Pääoma

Instagram-aikakaudella ulkonäköön ­panostaminen on kannattava sijoitus. Se tarkoittaa loputonta taistelua aikaa vastaan – etenkin, jos sattuu olemaan nainen.

T:Teksti:

K:Kuvat: Viivi Prokofjev

Se alkoi vasemman silmän yläpuolelta. Ensin pieni katkoviivan pätkä
Hitaasti mutta vääjäämättä kuukausi kuukaudelta se eteni kohti otsan keskikohtaa
Ei saakeli olin rupsahtamassa

Sanat ilmestyvät kirjain kerrallaan Helsingin Taide-hallin seinällä olevalle televisioruudulle. Taustalta kuuluu miehen puhetta. Erotan sanat ”symmetria” ja ”ovaalinmuotoinen”.

Kamera kuvaa naisen päätä, joka saa yhä uusia muotoja: nenä pienenee, silmäluomet kohoavat, leukaperiä levennetään. Välillä päätä mittaillaan viivoittimella. Ylimääräinen liha tipahtelee riekaleina maahan.

Kyseessä on muovailuvahasta tehty kopio kuvataiteilija Leena Pukin päästä. Vuonna 2017 valmistuneen animaatioteoksen nimi on Täydellisyyttä etsimässä. Videolla Pukki tiedustelee neljän plastiikkakirurgin näkemystä siitä, miten hänen kasvoistaan voitaisiin tehdä kauneusihanteen mukaiset, ja muokkaa muovailuvahapäätä sen mukaan.

Taidehalliin teos päätyi osana Nuoret 2019 -näyttelyä. Kauneusihanteissa mitattuna nuori aikuinenkin on kuitenkin jo vähän vanha. Kaupungilla tarkkailin vastaantulevia kasvonahkoja ja arvailin ikiä ja elämäntapoja, teoksen kertoja luonnehtii tuntojaan.

Vuotta myöhemmin Pukki, 35, seisoo työhuoneellaan Roihupellossa ja esittelee luumäkeläisestä metsästä löytämäänsä limasientä. Timelapse-kamera ikuistaa pöydällä möllöttävän keltaisen sienirihmaston kolmen minuutin välein. Työn alla on tulevaisuuteen sijoittuva, posthumanistinen videoinstallaatio.

Sen tekeminen on helpompaa kuin kauneusihanteita käsittelevän installaation, joka Pukin mukaan oli ”kiusallinen teos”.

”Oli vähän syyllinen olo, että teen jotain niin pinnallista: veistän monta viikkoa omaa rintakuvaani millintarkasti työhuoneella”, Pukki kertoo nauraen, mutta korjaa itseään heti perään: yksityinen on yleistä, ja ulkonäkö vaikuttaa niin ihmissuhteisiin, työelämässä menestymiseen kuin mielenterveyteen.

Täydellisyyttä etsimässä syntyi taiteilijan kolmenkympin kriisistä. Pukki syytteli itseään auringonottoon ja juhlimiseen sortumisesta ja analysoi lähes pakkomielteisesti ystäviensä kasvoilla tapahtuvia muutoksia. Hän ei pitänyt näistä ajatuksista, mutta niin vain ne ottivat hänestä vallan.

”Mua häiritsee todella paljon, miten oletusarvo on se, että naisoletettuna olet jatkuvasti epätyytyväinen itseesi. Ja se, miten paljon aikaa ja energiaa siihen tuhlataan. Kauneusleikkaus on äärimmäinen tulos sellaisesta ajattelusta.”

Ulkonäkö on pääomaa, jonka kerryttäminen auttaa menestymään elämässä, argumentoivat myös tuoreen Ulkonäköyhteiskunta-teoksen kirjoittaneet taloussosiologian tutkijat.

Instagram-ajassa täydellisyyttä etsii yhä useampi.

Törmään juhlissa puolituttuun mieheen, jota en ole muutamaan vuoteen tavannut.

Hänellä on tapana kommentoida kuviani sosiaalisessa mediassa. Sanaton, kuuluu viimeisin ulostulo (kommentti rannalla otettuun kuvaan, lähetetty pikkutunneilla). Siksi arvelen, ettei parin vuoden tauko tapaamisten välillä ole vaikuttanut näennäislämpimiin väleihimme mitenkään.

