Every night in my dreams
I see you, I feel you.
My Heart Will Go On kajahtaa Kallion La Lanternassa jo toista kertaa. Levyllinen saksofoniversioituja ikivihreitä soi keskiviikko-iltapäivänä pienessä baarissa niin lujalla, että keskustellessa täytyy kilpailla äänenvoimakkuuden kanssa. Seinillä roikkuu canvas-tauluja, joissa on seepian sävyisiä kuvia Italiasta. Nurkkaan on pinottu kiitettävä kokoelma lautapelejä.
Italialaisessa La Lanternassa trendikkyyttä on mietitty kalliolaisittain juuri niin vähän, että se on jo trendikästä. Jotain surumielistäkin kapakan tunnelmassa on. Ehkä juuri siksi tätä Viidennen linjan baaria ajatteli myös laulaja-lauluntekijä Antti Autio, kun hän kirjoitti Löysit onnesi / jonkun kauniin pojan rinnalta / Löysin omani / Kallion baarien loisteesta. Täällä kotikapan suojassa / ei mikään muistuta sinusta.
Kappale sai alkunsa kesällä 2017 töölöläisen K-kaupan ulkopuolella, kun keski-ikäinen mies tuli puhumaan Autiolle. Herrasmies, jota katsoessa ei Aution mukaan voinut olla ajattelematta, onko hänellä kaikki hyvin. Mies oli sekavan oloinen ja kiihtynyt – hänen oli tärkeää saada kertoa rakkauselämästään. Muutaman minuutin ajan hän vakuutteli, todisteli kiivaasti olevansa todella hyvä rakastaja. Rakkauden kaipuu oli palava. Sitten hän lähti omille teilleen.
Muutamaa päivää myöhemmin Autio alkoi kirjoittaa Kallio-kappaletta, ja sinkku tuli ulos vuoden 2018 elokuussa. Kappale, joka sai alkunsa tuntemattoman miehen hätääntyneestä todistelusta, soi monien syksyssä erobiisinä.
Yksi jos toinenkin ystäväni on pohtinut Aution kappaleiden soidessa entisiä rakkaitaan. Eräs ei pystynyt kuuntelemaan Autiota, sillä sitä oli tullut eksän kanssa luukutettua jo ihan tarpeeksi. Itsellänikin on ollut kausi, kun Aution musiikki on tehnyt liian kipeää.
Kokemukset eivät rajoitu vain omaan piiriini. Julkaisin Instagram-tililläni tarinan, jossa kysyin, onko ihmisillä jakaa erokokemuksia, joissa Aution kappaleet ovat olleet suuressa roolissa. Olihan heillä. Päivitys jaettiin myös Aution tilillä, ja vastauksia kertyi vuorokauden aikana yli 20.
Kallio oli iskenyt moniin. Se ei ainoastaan kerro ihmisille eroista, vaan on saanut joillekin vastanneista niitä myös aikaiseksi. Näin:
Eron kanssa vaiheiltiin pitkään, käytiin yhdessä Antin keikallakin. Sillä keikalla Antti esitti tulevan levyn biisejä, joita ei oltu julkaistu. Kallion kohdalla itkettiin molemmat. Melankoliaa rakastavana tajusin, että haluan juuri tuon eron. Haluan olla avoimesti rikkinäinen ja toivon että toinen löytäisi jonkun paremman. Arvoisensa. Siinä vaiheessa molemmat tais tietää, että se oli siinä. Ja hyvä niin, nyt molemmat ovat onnellisempia kuin ehkä koskaan.
Toisaalta Kallio on myös auttanut eroista yli. Näin:
Ensirakastuminen päättyi hylkäämiseen. Lukkoinen ruhjuinen minä ajelehdin kuukausia kiistämisen ja tunteiden pakahduttamisen tiellä, kunnes Kallio-biisi oli ensimmäinen kappale, joka sai mut täysin avautumaan.
Eroja käsiteltiin myös monien muiden Aution kappaleiden avulla. Tärkeimmiksi nousivat ensimmäiseltä levyltä Haikara ja Kivi, toiselta levyltä taas Mustaa ja Liikaa.
Miksei meidänkään tarina oo muuta kuin / Se joka piilotetaan / Kun joku toinen tulee vierelle.
