Avaruudessa

Eräänä syksynä S rakastui mieheen, jolla oli tyttöystävä toisessa kaupungissa. Love Actually -palstalla kerrotaan rakkaustarinoita.

T:Teksti:

K:Kuva: Viivi Prokofjev

Elokuun viimeiset päivät, se ajanjakso vuodenaikojen välissä, jossa kaikki on mahdollista eikä mikään vakavaa. En ole saanut opiskelupaikkaa, minulla ei ole velvollisuuksia, olen vapaa ja valmis kaikkeen. Jossain juhlien tai festareiden jatkoilla olen tavannut pojan, joka aamuyöllä pyytää minut luokseen käymään. Totta kai suostun.

Hän vie minut pieneen asuntoonsa ja tarjoaa halpaa lämmintä olutta, joka maistuu kammottavalta, mutta koska olen humalassa en välitä, eikä hänkään taida.

Mietitkö koskaan, onko astronauteista vaikea tulla takaisin maahan, kun he ovat nähneet sen ulkopuolelta? kysyn häneltä. Vaikuttaakohan kaikki tosi epätodelliselta?

En tiedä, en ole ikinä miettinyt.

Jostain syystä mietin astronautteja paljon, sanon ja tunnustan sen kuin rikoksen, josta en ole kertonut kenellekään.

Hän avaa ikkunan ja ojentaa minulle savukkeen. Aamuyön tuuli on vielä pehmeä mutta enteilee aikakautta, joka on kylmä ja koskee meihin kaikkiin. Tupakoimme, kunnes palohälytin laukeaa soimaan. Hän kurkottaa irrottamaan sen katosta ja ottaa siitä paristot irti.

Olisitko sinä halunnut olla astronautti? hän kysyy ja sammuttaa tupakan lasiseen tuhkakuppiin. Hän vetää mekkoni olkaimen alas ja suutelee kaulaani.

Ehkä. Olisin. Ehkä.

Olemme tapailleet jo hetken, kun saan kuulla, että pojalla on tyttöystävä toisessa kaupungissa. Katson uusin silmin ihmistä, jonka vieressä vietän öitäni. Miten helposti hän nukahtaa, eikö petoksen tunne häiritse hänen uniaan? Olen nuori ja alan oppia: me ihmiset emme kuulu toisillemme ja teemme rakkaudessa asioita, joista valehtelemme.

Sen syksyn makaamme yhdessä hänen pienessä asunnossaan, ja joka kerta kun lähden, unohdan muistuttaa, että hänen pitää laittaa palovaroitin takaisin paikalleen. Matkalla kotiin pelkään hänen sammuvan savuke suussaan ja palavan.

Kerran kun tulen hänen luokseen huomaan lasisen tuhkakupin kadonneen. Löydän sirpaleita ja tuhkaa lattialta. En kysy, mitä on tapahtunut, mutta ajattelen hänen tyttöystäväänsä, joka kesken riidan on heittänyt tuhkakupin raivoissaan käsistään. Tahdon kuvitella heidän riidelleen minusta.

Vielä hetken aikaa jaksamme puhua avaruudesta, haluamme kuvitella olevamme yhtä kaukana ja näennäisen vapaita, vaikka todellisuudessa olemme sidottuja happeen ja avaruuspukuihin. Olemme kiinni omissa elämissämme ja ihmissuhteissamme. Kun hän lopulta jättää minut, hän ei puhu tyttöystävästään, mutta tietenkin tiedän sen olevan syy.

Lähtiessäni en vieläkään muista sanoa hänelle palovaroittimesta tai kieltää polttamasta sisällä, kun nyt ei ole enää mitään, mihin karistaa.

Vuosien päästä kerran tanssilattialla minusta tuntuu kuin tanssisin avaruudessa, ja silloin mietin häntä hetken taas.”

S, 29