Tuttava ei tunnista minua. Seuraa tilanteen setvimistä ja vaivaantunut halaus. Sitten mies huomaa hämmennykseni ja alkaa perustella erhettään.

”Sä näytät erilaiselta kuin ennen. Sä oot jotenkin… vanhempi. Ja sun naama näyttää paljon pitkulaisemmalta”, hän sanoo, ja minä hymyilen, hymyilen kuten olen jo vuosia aiemmin oppinut tekemään, vaikka tekisi mieli motata.

”Mutta siis vanheneminen pukee sua. Sä oot jotenkin tosi chic!” hän lisää. Vastaan kiitos kiitos, ihana kuulla, sä se vain näytät aina yhtä nuorelta, hei sori mun täytyy nyt käydä puuteroimassa nenä mutta jutellaanko myöhemmin lisää. Peruutan edelleen hymyillen vessaan, lukittaudun koppiin ja itken.

Mistä moinen turhanpäiväinen vollotus? Eikö tämä ole maailman typerin motiivi itkulle, saati sitten lehtijutulle?

[P]itää korostaa feminismiään, vaikka kirjoittaisi tasan siitä, mikä on kirjallisuuskaanonissa ollut naisen paikka: naisena olemisesta. Vakavat aiheet jätetään miehille, kuvailee toimittaja Oskari Onninen 2020-luvun kulttuurikeskustelua helmikuussa ilmestyneessä Imagessa. Siitäkö tästäkin tekstissä on kysymys – jostain niin vähäpätöisestä ja pinnallisesta kuin naiseus?

Mutta jumalauta, tämä on vakava asia.

Ajatuskulku on ympäröivän yhteiskunnan minulle pakkosyöttämä, ja se menee kutakuinkin näin: noin kolmekymppisenä kollageenin tuotanto naisen kehossa loppuu. Seuraa rupsahdus, ryppyjen pandemia, jonka leviämisnopeutta on vaikea ennakoida mutta joka saattaa osoittautua pelättyäkin kohtalokkaammaksi. Ensin katoaa romantiikka, sitten työmahdollisuudet. Loppu on kieriskelyä kohti näkymättömyyttä ja lopulta kuolemaa.

Hyvät geenit ja taitava plastiikkakirurgi tosin voivat kääntää historian suunnan. Ihanteellisena lopputulemana on Super Bowlin väliaikashow’llaan internetin räjäyttänyt Jennifer Lopez, joka 50-vuotiaana näyttää parikymppiseltä.

Pidänkö tällaista ajattelua totuutena? En tietenkään.

Vaikuttaako se silti siihen, paljonko käytän aikaa peilin edessä, kuinka paljon rahaa kulutan ulkonäkööni tai kuinka itsevarma fiilis minulla on, kun lähden lauantai-iltana ulos? Taatusti.

Nainen kuolee kaksi kertaa: ensimmäisen kerran silloin, kun huomaa rapistuvansa, kirjoitti berliiniläinen lääkäri J. F. Kapp vuonna 1919 ilmestyneessä taskukirjassaan Ennenaikainen vanhentuminen – sen syyt ja ehkäisykeinot.

Tätä ummehtunutta ajatusta ovat sittemmin implikoineet lukemattomat hurmurinäyttelijät, playboy-poliitikot ja Ylilaudalta maneerinsa omaksuneet twitteristit. Ja aina jostain ilmestyy evoluutiopsykologi Markus J. Rantala kertomaan, että näin asia nyt vain on. Mies valitsee nuoren ja kauneimman, ja lopulta kaikki häviävät, uutisoi Helsingin Sanomat deittisovellusten keräämän datan perusteella.

Jokunen vuosi sitten keski-ikäinen miestoimittaja siteerasi tohtori Kappia Aino-lehden kolumnissa kuin ohimennen ja lisäsi perään disclaimerin: tämä huomio koskee itse asiassa kaikkia ihmisiä. Ihanan modernia, sukupuolittamisesta vapaata ajattelua! Kurjuudessamme olemme kaikki yhtä.