Erään vastaajan mielestä yllä oleva on yksi kipeimpiä ajatuksia, joita hän on eron yhteydessä käynyt läpi. Hän sanoo Aution onnistuneen sanoittamaan ydinkysymykset, mutta myös sellaiset arkiset havainnot, jotka toisen menettäessä muuttavat muotoaan.
”Kaikki mitä on, siitä jossain vaiheessa luovutaan.” – Antti Autio
Antti Aution sanoitukset ovat painavia mutta arkisia. Niissä ei sanota liikaa mutta osutaan silti kuin vaivihkaa ytimiin, joissa lepäävät kaikki tarpeelliset tunteet. Laulujen minä, se laiha poika, jota aina sattuu, seisoo aukealla paikalla alituisen syysmyrskyn lyötävänä ja ottaa vastaan kaiken, mitä tulee: maailmanlopun, eron ja kuoleman. Hän on väsynyt, passiivinenkin, mutta myös oivaltanut sen, että jossain kohtaa vaikeudet kannattaa vain hyväksyä.
Suoratoiston aikakaudella kaupungin katuja kuljetaan lukemattomien eri tunnelmien ja tarinoiden säestyksellä. Yksi purkaa ratikassa aamuruuhkan aiheuttamia aggressioita örinäheviin, toinen paikkailee ikkunasta näkyvää mustaa maisemaa trooppisella bossa novalla.
Ja aina siellä raitiovaunussa on yksi, joka käy läpi ihmissuhteitaan.
Itsensä asettaminen kappaleisiin on tietenkin yleistä: taide tulee lähelle itsen kautta. Kun Aretha Franklin toivoi 60-luvun lopulla kappaleellaan Respect hieman kunnioitusta rakastetultaan, laulusta eivät tehneet omaansa vain feministit, vaan siitä tuli myös afroamerikkalaisen ihmisoikeusliikkeen tunnuslaulu. Kuulija muokkaa laulusta sellaisen kuin sillä hetkellä tarvitsee.
Autio ottaa hyvin vastaan erilaiset tulkinnat kappaleistaan, mutta eroteeman kohdalla hän alkaa kiemurrella. Hän myöntää ”erobiisin” olevan sanana luotaantyöntävä.
Erobiisi-sanasta jää kieltämättä suuhun hieman limainen maku. Valtavirran populaarimusiikissa ne ovat usein naiiveja valitusvirsiä, vaikka niiden syntytarina on kaikkea muuta. Populaarimusiikin kentällä erokappaleiden yhtenä tärkeänä alkusysäyksenä voidaan pitää 1920- ja 30-lukujen bluesmusiikkia. Genre toi naisille aiempaa enemmän ilmaisunvapautta laulaa myös vaikeista rakkaustarinoista. Niistä, joissa rakastaja on jättänyt ja lähtenyt. Blues toi populaarimusiikkiin aiheita, joita siinä ei aiemmin ollut.
Nykypäivänä levyt ovat joillekin artisteille eroterapiaa. Autio nostaa esiin vuonna 2014 julkaistun Lykke Lin I Never Learn -albumin. Se oli Lykke Lin itsensä mukaan levy, jota ennen hän ei tiennyt, mitä sydämen särkyminen tarkoittaa.
”Se [I Never Learn] on sairaan hieno levy, ja sitä kuuntelee sen eroteeman kautta. On tosi mageeta, että joillakin se ajatus on niin selkeä. Mutta en sanoisi, että tuo mun levy on erolevy.”
Autiolle Pihalla tuulee taas -albumi kertoo enemmänkin luopumisesta. Rumban haastattelussa hän on sanonut, että myös edellinen levy kertoi toivon lisäksi luopumisesta.
Mutta miksi Autio palaa aiheen äärelle uudelleen ja uudelleen, sitä hän ei oikein tiedä. Ehkä siihen on jokin tiedostamaton tarve, hän pohtii, ehkä teema on tuntunut taiteellisesti kiinnostavalta ja kutsuvalta. Mutta mitenkään tarkoituksenmukaisesti hän ei siitä kirjoita.
”Ehkä mä kirjoitan siitä juuri siksi, että se ei asiana ole mulle oikein selkeä. Sitä tarvitsee käsitellä.”
”Kaikki mitä on, siitä jossain vaiheessa luovutaan. Se on teemana koko ajan läsnä. Totta kai haluaisi arvostaa enemmän sitä, mitä just nyt on, joten ajatus luopumisesta nostaa sen johonkin arvoon.”
