Rakennettuun ympäristöön sitoutuu valtava määrä muistoja ja tapahtumia. Tutut paikat auttavat meitä muistamaan, keitä olemme.
Helmi Kajaste – Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos, 2020)
”Pysy sisällä. Se on ainoa tapa selvitä”, sanoo kanadalainen lääkäri IG-TV-videossa.
Koti on koronakriisin keskellä basecamp, tukikohta ja turvapaikka, ainakin minulle ja lähipiirilleni. Ystäväni ovat lapsettomia, heillä on ollut mahdollisuus valita tarkkaan kotinsa, joiden sisustus on mietitty viimeisen päälle. Kotona on itse asiassa niin mukavaa, että usein sohvalla makaaminen kumppanin kanssa voittaa mahdollisuuden lähteä ulos seikkailemaan.
Koronakaranteenissa moni kuitenkin ahdistuu. Ystäväni sanoo tulevansa hulluksi neljän päivän jälkeen, eikä se johdu turvattomasta kodista, ongelmista ruokakunnan kesken tai vaikeudesta yhteensovittaa perhe- ja työelämä.
Miksi täydellisessäkin kodissa on niin vaikea olla?
Kodin tuntu liittyy kiinteästi sitä ympäröivään kaupunkiin, kirjoittaa Aalto-yliopiston kaupunkitutkimuksen lehtori Taina Rajanti. Väitöskirjassaan Kaupunki on ihmisen koti Rajanti argumentoi, että kotiutuminen ei merkitse ainoastaan eloonjäämistä, kattoa pään päällä ja suojaa ulkoiselta maailmalta, vaan myös sosiaalista ja kulttuurista elämää. Ei ole tärkeää olla kotonaan, vaan niin kuin kotonaan.
Koti ei muodostu paikallaan pysymällä. Turvallisuuden tunne perustuu kotoa poistumiseen – päivittäiseen lähtemiseen ja palaamiseen. Toiston kautta kodista muodostuu turvapaikka kaupungin vilskeen keskellä.
Julkisten tilojen autioituessa tajuaa kaupungin perimmäisen merkityksen: jatkuvan liikkeen. Kaupungissa asutaan menon ja meiningin vuoksi, ja kun kaikki on peruttu, tuntuu turhauttavalta elää betoniviidakon keskellä. Asfaltilla lenkkeily masentaa. Ympäröivät rakennukset ovat suuria hautakiviä, muistomerkkejä elämälle, joka on pistetty tauolle.
Jo ennen koronaa julkiset tilat olivat käytössä ainoastaan tiettyinä vuorokaudenaikoina ja avoinna vain tietyille ihmisryhmille. Lukuisat uudet kauppakeskukset rakennettiin vilkastamaan kaupunkielämää, mutta vain maksukykyisten osalta. Yhä useampi paikka on avoinna ainoastaan, jos siellä on valmis käyttämään rahaa. Kampin kattokerroksessa loikoileva nuoriso tai metrokäytävässä lämmittelevä laitapuolenkulkija poistetaan rakennuksesta.
Triploja ja redejä suunniteltaessa unohdetaan, etteivät ihmiset ole rakennuksia varten, vaan toisinpäin. Ihmiset tekevät kaupungin. Raha on kuitenkin ensimmäinen prioriteetti, joten rakennamme sellaista, mistä sitä voisi nyhtää lisää. Kulttuurihistoriallisesti merkittävälle Lapinlahden sairaala-alueelle tahdottiin pystyttää hotelli, ja Aino Acktén huvilan kunnostamiseen ollaan heräämässä vasta kaupunkilaisten aktiivisen painostuksen jälkeen.
Ei ole surkeampaa näkyä kuin hiljainen ja suljettu ostoskeskittymä. Sitä kaivattua rahaakaan ei liiku missään.
Kun kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu Harry Bogomoloff kirjoitti vuonna 2018 Facebookin Kulosaari-ryhmässä nähneensä ”kolmen balkanintumman miehen” liikkuvan ”ilman järkevän tuntuista syytä” rantapuistossa, hän osoitti jotain paitsi omasta arvomaailmastaan, myös kaupungin luonteesta. Kaupungissa on tarkoin varjeltuja alueita, jotka ovat olemassa vain tiettyjä ihmisryhmiä varten. Se pahimmillaan tuhoaa kaupungin koko tarkoituksen: massojen sekoittumisen, asumisen, olemisen ja elämisen.
Kävellessäni autiossa kaupungissa huomaan, että Kalasatamaan rakennettujen betonipenkkien reunoihin on asennettu omituisia, pikkuruisia ulokkeita. Kun tajuan, että niiden tarkoitus on pitää skeittarit loitolla, purskahdan epäuskoiseen huutonauruun. Kuinka vastenmielistä!
