”Sua ei nää meriitit hirveästi kiinnosta”, sanoi kirjallisuuspalkinnon kakkoseksi jäänyt tuttavani vakuuteltuani, ettei paras juuri koskaan voita, koska voitto on aina tuomariston kompromissi.
Haluaisin ajatella, että hänen sanansa pitäisivät paikkansa. Että tunnustukset olisivat minulle samantekeviä, mutta ei se taida olla ihan totta.
Aikuisuus on paljolti sitä, että tekee liikaa töitä saadakseen tunnustusta ihmisiltä, joita ei arvosta ja ostaakseen tavaroita, joita ei tarvitse, vaikka oikeastaan haluaisi vain juoda viiniä, nussia ja kuunnella musaa.
Voiton halu kasvaa viimeistään, kun pääsee sen lähelle.
Kun sain syksyllä 2018 tietää olevani Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana, valvoin ainakin pari yötä tuskaillen, miltä mahtaa tuntua, jos oma kirja ei voita. Toisaalta tuskailin vielä useamman yön miettien, miten rasittavaa olisi, jos se sattuisi voittamaan.
Saara Turunen kirjoitti Helsingin Sanomiin marraskuussa 2016, vuosi Rakkaudenhirviön palkitsemisen jälkeen, miten ontolta saavutus tuntui: ”Tiesin, että olisi kuulunut olla kiitollinen, mutta jostain syystä katselin kaikkea ulkopuolelta. Oli aivan kuin olisin joutunut osaksi kummallisia turhuuden markkinoita, joilla saattoi tapahtua mitä tahansa.”
Odotukseni oman esikoisteokseni suhteen olivat paljon matalammat kuin Turusella, mutta silti pelkäsin jo etukäteen tuollaista merkityksettömyyden tunnetta. Pelkäsin, että minusta halutaan tehdä haastattelu, jossa joudun vastaamaan tyhmiin kysymyksiin. Pelkäsin, että joudun kieltäytymään haastatteluista, jotten joudu vastaamaan tyhmiin kysymyksiin.
Pelot olivat onneksi aiheettomia: olin helpottunut, kun palkinto myönnettiin Eeva Turuselle, jonka teos tuskin oli mikään kompromissivalinta. Valitettavasti pelot olivat myös aiheellisia: tyhmiltä kysymyksiltä ei voinut mittelöiden aikana välttyä.
Eikä kisakausi päättynyt siihen. Myöhemmin syksyllä sain Kalevi Jäntin palkinnon. Se on Hesarin palkintoa parempi muun muassa siksi, ettei juuri kukaan ole kuullutkaan siitä.
Olin otettu ja iloinen, tietenkin, sillä parhaimmillaan palkinnot mahdollistavat. Ne antavat resursseja jättäytyä pois turhuuden markkinoilta, tehdä enemmän sitä, mitä rakastaa: lukea itseään kiinnostavista aiheista, ajatella.
Kieltämättä palkinnot mahdollistavat myös ihmisyyden alhaiset ilot. Ne sivaltavat saajansa puolesta kaikkia niitä, joilta on joskus kärsinyt kusipäistä kohtelua. Ne vievät saajansa huoneisiin, joissa saa paistatella pienen hetken ihailun, halun ja kateuden kohteena. Se on tyydyttävää. Joskin enimmäkseen se on kiusallista.
Kiusallisinta on se, että jos saavuttaa kirjallisuuspalkinnon kaltaista ”menestystä”, alkaa heti kuvitella, että muut luulevat minun menestyneenä ihmisenä havittelevan asioita, joita menestyneen ihmisen kuvitellaan havittelevan.
En oikeastaan tiedä, mitä ne ovat, mutta joitain oletuksia on – ainakin päätellen siitä, kuinka media rakastaa tasavallan presidenttiä, joka asemastaan huolimatta kerää koiransa jätökset lenkillä ollessaan.
En ymmärrä lainkaan Niinistö-faneja, mutta vielä vähemmän ymmärrän Niinistö-faneja, jotka ihmettelevät presidentin kakkapusseja.