Torikorttelien sisäpihalla tuulee hyytävissä puuskissa, kun Autio esittää Pihalla tuulee taas -kappaleensa. Hän vetää jouluisessa Glögihopping -tapahtumassa vuoden viimeisen keikkansa ja soittaa sen soolona. Sormiin täytyy puhallella eloa kappaleiden välissä.
Jälkikäteen kuulen, että kylmässä soittaminen oli uutta ja pelottavaa.
”Mitä nyt jotain juhannuskeikkoja soitellut.”
Ehdin juuri kirjoittaa ylös hieman retorisen kysymyksen, tekeekö nuotilleen laulava ja samalla itseään vaativilla kitarariffeillä säestävä artisti koskaan keikoillaan virheitä, kun Rikkinäinen piha -kappaleessa laulajan sanat menevät solmuun. Sen sijaan, että antaisi virheen hukkua rytmin poljennan alle, Autio peruuttaa puoli tahtia sanoakseen lauseen oikein. Toisella kerralla tavujen järjestys on oikea, ja tilanne purkautuu kollektiiviseen naurahdukseen. Moka korostuu, mutta pedantti muusikko ei tyydy epätäydellisyyteen.
Autio myöntää olevansa perfektionisti. Täydellisyyden tavoittelu kukkii eritoten säveltäessä ja sanoittaessa, musiikkia tehdessä. Silloin Aution tekeminen muuttuu nyhväämiseksi. Erityisesti uuden levyn Mustaa-kappaletta hän nyhväsi pitkään, kokonaisen vuoden verran. Joitakin kappaleita taas tuli nyhvättyä niin paljon, että ne päätettiin lopulta pudottaa levyltä kokonaan pois.
Pitkään Autio pyrki kertomaan sanoituksillaan totuuksia ja koki paineita siinä onnistumisessa. Kirjoittaminen muuttui vaikeaksi, kun tuntui, ettei ole enää mitään sanottavaa, ei totuuksia lauottavana.
Lapsuudesta kertovat kappaleet olivat tuolloin ainoita, joihin Autio oli uskaltanut lisätä fiktiota. Kun hän sitten kokeili totuuden ja keksityn yhdistelemistä muissakin kappaleissa, tuli oivallus: laulu on suvereeni väline tunteiden kuvaamiseen, ei elämäntapahtumien. Paineet helpottivat.
”Verrattuna vaikka dokumenttielokuvaan tai valokuvaan, elämäntapahtumien kuvaamiseen laulu on turhauttava väline. Riittää, että mä kirjoitan itselleni totuuden. Sitten se alkaa elää paperilla omaa elämäänsä. Siitä tulee taideteos, joka on mun itseni ulkopuolella, ja voi kertoa jollekin muulle ihan jostain toisesta asiasta.”
Kappaleiden synnytysprosessi alkaa usein punaisesta treenikassista, jossa Autio on aiemmin säilyttänyt jalkapallokamojaan. Kassissa on lappuja, vihkoja, ajatuksia ja tunteita kymmeneltä vuodelta, ja aina välillä Autio pakottaa itsensä käymään niitä läpi. Se on raskasta, eikä sitä kauaa jaksa.
Kun Autio joskus kuolee, hän toivoo, ettei kukaan kajoa kassiin. Sen verran sekava sen sisältö on.
Kun Antti Autio puhuu, hän avaa suunsa harkitusti. Lauseiden alut tulevat ulos hitaasti, ja sanoja vaihdetaan niiden puolessa välissä parempiin. Punnitsevaksi, vakavaksikin Autio heittäytyy, kun kysyy hänen kappaleidensa henkilökohtaisuudesta. Henkilöistä, kivuista, eroista.
Laulaako Autio Haikara-kappaleessa itse kokemastaan ihmissuhteesta? Kenen Autio toivoo Kivi-kappaleessa sanoneen aiemmin, ettei hän olekaan se, kenet tämä pitää luonaan?
Lyriikat eivät tietenkään ole näin yksinkertaisia. Autio on tarinankertoja, joka yhdistelee eri tilanteissa kokemiaan asioita ja lisää niihin ehkä vähän fiktiotakin.