Viihtyisyys tekee kaupungista kodin. Helsingissä viihtyisyyden kanssa on vähän niin ja näin.
Leikkipuisto Kalasatamassa on tasainen nurmikenttä, jolle hanhet paskovat. Viihtyisyys ei liene puiston perimmäinen tarkoituskaan: lapset kyllä leikkivät missä vain. Uudet puistot tuovat mieleen vankilan pihan, jossa ei ole näköesteitä, jotta järjestyksenvalvoja pääsee tarvittaessa helposti kansalaisen kimppuun.
Useita kerroksia maan alla sijaitseva länsimetro olisi voitu rakentaa maisemareitiksi saariston lomaan. So long Helsingin s-bahn. Haaveilen autottomasta keskustasta, mutta keskustatunnelia ei tule. Kallista utopiaa, ei käy!
Koronakriisi avaa silmäni sille, miten tärkeää on päästä helposti luontoon. Kävelen Viikkiin katsomaan lintuja, ja lenkin pituudeksi tulee ilman julkisia liikennevälineitä 17 kilometriä. Mietin, että tätäkö tämä tulee olemaan. Pelkään, että keskustan tiivistäminen johtaa viheralueiden häviämiseen.
Kun julkisilla taas uskaltaa huoletta liikkua, luontoon pääsee toki helpommin. Helsinki on siitä ainutlaatuinen pääkaupunki, että asukkaan etäisyys metsään on verrattain lyhyt.
On kuitenkin fakta, että mitä kauempana kotoa virkistysalue sijaitsee, sitä epätodennäköisemmin sinne jaksetaan lähteä. Matkan pituus onkin tasa-arvokysymys: matala stressitaso, pidempi elinikä ja muut metsän terveysvaikutukset kasaantuvat.
Kotoisuus on myös porukkaan kuulumista. Kun muutin Helsinkiin, halusin ehdottomasti asua kantakaupungissa jugend-talossa. Selasin tulevan kämppikseni kanssa Vuokraoven sivuja tarkennetulla haulla: korkeat katot, lautalattiat, isot ikkunalaudat, rakennettu vuosina 1920–1940.
Helsinkiläinen ystäväni ihmettelee edelleen, miksi kaupunkiin muuttavat opiskelijat valittavat asuntopulasta ja kalliista vuokrista, kun Kontula on täynnä vapaita ja edullisia neliöitä. Miksi ihmiset haluavat välttämättä muuttaa keskustaan?
Kun on jo kerran elänyt periferiassa, haluaa asua ytimessä. Sain tarpeekseni lähiöistä ja muovimatoista jo lapsena asuessani Oulussa. Muutto Helsinkiin merkitsi mahdollisuutta löytää itsensä keskeltä vanhoja arvorakennuksia, jollaiset Oulusta ovat palaneet aikoinaan maan tasalle. Täällä voisi hypätä luovaan luokkaan, jonka olohuoneissa riittäisi korkeutta korkealentoisille filosofisille ajatuksille.
Arkkitehti ja kirjailija Helmi Kajaste kirjoittaa teoksessaan Rakenna, kärsi ja unhoita (2020): ”Arkkitehtuurin teorian teksteissä arkkitehti esitetään joskus eräänlaisen korjaajan ja lohduttajan roolissa. Arkkitehtuuri ratkoo ongelmat, katsoo tulevaan ja unohtaa arpiset haavat.”
Joskus rakennettu ympäristö näyttää, miten asiat voisivat olla ihannetilassa. Ne piiskaavat meitä kohti parempia versioita itsestämme. Siksi minullekin oli tärkeää nähdä itseni etelähelsinkiläisen jugendlinnan tyylikkäänä asukkaana edes hetken ajan. Elin mieluummin surutta velaksi kuin tyydyin kaupungin laitamilla sijaitsevaan järkiratkaisuun.
Pääkaupungissa alueelliset erot korostuvat selkeämmin kuin muualla Suomessa. Vaikuttaa siltä, että helsinkiläiset tunnistavat tasan tarkkaan, kuka on kehä kolmosen ulkopuolelta, kuka Haukilahdesta, Maunulasta, Oulunkylästä, Krunasta tai Myllypurosta. Koronan aikana alan vähitellen itsekin tunnistaa ”omiani”. Kuinka kauan joudun katselemaan pelkkiä siltasaarelaisia?
