Elokuvakamera on taianomainen laite, joka vangitsee pieniä paloja olemassaoloa, nappaa ajan virrasta talteen katoavaisen sirpaleita.
Tai kuten elokuvahistorioitsija, ohjaaja, professori Peter von Bagh (1943–2014) muotoili: elokuva pysäyttää ajan, monta aikaa.
Von Baghin dokumenttielokuva Helsinki, ikuisesti (2008) on muodoltaan poikkeuksellinen teos, mistä kertoo jo siitä käytettyjen genremääritelmien joukko: kompilaatioelokuva, runollinen kollaasielokuva, kaupunkisinfonia, kaupunkiruno, essee-elokuva.
Teosta voisi kuvailla dokumentiksi Helsingistä, mutta vielä tarkemmin se on dokumentti siitä, kuinka Helsinki on tallentunut elokuviin ja taiteisiin. Siitä miten kaupunki on ikuistettu filmille, maalauksiin ja musiikkiin, pysäytyskuva kerrallaan. Ero on pieni, mutta merkittävä.
Dokumentti on sarja välähdyksiä Helsingissä eri vuosikymmeninä kuvatuista elokuvista, vanhoista valokuvista, kuvataiteesta. Ääniraidalla kerrontaa täydentävät kaupungista kertovat iskelmät ja runot.
Jokainen taide tuntee elämän salaisuuden ja kertoo sen ainutkertaisella tavallaan, von Bagh perustelee.
Helsinki, ikuisesti on tunnelmaltaan haikea elokuva. Jonkinlaista ironiaa on siinä, että juuri tallenteet, unohdukselta pelastetut yksityiskohdat, muistuttavat asioiden katoavaisuudesta parhaiten.
Siinä on paradoksi, jollaisia von Bagh tuntui muutenkin vetävän puoleensa.
Erilaisia ristiriitojen kohtaamisia ja törmäyksiä voi pitää hänen teoksilleen leimallisena ominaisuutena. Von Baghin tuotannolle tyypillistä on katoavan ja ikuisen, pienen ja suuren, faktan ja fiktion, vakavan ja naurettavan, matalan ja korkean sekä herkän ja makaaberin rinnakkaisuus.
Yksi tällainen merkittävä vastinpari Helsinki, ikuisesti -dokumentissa on menneisyys ja nykyisyys, joilla herkutellaan heti alkusanoissa.
Me emme elä vain nykyisyydessä. Menneisyys kaikkine muistoineen, tapauksineen ja kokemuksineen elää meissä, ja usein voi sattua että juuri entisyys on voimakkaampi kuin nykyisyys.
Dokumentin kerronta etenee hyvin vapaasti assosioiden, mikä voimistaa sen jollain tapaa unenomaista, säpsähtelevää tunnelmaa. Oivaltavasti kuvien välisiä yhteyksiä solmivan von Baghin kieli on lapsenomaisen innostunutta, mahtipontista ja liioittelevaa.
Lieneekö tämä suomalaisen elokuvan kaunein kameranliike, hän kysyy katsojalta retorisesti. Utopia hengittää katukivissä, kuuluu huokaus eräässä kohtauksessa.
Kyseessä on rajoja rikkova työ, joka todistaa elokuvan poikkeuksellisen taipuisista ja monipuolisista tarinankerronnan mahdollisuuksista. Paikallisesta aiheestaan huolimatta ei ole ihme, että juuri Helsinki, ikuisesti on ohjaajansa töistä kansainvälisesti tunnetuin. (Huom. jälleen yksi ristiriita: paikallinen ja kansainvälinen.)
Se onnistuu olemaan yhtä aikaa von Baghin rakkaudentunnustus pitkäaikaiselle kotikaupungilleen, kaunis läpileikkaus suomalaisesta elokuvasta ja päälle vielä jonkinlainen esitys itsenäisen Suomen vaiheista sisällissodasta jälkimoderniin aikaan.
Samalla se ei ole varsinaisesti mitään edellisestä, vaan pohdiskeleva essee elokuvan muodossa, poeettista kaupungin hengen tavoittelua, jota ei koskaan voida tai yritetäkään täysin tavoittaa.
Tässä kaikessa kompilaatioelokuva, jonka mestareihin von Bagh kuului, on omimmillaan. Se on kiehtova tapa punoa yhteen sellaista mikä on monimerkityksellistä, sekavaa, alati muuttuvaa. Sirpaleet muodostavat upean sommitelman, mutta mitä se lopulta esittää?
Helsinkiä?
Dokumentti vastaa arvoituksellisesti: ehkä kaupungit ovat lähinnä ihmismielen kuvitelmia.