Eikö olisi helvetin outoa, jos Niinistön mukana iltakävelyllä olisi joku tyyppi, jonka tehtävänä olisi pussittaa kakka hänen puolestaan?
Ja millaista elämää presidentin kuuluisi elää? Miksi hän haluaisi tehdä vapaa-ajallaan muuta kuin ulkoiluttaa koiraa? Onko mikään yhtään sen enempää elämää?
Menestys on vastenmielinen sana. En voi kuitenkaan väittää, ettenkö olisi juuri niin ”menestynyt” kuin vaatimattomista lähtökohdista ponnistanut, julkisuuteen nihkeästi suhtautuva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja voi olla: Tekstejäni julkaistaan tärkeimmissä suomalaislehdissä, kirjojani halutaan kustantaa, ja minua pyydetään puhumaan tilaisuuksiin. Omaisuuteni on vähäinen, mutta rahaa jää myös säästöön.
Olen onnekas – sikälikin, että asemani saavuttamiseksi en ole joutunut esittämään itseäni. Minun ei ole tarvinnut verkostoitua Linkedinissä (yritin, en osannut), rakentaa henkilöbrändiä Instagramissa (kokeilin, inhosin itseäni) eikä mainostaa tekemisiäni Facebookissa (yhteen keskustelutilaisuuteen tuli vain kaksi katsojaa, mutta se oli muuten hauska ilta). Kuppaiset nettisivut minulla on, mutta ei niillä käy juuri kukaan.
Olen vain tehnyt työni mahdollisimman hyvin. Se on – jostain armollisesta syystä – toistaiseksi riittänyt. Liikaa olen tietysti tehnyt, mutta kun en ole somessa, ei uupumisestakaan ole tarvinnut tehdä performanssia.
Tunnen myötätuntoa kivoja, lahjakkaita ja vuorovaikutustaitoisia opiskelijoitani kohtaan, jotka pelkäävät jo 17-vuotiaana, etteivät pysty vastaamaan menestyskulttuurin vaatimuksiin. Puhumattakaan niistä nuorista, joilla ei ole edes pärjäämisen edellytyksiä.
Säälin- ja hämmästyksensekaisen myötätuntoni saavat myös ne ihmiset, jotka joutuvat mittaamaan onnistumisensa klikkien määrässä; ne, jotka esittelevät ystävänsä ”erittäin lupaavana nuorena juristina” sekä kaikki työelämän kujanjuoksijat, joita varten lentokenttäkirjakauppojen tarjonta on laadittu.
Success is Inevitable: 17 Laws to Unlock Your Hidden Potential, Skyrocket Your Confidence and Get What You Want from Life.
My 66–Day Challenge Habit Tracker & Goal Planner: A Daily Journal to Help You Track Your Habits and Achieve Your Dream Life.
100 Days to Be Brave: Devotions to Unlocking Your Most Courageous Self.
Toivon, että tällaiset kirjat antavat lukijalleen enemmän kuin vaativat. Ennen kaikkea toivon, että self help -raamattuun tarttuva ei luule tarttuvansa onnellisuuden helmaan.
Kaikki tietävät, ettei menestys tee onnelliseksi, mutta samaan aikaan kaikki kuvittelevat, että se tekee. Siihen nähden, miten paljon aiheesta on sanottu, on hämmästyttävää, miten armottomasti saavutusten ja titteleiden eteen pinnistellään.
The Happiness Advantage: The Seven Principles of Positive Psychology That Fuel Success and Performance at Work.
Kaikista mahdollisista elämäntavoista olemme valinneet rimpuilun kulttuurissa, jossa onnellisuuskin nähdään vain menestyksen välineenä.
Elämäni voimakkainta onnellisuutta koin pari viikkoa ennen Hesarin voittajan julkistusta.