Harva nainen kuitenkaan kirjoittaa yhtä huolettomasti, kivuliaan ajatuksen äärelle pysähtymättä. Heidän ulostulonsa näyttävät tältä:

Women shouldn’t be scared of ageing – The loss of looks can be liberating, otsikoi Guardianin kolumnisti Gaby Hinsliff, ikään kuin looksien menetys olisi objektiivinen, tieteen metodein mitattavissa oleva tosiasia.

The awful day we knew we’d lost our looks: It’s the moment all women dread. Four writers reveal when it hit them, lupaa Daily Mail, ja Iltalehti kiirehtii kääntämään nämä viisaudet suomeksi.

Siis mehän oltiin ihan mummoja siellä, luonnehtii 27-vuotias ystävä baari-iltansa kulkua. Koripallokaveri kutsuu kaikenikäisistä koostuvaa peliporukkaamme mammajengiksi.

Kun koko ympäröivä maailma yhä vain toistelee ajatusta viimeisestä käyttöpäivästä ja väistämättömästä rupsahtamisesta, on helpointa alkaa kertoa itselleen samaa tarinaa. On parempi ehtiä kuvailla itse itseään mummeliksi kuin antaa muiden tehdä se.

Flow-festivaalien jälkimainingeissa stylisti Minttu Vesala on postannut Instagramiin selfien. Vesalalla on paljon pikimustaa silmämeikkiä, kirkkaanpunainen röyhelömekko ja näyttävä pinkki hiippa. Hän on viettänyt viikonlopun yhtenä Flow’n virallisista esibailaajista ja näyttää upealta.

Tekno granny greetings!!, kuvatekstissä lukee.

Ulkonäköasiat stressaavat myös miehiä, tutkimusten mukaan yhä enemmän. Tämä näkyy kauneusmarkkinoilla: esimerkiksi Chanel ja Givenchy ovat hiljattain julkistaneet omat meikkisarjat miehille. Edistystä, voisi joku ajatella. Tai sitten: rahastusta, nyt vain tasavertaisesti kaikille sukupuolille.

Vanheneminen ja kurtistuminen ei merkitse miehille välittömän inflaation uhkaa, ja siksi asian sulattaminen lienee heille helpompaa. Kun Faceapp viime kesänä julkaisi käsittämättömän aidon oloisen vanhusfiltterin, instastoorit täyttyivät viikoiksi charmanteista herrasmiehistä. Naisvanhuksia ilmestyi ruudulleni vain muutama.

Susan Sontag kirjoitti jo 1970-luvulla ikääntymisen tuplastandardista: elämme nuoruutta ihannoivassa kulttuurissa, jossa ikääntyminen ei ole naisille samalla tavalla sallittua kuin miehille. Naisia arvioi-daan aina tyttöyden mittatikulla, kun taas miesten kohdalla muilla ominaisuuksilla kuin ulkonäöllä on enemmän väliä.

Simone de Beauvoir meni 1940-luvulla vielä pidemmälle. Oikeutus naisen olemassaololle syntyy eroottisesta viehätysvoimasta ja hedelmällisyydestä, de Beauvoir kirjoitti. Ikääntymistä ja sen aiheuttamaa arvonlaskua hän kuvasi brutaalilla sanalla mutilation, silpominen, ja tähdensi naisten joutuvan odottamaan tätä kokemusta kauhulla jo kauan ennen sen toteutumista.

De Beauvoir oli oikeassa: me todella murehdimme. Turun yliopiston sosiologian tutkijoiden tekemän kyselytutkimuksen mukaan naiset ovat iästä riippumatta huomattavasti huolestuneempia ikääntymisen vaikutuksesta ulkonäköön kuin miehet. Kaikkein eniten ikääntymisen esteettisistä vaikutuksista hermoilevat 26-35-vuotiaat naiset, mutta huolestuneisuus ulottuu jopa alaikäisiin tyttöihin.

Olemme kuin Jean Rhysin Huomenta, keskiyö -romaanin (1939) päähenkilö, joka palaa nuoruutensa Pariisiin vain huomatakseen katkeroituneensa. Mennyttä on viehättävä ulkonäkö, mennyttä lukuisat rakastajat, jäljellä vain hailakka muisto siitä kimalluksesta, mitä elämä kerran saattoi olla:

”Enää en toivo, että minua rakastettaisiin, että olisin kaunis, onnellinen tai menestynyt. Minulla on vain yksi, yksi ainoa toivomus – että minut jätetään rauhaan. Ei enää lääppimistä, ei tirkistelemistä – jättäkää minut rauhaan… (Ja kyllä ne jättävätkin, tyttö kulta.)”