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on ikävä Ouluun. Haluan nähdä isäni tai äitini näköisen ja kuuloisen ihmisen; ihan vain tuulitakin ja polkupyörän Peakin ulkoiluasun ja veneen sijaan. Oulussakin on toki veneitä, mutta nyt on ikävä nimenomaan tuiralaiseen pusikkoon. Etenkin Uudenmaan rajojen ollessa kiinni minua ahdisti: Milloin näkisin perheeni? Koin itseni pitkästä aikaa ulkopuoliseksi Helsingissä.
Kaupungin muodostama yhteisö syntyy toisilleen vieraiden ihmisten välisistä suhteista, ei niinkään läheisistä ystävistä tai perheestä, Taina Rajanti kirjoittaa. Tunnesiteet muodostetaan tuntemattomien kanssa.
Käyn toisinaan vierailemassa Itäkeskuksessa ja Puhoksella, jotta pääsen syömään Alanya Marketin simitejä ja puhumaan ontuvalla turkinkielelläni tätiäni muistuttavan kaupan kassan kanssa. Se on etuoikeutettua, sairasta, lohdullista ja inhimillistä. Se on koti-ikävää, oman paikan etsimistä, johon liittyy oman ulkopuolisuuden aiheuttama toiseuttamisen vaara. Koronakriisin aikaan en kuitenkaan jaksa kävellä Itäkeskukseen asti.
Miten kaipaankaan provosoitumista abien rapistellessa eväspatukoidensa kääreitä Kaisa-kirjastossa! Miten koskettavaa onkaan nähdä nuori ihminen auttamassa vanhusta kadun yli tai piknikiä pitävä perhe siivoamassa toisten jättämiä roskia puistosta. Kun käyn kaupassa, olen saada slaagin kahden miehen jäädessä juttelemaan pakkaustason äärelle. Liikkukaa nyt muualle siitä, mutisen ärtyneenä suun päälle painetun huivini takaa. Kuinka suuria tunteita aiheuttaakaan ensimmäinen ihmiskontakti viikkoihin!
En kaipaa ainoastaan ystävien halaamista tai kollegoiden kättelyä, vaan myös mahdollisuutta katsekontaktiin vastaantulijan kanssa hänen välttelemisensä sijaan. Ruuhkametro ja baarijonossa tönityksi tuleminenkin näyttäytyvät osana kaupungin viehätystä. Hieltä haiseva, kylkeen liimautuva kanssamatkustaja bussissa tai innokas ruokailija Unicafen ruokajonossa ovat haikea muisto menneestä.
Poikkeustila saa romantisoimaan kaupunkielämää ja unohtamaan sen nurjat puolet. Sosiologit ovat jo kauan kauhistelleet kaupungistumisen aiheuttamaa kurjuutta ja ahdistusta: kun fyysiset etäisyydet lyhenevät, henkiset etäisyydet kasvavat. Siinä missä pikkukylässä vastaantulijaa tönäistessä pyydetään kohteliaasti anteeksi ja ehkä tiedetään, keneen on törmätty, kaupungissa ollaan tuntemattomia tuntemattomien joukossa.
Meillä on vapaus olla sellaisia kuin olemme, mutta samalla olemme vaarassa jäädä täysin tunnistamattomiksi. Tarve korostaa yksilöllisyyttä kasvaa. Toivomme, että edes joku tunnistaisi minut – viime kädessä minä itse.
Mielen tasolla tapahtuva on yhteistä, sosiaalista ja perustuu jaetuille merkityksille. Ehkä siksi on niin vaikeaa linnoittautua kotiinsa.
Kaupunki rakentuu muistille ja muistoille, Noora Laak ja Jussi Ukkonen pohtivat Ajatuksia kaupungista -podcastissaan. Kun jotain tuttua ollaan purkamassa, remontoimassa tai uudelleenkaavoittamassa, kaupunkilaiset asettuvat suunnitelmien tielle.
Arkkitehtuuri sitoo ja juurruttaa. Sen avulla paikannamme itsemme kaoottisen maailman keskellä. Rakennukset on suunniteltu pysyviksi; ne muistuttavat, ettei tulevaisuutta ole peruttu, vaikka välillä siltä vaikuttaakin.
”Ihmisten rakennetulle ympäristölle antamat merkitykset eivät ole toissijaisia ja ylimääräisiä, vaan sen elimellisiä tekijöitä”, Taina Rajantikin kirjoittaa.
Arkkitehtonisesta näkökulmasta kaupunkia on arvotettu pitkälti visuaalisuuden kautta. Teoksessaan Ihon silmät – arkkitehtuuri ja aistit (2005) Juhani Pallasmaa kirjoittaa arkkitehtuurin ulkopuolella käynnistyneestä trendistä, jossa ihminen erotetaan aistillisuudestaan. Mieltä pommitetaan jatkuvalla kuvavirralla, jotta se ei tylsistyisi. Muut aistit laiminlyödään, sillä syvällisille, kokonaisvaltaisille kokemuksille ei ole aikaa.
