Suomeen mahtuu noin yksi kirjallisuustrendi kerrallaan. Viimeisen parin vuoden ajan ”se juttu” on ollut autofiktio eli kirjallisuus, jota lukiessa voi uskoa, että tässä kirjailija avautuu arkisesta elämästään (joka on aika samanlaista kuin lukijan elämä!).
Amerikkalainen kirjailija David Shields julisti vuonna 2010 Reality Hunger -manifestissaan, että perinteikkään juonikirjallisuuden aika on ohi. Porvarillis-romanttinen romaani ei palvele pirstaleista nykyaikaa. On siirryttävä jäljittelemään todellisuutta. Trendi rantautui Suomeen viimeistään 2010-luvun loppupuolella, kun neljännen aallon feminismi vahvisti kokemukseen perustuvan tiedon tärkeyttä ja kirjallisuusihmiset hurmaantuivat Karl Ove Knausgårdista ja Maggie Nelsonista. Omia kokemuksia ei ehkä tarvitsekaan pukea fiktion kaapuun?
Tässä kaikessa ei ole taaskaan mitään uutta. Autofiktiivisiä elementtejä löytyy vähän kaikkialta kirjallisuushistoriasta. Suomalaiset kirjailijat avautuivat suorapuheisesti seksi- ja känniseikkailuistaan jo 60-ja 70-luvuilla, huomautti kriitikko Eleonoora Riihinen arvostellessaan Emmi-Liia Sjöholmin tänä vuonna ilmestynyttä Paperilla toinen -kirjaa.
Uutta on pikemminkin se, kuinka kirjasta on tullut brändäyksen väline. Tekijä ehkä julistettiin kuolleeksi 60-luvulla, mutta nyt Tekijä on uudelleensyntynyt, tärkeämpänä kuin koskaan. Jos kymmenen vuotta sitten jokaisen mediapersoonaksi haluavan piti perustaa blogi, nyt on tehtävä kirja, jonka sisältönä on kirjailija itse.
Yhdysvaltalaisen psykologi Jean Twengen tekemän tutkimuksen mukaan lähes joka kolmas nuori odottaa tulevansa kuuluisaksi. Kuvaavaa on, että Helsingin Sanomien haastattelussa Emmi-Liia Sjöholm kertoi, että motivaatio autofiktion kirjoittamiseen syntyi omaan keskinkertaisuuteen liittyvästä ahdistuksesta.
Kulttuurikriitikko Markku Eskelinen esitti Raukoilla rajoilla -teoksessaan, että suomalaisilla on pakkomielle ajatukseen, että kirjallisuus välittää ”totuutta meistä”. Monimerkityksellisyydelle ja todellisuuden hämmentämiselle jää tässä ilmastossa vain vähän tilaa. Realismia on Eskelisen mukaan arvostettu Suomessa, sillä se pyhittää arjen ja saa lukijan tuntemaan itsensä tärkeäksi.
Autofiktio on influensseriajan realismia. Ilmiöön liittyy hyviä puolia: harhainen imperatiivi ”objektiviisuudesta” murtuu. Totuus on moninainen, ja yksi tapa tehdä siitä selkoa on avata sisäinen maailma. Autofiktio, niin kuin kirjallisuus muutenkin, voi parhaimmillaan saada lukijan tuntemaan, ettei tämä ole niin yksin elämässä.
Silti tekee mieli vastustaa: En kaipaa tekstiä, joka halaa minua ja saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi, vaan pikemminkin päinvastoin. En viehäty sen voimakkaammin mielikuvituksesta tai samaistumisen mahdollisuudesta, vaan ajatuksen vapaudesta ja kielessä tapahtuvista nyansseista.
Yksi suosikkikirjoittajani, Roland Barthes (ei muuten koskaan julkaissut romaania!), on artikuloinut kirjoittamista lukijan viettelemisenä. Liian usein käy niin, että kirjoittaja ei näe vaivaa lukijan viettelemiseksi, vaan lätkäisee lukijalle kokemuksensa ja tunteensa, pyytäen tätä epätoivoisesti rakastamaan itseään.