Mutta tarvitseeko tätä kaikkea ottaa niin tosissaan? Emmekö voisi vain päättää nousta viimein näiden asioiden yläpuolelle ja juhlia ulkonäköämme sellaisena kuin se on? Yhtenäiskulttuuri on kuollut, eläköön individualismi ja erilaiset kehonkuvat!

Toimittaja Tuija Siltamäki ihmetteli helmikuisessa Ylen kolumnissaan ”somen ulkonäköpaineista” kauhistumista ja esitti ratkaisuksi ahdistavan somesisällön välttelyä. Meidän pitäisi ottaa enemmän vastuuta itsestämme ja yksinkertaisesti lopettaa täydellisten selfieiden tuijottaminen, Siltamäki kirjoittaa.

Niinpä niin – olenhan itsekin jo kertaalleen unfollannut systemaattisesti kaikki tilit, jotka voisivat aiheuttaa turhanpäiväistä ahdistusta. Pois kaikki muotibisnekseen, urheiluun tai influenssaukseen liittyvä, eikä aikaakaan, kun Instagramin explore-näkymä alkoi tyrkyttää lähinnä kuvia kissoista ja auringonlaskuista. Olin onnistunut!

Algoritmin huijaaminen ei kuitenkaan ole näin helppoa. Eräänä päivänä tanssitunnin jälkeisessä euforiassa erehdyn seuraamaan Instagramissa muutamaa modernin tanssin ammattilaista, ja kas: ruudulleni alkaa jälleen pyytämättä ilmestyä bikineissä treenaavia joogaopettajia ja anorektisia ballerinoja.

Vähän epämiellyttävältähän se tuntuu. Vaikka ohitan kuvat parilla swaippauksella, ne syöpyvät verkkokalvoilleni ja jäävät alitajuntaani kummittelemaan.

Turun yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan yli 60 prosenttia 18–25-vuotiaista naisista ja noin 40 prosenttia 26–35-vuotiaista naisista kokee sosiaalisen median aiheuttavan heille ulkonäköpaineita. Jopa poppari Selena Gomez on sanonut Dazed-verkkomedian haastattelussa Instagramin ”tuhoavan osan sukupolvestani ja heidän identiteetistään”. (27-vuotiaalla Gomezilla on 169 miljoonaa seuraajaa, ja Brandwatch-sivuston mukaan hänen tilinsä on koko Instagramin viidenneksi suosituin.)

Ajat olivat kovin erilaiset vielä 2010-luvun alussa, jolloin silloinen mielitiettyni teki vaikutuksen Photoshop-taidoillaan muokkaamalla Facebook-profiilikuvalleni kapeamman nenän. Nyt nenän operointi onnistuu parilla älypuhelimen täppäyksellä.

Helpoiten pikakaunistuksen saa aikaa Instagramin tai Snapchatin filttereillä. Erilaisilla ladattavilla sovelluksilla puolestaan syntyy vielä tarkempaa jälkeä. Legendaarisin niistä on julkkistenkin suosima Facetune, mutta vaihtoehtoja löytyy lukuisia.

Lataan PicsArt-nimisen sovelluksen ja ryhdyn hommiin. Beautify-nimisellä työkalulla voi esimerkiksi heleyttää ihon sävyä, kaventaa nenää, suurentaa silmiä ja poistaa kasvoista kerralla kaikki juonteet. Touhu on oudon koukuttavaa, kuin Simsiä pelaisi.

Esseisti Jia Tolentino kirjoitti joulukuussa New Yorkerissa ”Instagram-kasvoista”: sosiaalinen media, kuvankäsittely ja plastiikkakirurgia ovat johtaneet siihen, että somen suosituimmat naiskasvot näyttävät lähes identtisiltä.