”Tietenkin ne [kappaleet] on aina henkilökohtaisia. Käsittelen musiikin ja kirjoittamisen kautta mulle tosi vaikeita ja tärkeitä asioita, jotka saavat ikään kuin muotonsa joissakin tapahtumissa ja tarinoissa. Ne eivät välttämättä ole mulle tapahtuneet, mutta mä sijoitan niihin mun fiiliksiä. En haluaisi ikinä julkaista mitään sellaista, mikä ei mua koskettaisi.”
”Jotenki se on luonu uskoa siihen oman ittensä kanssa avoimena olemiseen, kun joku uskaltaa olla avoimesti noin herkkä.”
Autio haluaa kuitenkin pitää huolen, että tarinoiden koheesio pysyy. Vaikka kertosäkeistön sinä olisi Autiolle eri ihminen kuin muiden säkeistöjen sinä, täytyy niiden kuulijalle näyttäytyä yhtenä ja samana.
Jossain vaiheessa Aution lähipiirissä kaikki tuntuivat tunnistavan itsensä kappaleista.
”Mutta kun se ei musta just toimi siten. Musta tuntuu, että se muuttuu aina fiktioksi, teokseksi, kun se tulee musta ulos. Mutta saahan sitä tunnistaa.”
Aution kappaleissa on paljon lapsuuskuvastoa ja -maisemia, sekä synkkiä että valoisia asioita.
Uudelle levylle pääsi esimerkiksi rakkaasta isoisästä kertova Emmanuel-kappale. Isoisä sairasti pitkään Alzheimerin tautia ja kuoli ikään kuin kahdesti: ensin sammui henkilö ruumiin sisältä, sitten kuoli kaikki muu. Autio teki kappaleen muutama kuukausi kuoleman jälkeen vuonna 2010, ja nyt se löysi tiensä uudelle albumille muokkaamattomana.
”Tuli halu kirjoittaa niistä asioista, joita isoisästä muistaa, ei vaan sitä sairautta.”
Vaikka Autio on levyttänyt musiikkia kymmenen vuotta ja tehnyt sitä toiset kymmenen päälle, nosteessa hän on ollut vasta muutaman vuoden. Juuri nyt suunta on jyrkästi ylöspäin. Vuonna 2017 Autio julkaisi esikoisalbuminsa Minä tuon mukanani sateet. Toinen albumi Pihalla tuulee taas julkaistiin viime vuoden syksyllä ja valittiin julkaisuviikolla Radio Helsingin Viikon levyksi. Aution on sanottu nousseen sillä yhdeksi maan arvostetuimmista lauluntekijöistä.
Tarkoin harkittujen vastausten takaa raottuu kerta toisensa jälkeen vilpittömästi menestystään ihmettelevä lauluntekijä.
”Outoo.”
Vaatimattoman on myös vaikea puhua omista asioistaan usean tunnin ajan. Miltä itsestä puhuminen tuntuu, onko se kamalaa?
”No, on niitä kamalampiakin asioita.”
Hän on suosiostaan ilman muuta myös otettu ja kiitollinen. Se kuitenkin lisää esiintymisjännitystä, joka on ollut Aution elämässä jo alkujaan iso asia. Lapsena hän oli ujo ja arka. Hän kärsi änkyttämisestä, halusi päästä äkkiä sosiaalisista tilanteista pois ja sanoi siksi asiansa mahdollisimman nopeasti.
”Se ei tietenkään ollut kauhean hyvä taktiikka”, Autio sanoo ja naurahtaa.
Muusikkona tunnetulla Autiolla on kuitenkin näyttelijän koulutus. Hän valmistui vuonna 2016 Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselta ja on yksi Meriteatterin perustajista. Autio näytteli Kom-teatterin kehutussa Veriruusut-näytelmässä ja on vilahtanut valkokankaalla Syke– ja Jättekiva-sarjoissa sekä Onneli, Anneli ja nukutuskello -elokuvassa.
Ujo ja arka lapsi, joka pelkää sosiaalisia tilanteita. Hakee vanhempana opiskelemaan näyttelijäksi. Esittää omaa musiikkiaankin siinä sivussa. Jokin ei täsmää.