Sama tyyli näkyy Pallasmaan mukaan myös arkkitehtuurissa. Materiaaleina käytetään hengetöntä lasia, muovia ja metallia. Ne eivät reagoi aikaan kuten luonnonmateriaalit, puu, savi ja tiili, jotka keskustelevat aistiemme kanssa. Nykyarkkitehtuuria Pallasmaa pitää latteana, pelkästään silmää palvelevana ja etäännyttävänä. Modernit rakennukset pelkäävät kulua ja ikääntyä ja pyrkivät täydellisyyteen. Niistä puuttuu materiaalin tuntu – elämän tuntu.
Kuulostaa pitkälti samalta, mitä filosofit Simmel ja Benjaminkin sanovat: kaupungissa joudumme jättämään asioita huomiotta, sillä koko ajan tapahtuu liikaa, jotta kognitiiviset kyvyt pysyisivät kehityksen perässä. Elämme laput silmillä ja pyrimme suodattamaan muististamme katukuvassa näkyvät lieveilmiöt. Shokkielämysten ansiosta elämä ei käy tylsäksi, mutta toisaalta siitä ei saa kunnolla otetta. Jos pysähdyt kävelylenkillä katselemaan ympärillesi, olet outo, tripillä tai tiellä. Ympärillä on harvoin mitään rosoista, mihin tarttua ja missä viipyä hetki, ainoastaan kiiltävää pintaa.
Välillä autiossa kaupungissa kävellessäni mietin, tämäkö on rakennettu vain silmiäni varten. Katson elementtitaloja ja hanhenpaskapuistoa. Jos kehitys kehittyy, minä en sitä näe.
Voin kuitenkin aistia kaupunkia tarkemmin kuin ennen; opin siitä jotain uutta, kun hälinä ympärillä on hetkeksi tauonnut.
Samalla kun kulttuuri dematerialisoituu eli sitä kulutetaan virtuaalisesti, arkkitehtuurin teoreetikot argumentoivat fyysisten tilojen merkityksen kasvavan. Nyt kun arkkitehtuurin, maisemoinnin ja kaupunkisuunnittelun puitteissa normaali toimiminen on tauolla, niiden merkitys on korostunut omassa arjessani.
Kun kadut tyhjenevät ihmisistä, kaupungista eivät tee kotia tuntemattomat ihmiset vaan mielekkäät ympäristöt, jotka muistuttavat, että täällä me kerran olimme. Näissä paikoissa muodostetaan vielä uusiakin muistoja, joissa kantakaupunki on toivottavasti kasvanut ulospäin, puistoissa on mahdollisuus piiloutua puiden lomaan ja ratikkavarikot on rakennettu maan alle, ei luonnonvaraisen metsän päälle.
Rakastan Helsinkiä, se on lempikaupunkini. Siksi toivoisin sen pysyvän mahdollisimman viihtyisänä ja kotoisana. Olen kokenut täällä kuuluvuuden tunnetta ja tullut tunnistetuksi. En edusta täällä puoliksi jotain etnisyyttä, vaan olen kokonainen ihminen, jolla on useita koteja.
Olen löytänyt viiteryhmäni. Osaan niistä voisi kuulua Oulussakin, mutta Helsingissä on enemmän vaihtoehtoja. Sekin ahdistaa, mutta ei yhtä paljon.
Kun ihminen eristäytyy, hän luopuu vapautensa lisäksi inhimillisyydestään. Yhteiskuntien peruspilareita ravisuttava pandemia osoittaa maailmamme olevan niin monella tapaa linkittynyt, että se on ainoastaan yhtä vahva kuin yhteydet ihmisten välillä. Näitä yhteyksiä ylläpitää toimiva kaupunki.
Kun koronakaranteenia hiljalleen puretaan ja pääsemme ulos toistemme seuraan, ovatko aistimme terävöityneet?
Tulenko sokaistumaan auringonvalosta tai pyörtymään haistaessani tupakan savun? Tuntuvatko ihmisten ominaistuoksut voimakkaampina, kiinnitänkö erityistä huomiota ystävieni puheääneen? Tuntuuko kaupunki olevan vahvemmin läsnä omassa elämässäni?
Ainakin uskon osaavani arvostaa Helsingin hyviä puolia. Ehkä olen itse uudella tavalla kosketuksissa kaupunkiin, jaettuun kotiin.