Olin Vuosaaressa hoitamassa vanhempieni silkkiterrieriä. Se oli ensimmäinen vapaa viikonloppuni moneen kuukauteen, ja siksi odotettu. Se oli odotettu myös sen vuoksi, että siitä oli alkava kolme kuukautta pitkä kirjoitusvapaani.
Harmikseni se oli myös viimeinen viikonloppu ennen maanantaita, jolloin olisin viidennen kerran saman vaivan vuoksi kirurgin veitsen alla.
Menestystä enemmän olen oppinut haaveilemaan siitä, että voisin elää ilman jokapäiväisiä terveyssiteitä ja intiimisavetteja, ilman leikkaus leikkaukselta yltyvää anestesian pelkoa. Olen oppinut arvostamaan huolenpitoa ja myötäelämistä.
Joku itkee vieressäni, kun minuun sattuu. Silläkin tavalla voi olla onnekas.
17-vuotias Leevi-koirakaan ei ole enää elämänsä kunnossa. Se on kuuro ja enimmäkseen dementoitunut, nukkuu päivät ja virkistyy iltaisin – kävelee johonkin, mutta unohtaa, mihin on matkalla, ja päätyy vain kipittämään ja pissailemaan ympäri asuntoa.
Tuona viikonloppuna en tehnyt mitään. Lepäsin, tilasin pizzan, vein elukan välillä ulos.
Onnellisuudesta ei ole Instagram-kuvaksi, koska se näyttää tältä:
Leevi jaksaa kävellä viitisenkymmentä metriä viereiseen puistoon. Seisoskelemme haistelemassa ilmaa. Päässäni on spurgupipo, jalassani villasukat ja äitini turkoosit Crocsit, joiden reikiin on kiinnitetty kukan muotoisia muovinappuloita.
On marraskuun alun pimeys; yhdessä koivussa on vielä lehdet. Se loistaa kultaisena pallona katulampun valossa – kun aivan yllättäen selittämätön onnellisuuden tunne syöksyy jostain ruumiiseeni niin kovaa, että sydän ja vatsa vaihtavat paikkaa, ja siinä samassa iholle leviää muisto: omat sormet miehen sormien lomassa, molemmat kädet, niin kuin kaksi maailman turvallisinta, lempeintä solmua.
Ja yhtä yllättäen ajatukset valtaa hämmennys tunteen voimakkuudesta. Miten voi rakastaa näin paljon? Miestä, koiraa, Vuosaarta. Onko muidenkin rakkaus tällaista? Mitä tämä edes on?
Tällaisia onnen hetkiä on joskus: niin odottamattomia, häkellyttäviä ja ylenpalttisia, että ne melkein halkaisevat, samanlaisiksi puolikkaiksi kuin mistä ne ovat syntyneet – hetken täydellisyydestä ja menetyksen tunnusta.
Aiemmin uskoin, etten osaa olla onnellinen. Että minua kaikkialle seuraava surumielisyys tunkeutuu väkivalloin hyviin hetkiin.
Myöhemmin olen oivaltanut, että tavanomainen onnellisuuden tunne on tosiasiassa vain tyytyväisyyttä. Tai ei vain tyytyväisyyttä, sillä tyytyväisyys on hyvää. Sitä voi tavoitella, ja se on onnea kestävämpää.
Mutta aito onnellisuus on niin läpäisevää ja täydellistä juuri sen vuoksi, että se on tahdosta riippumatonta ja ohimenevää. Ja koska se ei ole puhdasta.
Siihen sekoittuu aina jotain haikeaa: oman ruumiin rikkinäisyyttä, talven tuloa, aavistus vanhan koiran kuolemasta.
Jos kirjoittaisin self help -oppaan onnellisuudesta, siinä olisi vain kolme kohtaa.
1. Menestyksen eteen tehty työ ei ole työtä onnellisuuden eteen.
2. Hyväksy suru.
3.
Kolmannen kohdan tyhjyys on se sattumanvarainen hetki, jossa onnellisuus tapahtuu.
Silvia Hosseini on kirjailija ja opettaja.