Muutto pienestä Oitin kylästä Helsinkiin ja opiskelu Kallion ilmaisutaidon lukiossa kaivoivat Autiosta uusia puolia esiin. Hän huomasi nauttivansa teatteriin kuuluvasta yhdessä tekemisestä. Aiemmin lähinnä urheilujoukkueissa asioita porukassa tehnyt Autio huomasi, että teatterissa puhallettiin yhteen hiileen ja saatiin yhdessä aikaan jotakin jännittävää.
”Mutta ei mua se näytteleminen lähtökohtaisesti kiinnostanut, vaan ihan muut asiat teatterissa, esimerkiksi kirjoittaminen ja ohjaaminen. Ajattelin, että en mä tuohon näyttelemisjuttuun lähde, se on aivan liian vaikeaa ja vaivaannuttavaa, en mä ole siinä hyvä.”
Lukiossa tuli kuitenkin näyteltyä, ja yllättäen hän pääsi myös Ylioppilasteatteriin. Siellä Autio oivalsi, että jos haluaa olla aidosti mukana jengissä, paikka on silloin näyttämöllä. Tuolloin hän ajatteli, että käsikirjoittaja – tai jopa ohjaajakin – on vähän porukan ulkopuolella, eikä asetelma näyttelijöiden kanssa ole tasa-arvoinen.
”Musta tuli kunniajäsen tänä vuonna. Oon ollut kymmenen vuotta jäsenenä”, Autio sanoo silmin nähden ylpeänä.
Saattohoidin mun puolison 8 kuukautta sitten. Meillä oli tapana suhteen aikana lähettää toisillemme rakkausbiisejä. Niitä kertyi suhteen aikana Spotifyn listalle lähemmäs 300. Noin kuukausi puolison kuolemasta mun Spotifyn Viikon suosituksiin oli tullut ensimmäiseksi Antin Tehty sinulle -biisi. Ja vaikka tää kuulostaakin tosi friikiltä, niin halusin ajatella, että se oli mun puolisolta. Tuo kappale olikin mun tämän vuoden kuunnelluin ja se kappale on antanut mulle niin paljon voimaa tässä suruprosessissa.
Aution kappaleita käsittelevissä Instagram-vastauksissa ei puhuttu vain eroista, vaan myös muista menetyksistä. Surun, ahdistuksen, vihan tai pelkojen käsittely voi pahimmillaan tuntua mahdottomalta, mutta taide tarjoaa siihen välineen. Se tekee tunteesta ehkä konkreettisemman sanoittamalla sen tai asettamalla tunteen hieman lohdullisempaan mittakaavaan.
Joskus musiikki voi toimia myös terapiana. Terapeutti ja kirjailija Anja Snellman uskoo, että taide synnyttää tunteita, jotka vievät terapiaprosessia eteenpäin. Se voi luoda myrskyä, mutta myös levollisuutta, hiljaisuutta ja oivalluksia.
Snellman käyttää vastaanotollaan usein kirjallisuutta ja sanataidetta, joskus myös musiikin kuuntelun muodossa. Hänen mukaansa usein eron ja erilaisten menetysten jälkeen moni alkaa laittaa sanoja paperille, vaikka ei tavallisesti kirjoittaisi edes päiväkirjaa. Moni myös muistelee lempikappaleitaan ja etsii sävellyksiä tai sanoituksia, jotka osuvat tunneytimiin.
Myös Aution kappaleet on koettu terapeuttisina.
Aution musiikkia kuunnellessani pääsen kosketuksiin oman melankoliani kanssa, en minkään ilottomuuden tai synkkyyden, vaan sellaisen monisyisen ja vivahteikkaan surumielisyyden kanssa, joka luo hyvin kauniita, haikeita sävyjä ja josta en luopuisi koskaan.
Jotenki se on luonu uskoa siihen oman ittensä kanssa avoimena olemiseen, kun joku uskaltaa olla avoimesti noin herkkä. Tollaset rohkeet kirjoittajat niinku Antti saa laskemaan myös sitä omaa kuorta.
Kun tapaan Aution kolmannen ja viimeisen kerran, Madridin historiallisen pitkät ilmastoneuvottelut olivat edellisenä viikonloppuna päättyneet monien mielestä ”katastrofiin”. Markkinamekanismeista ei päästy sopuun, ja päätösten tekeminen siirtyi jälleen ainakin vuodella. Isoimmat saastuttajat olivat kaikkein vastahakoisimpia.