Ikinuoriin Instagram-kasvoihin kuuluu kissamaiset silmät, pieni nenä, täyteläiset huulet ja korkeat poskipäät. Piirteet vastaavat pitkälti länsimaista, valkoihoista kauneusihannetta, mutta algoritmin suosimissa kasvoissa on myös häivähdys vaikeasti paikannettavaa etnisyyttä. Tämänkaltainen etnisyyksien fetisointi on kauneustrendeille ylipäätään tyypillistä.

Beautify-session jälkeen peilikuvani näyttää oudolta: olen ehtinyt jo hiukan kiintyä itse luomaani suurisilmäiseen kyborgiin ja yllätyn, kun todellisuus ei vastaakaan mielikuviani. Ei ihme, että jotkut päättävät ryhtyä toimiin näyttääkseen myös tosielämässä parannellulta versiolta itsestään.

Kauneuskirurgisten toimenpiteiden on arvioitu yleistyneen Suomessakin viime vuosina huomattavasti, mutta tarkkoja lukuja ei tiedä kukaan. Jotain voi kuitenkin päätellä selaamalla Jodelin Kauneuskirurgia-kanavaa, jolla on nelisentuhatta jäsentä. Uusia keskusteluja ilmestyy päivittäin useita. Niissä ruoditaan injektiohoitojen tehokkuutta, vinkataan suosikkikirurgeja ja pohditaan, miten järjestää lomaa rintaimplanttileikkauksesta toipumisen ajaksi.

24-vuotias nainen kyselee rasvaimusta ja pakaraimplanteista (joita vain harva kirurgi Suomessa tekee niiden vaarallisuuden vuoksi) päästäkseen eroon lättänästä vartalosta. Kulmien kohotus ja minilift on jo buukattu, sillä nainen haluaa näyttää nuoremmalta. Jatkuva stressi rupsautti ulkonäön, hän kirjoittaa.

Kanava vilisee outoja termejä, joista monelle on olemassa oma hashtag Instagramissa. Pian opin, ettei perinteisen kissansilmämeikin tekeminen enää riitä. Nyt muodissa on fox eye, Kendall Jennerin ja Bella Hadidin kasvoilta kopioitu silmän muoto, joka synnytetään kiristämällä silmäkulmien ihoa yläviistoon. After-kuvista minua katselevat sensuellin näköiset naiset, joiden kumpaankin ohimoon on ilmestynyt kaksi pientä mutta ilkeän näköistä reikää.

Jos piirrät janan silmänurkasta silmänurkkaan, sen pitäisi olla hieman yläviisto. Sitä pidetään nuorekkaana, sanoo plastiikkakirurgi Leena Pukin videoinstallaatiossakin.

Bulevardin klinikan odotusaulassa soi rauhoittava pianomusiikki. Kalliin näköinen parkettilattia narahtaa jalkojen alla kotoisasti. Täällä olet turvassa, se tuntuu sanovan.

Perhelääkärin lämmöllä, kuuluu klinikan mainoslause. Ajattelen entistä kämppistäni, jonka kanssa jaoin asunnon eräänä keväänä Washingtonissa. Vaikka kämppis oli vasta 23-vuotias, family doctor oli ehtinyt suositella hänelle botoxia jo moneen kertaan. Ei tarvitsisi sitten myöhemmin laittaa niin paljoa, kun aloittaisi nuorena, lääkäri oli sanonut.

Olen tullut tapaamaan klinikalla työskentelevää Sari Levästä. Hän on plastiikkakirurginen sairaanhoitaja, joka tarjoaa muun työnsä ohessa asiakkaille ilmaisia konsultaatioita. Niissä keskustellaan mieltä painavista asioista: nenän kyömystä, otsan juonteista, eriparisista rinnoista tai tummista silmänalusista. Marionettipoimuista. Sibelius-rypystä… Sibelius-rypystä?

”Se on aika tyypillinen nuorellakin”, Levänen sanoo ja osoittaa otsaansa.

”Mä en saa sitä näkyviin, mutta jos sä rypistät tuota seutua, siihen syntyy pystyjuonteita, jotka ajan kanssa näkyvät myös lepotilassa. Sellainen mietintäryppy. Se on monelle häiritsevä. Botuliinitoksiinilla niitä lihaksia laitetaan lepoon.”

Levänen tekee noin kymmenen konsultaatiota viikossa. Lähes jokainen niistä johtaa jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Asiakkaat ovat kaiken ikäisiä, nuorimmat tyypillisesti noin kolmekymppisiä.

