaan mahdollisuuksien tasa-arvoon ja hyvinvointivaltioon. Siihen mielikuvaan ajatus luokkayhteiskunnasta sopii huonosti, vaikka esimerkiksi THL:n tutkijat ovat raportoineet nuorten eriarvoistumisesta jo vuosia sitten.
Moni muukin on yrittänyt toitottaa, etteivät yhteiskuntaluokkien rajat ole koskaan kokonaan kadonneet.
Helsingin yliopiston historian professori Laura Kolbe julkaisi yhdessä Katariina Järvisen kanssa vuonna 2007 teoksen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa: Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta ja vuonna 2014 Yläluokka – olemisen sietämätön vaikeus. Viesti oli, että Suomessa eletään luokkayhteiskunnassa koko ajan.
Kummankin kirjan julkaisemisen jälkeen julkisuudessa keskusteltiin hetki siitä, että onko Suomi enemmän luokkayhteiskunta kuin halutaan myöntää. Sitten keskustelu tyrehtyi taas.
Sosiologian professori Jani Erola on kuvannut Suomen olevan luokkayhteiskunta, joka on vain muuttunut samalla kuin muukin yhteiskunta. Luokkarakenne vaihtelee, mutta luokat sinänsä eivät katoa.
Toimittaja Johanna Vehkoo ja tutkija Ville Lähde väittävät toimittamassaan vuonna 2018 julkaistussa Jakautuuko Suomi? -teoksessa, ettei Suomi jakaudu, vaan Suomea jaetaan. Yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset ovat seurausta aktiivisesta politiikasta.
Esimerkiksi nyt näkyvien uusien jakolinjojen siemenet kylvettiin 1990-luvun laman aikaan, kun monet yhteiskunnan ennalta ehkäisevät toiminnat ajettiin alas. Näihin kuului esimerkiksi lapsiperheille kotiin tarjottu apu. Tutkijat ovat huomauttaneet, ettei näitä palveluita ole laman jälkeen käynnistetty uudelleen. Päätöksen vaikutukset näkyvät eriarvoisuutena nykyisten kolmekymppisten elämässä.
Jotta tiedetään, mitä yhteiskunnassa on tapahtumassa, nuoria kannattaisi tutkia enemmän ja tarkemmin, Kääriälä sanoo.
Vuonna 1987 ja 1997 syntyneet ikäluokat ovat jo aikuisia. Suomalaiset naiset saavat Tilastokeskuksen mukaan ensimmäisen lapsensa keskimäärin juuri ennen kuin täyttävät 30 vuotta.
Seuraava sukupolvi kasvaa koko ajan. Myöhemmin nähdään, mitä se on perinyt.