Maailma loppui eilen / luin aamulla lehden / muttei siinä eikä kahviloissa / puhuttu siitä sanaakaan.
Näin Autio laulaa ensimmäisen levynsä kappaleessa Merkit. Vaikka monet ovat kuulleet kappaleen kertovan erosta, yllä oleva voisi kuvata myös ekokatastrofia. Jokaisella meistä on puolustusmekanismit käytössä, eikä ympäristötuhosta haluta puhua. Välillä Autiokin on vältellyt esimerkiksi uutisten lukemista.
”Kaikilla meillä on jonkinlainen blokki päällä, niin varmaan mullakin. Se haastaa ihan kaiken tämän, miten täällä elellään. Se on niin iso asia, totta kai sitä haluaa vastustaa.”
Muutoksen pitäisi olla valtava, jopa kokonaisvaltainen. Siksi siitä on myös niin raskasta kirjoittaa.
Ympäristöahdistus- ja ilmastoahdistus voivat nostaa pinnan alta esiin myös oman elämän muita käsittelyä vaativia asioita, sanoo Snellman. Hän puhuu viikoittain ympäristöasioista sekä nuorten että vanhempien asiakkaidensa kanssa, eikä näe suuria eroja sukupolvien välillä.
Ekokatastrofin kontekstissa luopuminen on Autiolle luonnon lisäksi kaikesta inhimillisestä elämästä luopumista.
”Näillä ennusteilla sivilisaatiokin olisi laina.”
Inhimillisestä luopuminen tarkoittaa, että tietyllä tavalla täytyy luopua myös omasta historiastaan. Lapsuuden perhereissut toiselle puolelle maapalloa ovat aikaisemmin olleet tärkeitä muistoja, mutta nyt nekin värittyvät. Yhtäkkiä oma perhe onkin yksi niistä perheistä, jotka olivat aiheuttamassa tätä kaikkea.
Autio käsittelee ekokatastrofia uuden levyn kappaleissa Maailman reunalla, Pihalla tuulee taas ja Rikkinäinen piha. Kaikuja maapallon huolestuttavasta tilasta löytyy myös muista kappaleista. Vaikka ilmastonmuutoksesta kirjoittaminen oli Aution mukaan ”pohjattoman raskasta”, olisi hän halunnut kirjoittaa siitä vielä enemmän, tuodakseen asiaa ihmisten kohdattavaksi ja käsiteltäväksi.
Vaikeiden tunteiden pukeminen laulun muotoon lohduttaa Autiota. Vaikka hän kirjoittaakin ekokatastrofista lohduttaakseen ennen kaikkea itseään, siinä samassa saattaa joku muukin löytää kappaleista lohtua.
”Laulunkirjoittajana mä ajattelen, että mun täytyy kuunnella myös ekokatastrofin herättämiä tunteita. Tämä tilanne, missä nyt ollaan, herättää tunteita, ja sen kuuluukin. Niitä käsittelemällä me toivottavasti ryhdymme kollektiivisiin toimiin.”
Taiteella voikin olla ilmastokriisin ratkaisemisessa tärkeä rooli, Autio arvelee. Mutta miten se tapahtuu, sitä hän ei tiedä. Ja miten voisikaan: ilmastonmuutoksen rooli on epäselvä niin arkielämässä kuin politiikassa. Sen pitäisi näytellä pääosaa, mutta se saa aina vain pariin otteeseen näyttämöllä pyörähtävän sivuroolin.
Pihalla tuulee taas / Aivan kuin sitä ooteltais / Et se vie jonkun mukanaan.
”Kakskyt? Wau! Herranjumala. Oho wau. Oi voi voi. Oudolta tuntuu. En olettanut, että – joo, jännä kuulla. En olettanut, että vastauksia tulisi noin nopeasti, kuitenkin se on siinä vaan sen päivän. Hieno juttu.”
Autio on hämmentynyt Instagram-vastausten määrästä ja sisällöstä. Keikoilla fanit tulevat usein kiittämään ja kertomaan ajatuksiaan, mutta kokonaisen tarinan kuuleminen kappaleen tulkinnan takana on Autiolle uutta. ”Ei ole mitään suurempaa kohteliaisuutta kuin kuulla se, että on jotenkin pystynyt auttamaan ihmisiä. Se tekee aika järkeväksi kaiken tämän, mitä tekee.”