”Tänne tullaan, kun ensimmäiset ikämuutokset alkavat näkymään. Kolmekymppiset haluavat injektiohoitoja, lähinnä otsajuonteiden hoitoon tai poskipäiden pyöristämiseen”, Levänen selittää ja ojentaa minulle pyöreän peilin. Siitä asiakas saa katsoa itseään ja kertoa, minkä haluaisi muuttuvan.

Moni tietää kaiken tarvittavan jo ennakkoon: on googlattu toimenpiteitä, katseltu kuvia Instagramista ja valittu itselle sopiva kirurgi. Sitten on heitä, jotka haluavat freesauttaa ulkonäköään mutta eivät oikein tiedä, miten. Heille Levänen antaa mielellään suosituksia sopivista toimenpiteistä.

Levänen on ollut alalla 17 vuotta. Sinä aikana injektiohoidot ovat lisääntyneet tasaisesti, hän sanoo. Niihin lukeutuvat täyteainehoidot, joilla voidaan esimerkiksi lisätä kasvoille nuorekasta täyteläisyyttä ja kimmoisuutta, ja botuliini- eli botox-hoidot, joita käytetään muun muassa otsaryppyjen silottamiseen.

”Se on helppo mahdollisuus muokata kasvonpiirteitä, vähän sellainen ruokatuntihoito. Siinä ei tule arpia, eikä iholle tehdä haavoja.”

Monet asiakkaat ottavat kasvoihinsa kerralla sekä botoxia että täyteainetta. Koska aineet liukenevat ajan myötä elimistöön, toimenpide on uusittava 5–6 kuukauden välein. Yksi hoitokerta maksaa noin 400–1000 euroa riippuen käytettävästä ainemäärästä.

Moni maksaa mukisematta. Ihmisten ajatusmaailma on muuttunut ulkonäkökeskeisemmäksi, Levänen arvioi. Etenkin työssään paljon esillä olevat ihmiset haluavat kohentaa ulkonäköään, mutta myös Snapchatin ja Instagramin vaikutus näkyy vastaanotolla.

”Nuoret kiinnittävät kasvoihinsa enemmän huomiota. Osa uskoo tietävänsä, kumpi on omien kasvojen parempi puoli.”

Jia Tolentinon New Yorkeriin kirjoittaman jutun mukaan Los Angelesin luksusplastiikkakirurgeilta tilataan jatkuvasti tiettyjen julkkisnaisten kasvonpiirteitä. Suosituimpia ovat Kendall Jenner, Bella Hadid, Emily Ratajkowski ja Kim Kardashian West.

Viimeksi mainitun ulkonäköä ja vartalonmuotoa on Leväsen vastaanotollakin toivottu. Kardashian-henkisiä pakaraimplantteja ei täällä tehdä, mutta keskivartaloa on mahdollista kaventaa rasvaimulla. Siten takamuskin saadaan näyttämään isommalta.

Toimenpiteeseen verrattuna ajatus injektiohoidosta tuntuu suorastaan lempeältä: pehmustettuun tuoliin istumaan, piikki naamaan ja takaisin töihin. Parin kuukauden päästä uusiksi. Kuin kampaajalla kävisi.

Parantelisinko omia kasvojani? Kenties. Keksin kyllä monia hauskempiakin käyttökohteita rahoilleni, mutta jos yllättäen vaurastuisin, saattaisi pistoshoitojen kierre äkkiä näyttäytyä varteenotettavana vaihtoehtona. Ainakaan en oikein osaa tuomita ketään, joka hommaan ryhtyy. Jos kauneus kerran on pääomaa, ei ole ihme, että poskipäiden kohennus voi tuntua järkisijoitukselta.

Vuosia sitten opiskelijaruokalassa istuessa kysyin kavereiltani, minkälaisen kauneusleikkauksen he teettäisivät, jos ilmaiseksi saisivat. Rasvaimu, silikonit ja no en kyllä ikinä ottais mitään mainittiin.

Elimme toisenlaisessa todellisuudessa, jossa plastiikkakirurgia kuului lähinnä Hollywoodiin. Instagram perustettiin seuraavana vuonna.

