Onnea 20–vuotiaalle, terveisin isä. Paketti oli neliskulmainen, painava, kirja. Sanoin kiitos isä ja pujottelin auki tiukkaan solmitun koristenauhan. Selailin sivuja ja asetin kirjan pöydälle lautaseni viereen. Ravintolassa soi Wham! ja ruokalistalla oli punajuuririsottoa, mutta isä halusi tilata molemmille juhlan kunniaksi sisäfilepihvit. Hän kysyi, olenhan varmasti muistanut ilmoittautua kokeeseen. Nyökkäsin. Söimme kahdelle katetussa pöydässä enimmäkseen hiljaa, välillä isää yskitti.
Ihmisen elämä on täydellisen riippuvainen jatkuvasta hapen saannista.
Kun tarjoilija toi laskun pöytään, isä maksoi ja sanoi suureen ääneen, että ruoka oli ihan hyvää mutta ravintolassa soi musiikki liian kovalla. Ulko-ovella hän auttoi minulle takin päälle, sanoimme noniin hei hei, minkä jälkeen isä ajoi kotiinsa ja minä omaani. Illalla makasin yksiöni sängyllä ja luin kirjan sivuilta, kuinka henkitorvi haarautuu vasemmaksi ja oikeaksi pääkeuhkoputkeksi ja siitä edelleen keuhkoputkiksi eli bronkuksiksi. Sivut olivat täynnä outoja matemaattisia kaavoja ja kuvia ihmisen fysiologiasta ja niitä selatessani ilma alkoi huveta keuhkoista. Suljin kirjan ja annoin sen pudota lattialle.
Jos aivojen hapensaannissa tapahtuu katkos, voi se jo muutaman sekunnin jälkeen johtaa tajuttomuuteen ja pidempään jatkuessaan peruuttamattomaan aivovaurioon.
Pian puissa alkoi pitkän talven jälkeen silmuilla. Ensimmäisten leskenlehtien ilmestyessä isän yskä oli äitynyt pahemmaksi. Yhtenä iltana hän soitti minulle, mitä tapahtui vain toisinaan, puhui keväästä ja säästä ja sanoi ohimennen, että lääkäriaika oli torstaina kello seitsemän. En ollut aiemmin ollut isän mukana lääkärissä – eikä hän sen enempää minun mukanani enää esiteini-iän jälkeen – mutta torstai-iltana me istuimme odotushuoneen pehmustetuilla puupenkeillä, katselimme televisiosta äänettömiä uutisia ja isä kysyi, kuinka lukeminen sujuu. Ihan hyvin, vastasin.
Kun isä kutsuttiin vastaanotolle, jäin yksin odotushuoneeseen. Yritin ajatella jotain muuta kuin bronkuksia ja sillä seudulla tuntuvaa epämiellyttävää painon tunnetta. Hiljaisessa odotushuoneessa mietin, mitä jos isä kuolisi keuhkosyöpään.
Vähän lääkärikäynnin jälkeen, aurinkoisena kevätpäivänä isä soitti taas ja kertoi olevansa liikkeellä kotini lähistöllä. Isä kävi harvakseltaan kylässä, mutta nyt hän kysyi, sopiiko tulla pistäytymään.
Elämän varhaishistoriassa muinaiset bakteerit – joilta ihminen on perinyt geenejä – elivät hapettomissa olosuhteissa. Nämä anaerobiset eliöt eivät siedä lainkaan happea.
Ennen kuin ovikello soi, asetin kirjan pöydälle ja yritin nopeasti saada yksiöni siistittyä, tiskit tiskattua, sängyn pedattua ja laittaa kahvin tippumaan. Isä näytti hyvinvoivalta, istahti sängylle ja sanoi, että voisin välillä pyyhkiä pölyjä kirjahyllystä. Hymähdin ja kaadoin meille kupilliset kahvia. Isä ehdotti, että voisimme käydä kävelyllä ja vaikkapa tutustumassa yliopistoon nyt kun päiväkin lähestyi. En raaskinut sanoa, että minulla oli muita suunnitelmia.
Kun hengästyttävän kävelyn jälkeen palasin kotiin, jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan pölykerrosta kirjahyllyllä. Pyyhkäisin hyllyn pintaa sormenpäällä niin, että siihen piirtyi ohut viiva. Mieleeni välähti muisto kouluajoilta. Oli viimeinen päivä ennen kesälomaa, opettaja kysyi mitä lomasuunnitelmia oppilailla oli. Muut huusivat kilpaa ulkomaanmatkoja, piirustus- ja telinevoimisteluleirejä, mutta minä en olisi halunnut vastata mitään, sillä isä oli ilmoittanut minut biologian kurssille. Mitään muita suunnitelmia ei ollut. Biologian kurssilla puhuttiin bakteereista, ja minä värjäsin sormenpääni lyijykynällä harmaaksi ja piirsin sillä viivan pulpettiin.
Päätin jättää pölyt pyyhkimättä.
Vapaata happea ilmaantui ilmakehään aluksi niukasti, syanobakteerien tuottamana.
Viimein koitti päivä, jona isä vaati saada viedä minut yliopistolle. Nousin aikaisin aamulla auton kyytiin. Isä oli erityisen hyvällä tuulella, suostui kuuntelemaan autoradiota ja antoi minun valita lempikanavani. Kysyin, oliko häntä vielä yskittänyt. Hän vastasi eipä oikeastaan. Ajoimme Haartmaninkadulle, isä sammutti auton ja istuimme hetken hiljaisuudessa. Koetin muistella, missä ja milloin olin viimeksi nähnyt isältä saamani kirjan. Kun hän lopulta toivotti onnea, minä kiitin ja nousin kyydistä.
Isossa aulatilassa minua oli vastassa valtava määrä ihmisiä. Kaikki liikehtivät levottomasti, selasivat läpi kirjojaan, pitivät välillä silmiään kiinni ja rutistivat otsiaan. Heidän huuliltaan saattoi lukea lauseita, joita he koettivat painaa mieleensä viime hetkellä.
Ajan kuluessa vapaa happi tappoi sukupuuttoon suuren joukon silloisia anaerobisia eliöitä ja niiden tilalle kehittyi ilmakehän happea hyväkseen käyttäviä hengittäviä eliölajeja.
Kuuntelin korvanapeista musiikkia ja yritin olla tukehtumatta painon tunteeseen syvällä rinnassani, siellä bronksissa vai bronkuissa. Jossain vaiheessa isoon aulatilaan saapui kaksi tomerasti puhuvaa henkilöä, jotka ohjasivat hakijat sukunimellä aasta ännään vasemmalle ja hakijat oosta ööhön oikealle. Joukko ympäriltäni hälveni, lähti joko vasemmalle tai oikealle, mutta minä juoksin ulko-ovelle. Ovi painoi, mutta sen raosta kasvoilleni virtasi keväistä ulkoilmaa. Pyyhin silmät hihanreunukseen ja jatkoin juoksemista, kunnes olin ohittanut monet korttelit ja kadunkulmat.
Sitten pysähdyin hetkeksi, käänsin musiikin niin kovalle kuin korvani kestivät ja tunnustelin, alkaisiko ilma pikkuhiljaa virrata keuhkoihin asti.