Kehnoja Photoshop- ja Facetune-käsittelyjä paljastava Instagram-tili Celebface on julkaissut sarjan vahvasti käsiteltyjä kuvia huippumalli Barbara Palvinista.

Why she do that shes too much beautil without facetunes, kommenttikentässä kysellään. Tällainenkin kaksoisstandardi on siis olemassa: kuvien ylenpalttinen käsittely on tarpeetonta ja noloa, jos on tarpeeksi kaunis luonnostaan.

Jodelin Blogijuorut-kanavalla (yli 36 000 jäsentä!) spekuloidaan säännöllisesti, millaisia plastiikkakirurgisia toimenpiteitä kellekin influensserille on tehty. Kauniina pidetty ulkomuoto tuo seuraajia, mutta ulkonäön näkyvä muokkaaminen provosoi ihmisiä. Lopetin hänen seuraamisen just sen takia kun rupes liikaa häiritsee nää pistoshoidot ja noi huulet, joku kirjoittaa ketjussa, jossa ihmetellään, miksei suosittu bloggaaja ole kertonut ”totuutta” huultensa parantelusta.

Instagramista löytyy myös toisenlainen maailma, jossa kainalokarvat, selluliitti ja muut perinteisesti epäviehättävinä pidetyt ominaisuudet saavat näkyä. Monelle selfiet ovat tapa voimaantua, koska ne tarjoavat mahdollisuuden esittää itsensä juuri haluamassaan valossa. Viime vuosien kehopositiivisuusliikehdintä on alkanut kantaa hedelmää: jopa kadunvarsimainosten naiskuva on alkanut hiljalleen monipuolistua.

Siitä huolimatta varsinaiset kauneusihanteet ovat ehkä entistäkin kapeampia. Kaiken kukkuraksi niihin liittyy aiempaa vahvempi luonnollisuuden vaatimus. Bulevardin klinikan asiakkaat toivovat mahdollisimman huomaamattomia toimenpiteitä, ja meikkimaailmassa trendaa no-makeup makeup, jossa kasvoille läträtään kymmeniä eri tuotteita luonnonkauniin lopputuloksen saavuttamiseksi.

Se vääristää käsityksemme siitä, miltä aito luonnollisuus näyttää. Kun näyttelijä Keanu Reeves viime syksynä toi punaiselle matolle harmaahiuksisen, tavallisen näköisen naisystävän, internet kohahti.

Mutta tukan värjäämättä jättäminen ei tuota voittoa, ja kauneus on aina ollut ennen kaikkea bisnestä. Minullakin on capture youth -niminen rasva ja 80 euroa maksava kuorintavoide.

Instagram-aikakausi kiihdyttää näitä kierroksia: en voi millään vippaskonstilla muuttua algoritmin esittelemäksi ihannenaiseksi, mutta jos lakkaan yrittämästä, menetän kaiken. Siksi ostan lisää, uutta, kalliimpaa. Kyllä tää on se Dior-naisen valinta, sanoo tavaratalon meikkimyyjä, ja minä luovutan hänelle kiitollisena rahani.

Parikymppisenä kävin toisinaan kosmetologilla poistattamassa ihokarvojani. Opintotuki ei tietenkään olisi riittänyt, mutta olin löytänyt mielestäni edullisen palveluntarjoajan, vain 45 euroa laaki. Halusin olla sileä.

Kosmetologi oli punahiuksinen nainen, jonka ikää oli mahdoton arvioida. Hänellä oli näyttävä povi, pulleat huulet ja nukkemaiset silmäripset mutta tavattoman väsynyt katse.

Kerran sokerointi teki erityisen kipeää. Paperiliinan päällä vaikeroidessani kosmetologi taputti rohkaisevasti reittäni ja lausui kannustavan aforismin: mitäpä ei nainen tekisi.

Hän pyöräytti tulikuuman sokerin kämmenensä sisällä palloksi, asetteli pallon iholleni, riuhtaisi karvat juurineen irti ja mutisi sanat uudelleen itsekseen.

Mitäpä ei nainen tekisi.

Lähteenä on käytetty Iida Kukkosen, Tero Pajusen, Outi Sarpilan ja Erica Åbergin teosta Ulkonäköyhteiskunta – Ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (2019).