Kaikki ahdistaa

Jos ahdistus on niin yleistä, miksi meille tarjotaan vain yksinäisiä tapoja hoitaa sitä?

T:Teksti:

K:Kuvat: Viivi Prokofjev

EN

Viime yönä heräsin hikisenä neljältä.

Ahdisti, koska oli jo keskiviikko ja minulla oli tekemättömiä töitä (mihin maanantai ja tiistaikin menivät?), ahdisti, että olen 30-vuotias enkä yhtään tiedä mitä sen pitäisi tarkoittaa, ahdisti, etten muistanut oliko minulla varattuna hammaslääkäriaika vai oliko se jo mennyt niin että olin unohtanut mennä sinne ja nyt minulle on tullut sakot ja joudun odottamaan puoli vuotta seuraavaa mahdollista aikaa meanwhile hampaani tuhoutuvat, ja sitten aloin ajatella Ville Valon hampaita Emma Gaalassa ja yritin kuvitella millaista elämää Ville Valo elää nykyään ja se oli ahdistavaa, ahdisti, etten ollut vieläkään vastannut yhteen sähköpostiin ja huolestutti, etten huomioi muita ihmisiä tarpeeksi, muistelin, kuinka aiemmin päivällä näin kahvilassa yhden tuttavan ja moikkasin häntä hieman liian myöhään enkä jäänyt juttelemaan ja koin epäonnistuneeni sosiaalisessa tilanteessa, ahdistuksen takia en pysty menemään spontaanisti kahvilaan vaan minun pitää suunnitella tilannetta, koska ikinä ei voi tietää, keihin tällä kertaa törmää, ja sitten luin uutisen siitä, että Ruotsissa on alue, jossa hyttyset lentävät ensi kesänä ilmassa niin kuin sellainen oikein paha vaakasuoraan naamaan lentävä lumimyrsky ja se oli suorastaan raamatullisen ahdistavaa.

Ahdistun helposti. Olen käynyt läpi erilaisia ahdistusjaksoja niin kauan kuin muistan.

Silti, kun minulla diagnosoitiin seitsemän vuotta sitten yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, tunsin vastaanotolla vieväni tilaa niiltä ihmisiltä, jotka ovat “ihan oikeasti sairaita”, toisin kuin minä. (Huijarisyndrooma omasta sairaudestaan on varmaankin ahdistuneille ihmisille tyypillistä.)

En ole yksin. Tutkimusten mukaan joka kymmenes suomalainen kärsii yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Luku on harhaanjohtava, koska on arvioitu, että noin 70 prosenttia diagnostiset kriteerit täyttävistä ei hakeudu hoitoon. Ahdistus on luokiteltu sairaudeksi vasta 80-luvulta lähtien, ja noin puolet ahdistuneista sairastuu myös masennukseen.

Suurin osa tuntemistani ihmisistä on ahdistuneita, moni käy terapiassa tai on syönyt lääkkeitä vuosia. Yksi kaverini kertoi olevansa jatkuvasti ahdistunut siitä, että hänen ystävänsä hylkäävät hänet ja löytävät uusia, siistimpiä ja menestyneempiä kavereita. Toinen tuttavani kertoi kerran olevansa ahdistunut, koska ei flunssassa päässyt suorittamaan säännöllisiä liikuntaharjoitteitaan.

Tammikuun Trendi-lehdessä on iso juttu, jossa puhutaan siitä, miten jokaisen kannattaisi käydä terapiassa ja miten se on vähän niin kuin kävisi kuntosalilla.

En halua vähätellä terapian ja/tai lääkkeiden voimaa. Tiedän sen auttaneen, etenkin niitä onnekkaita, jotka ovat ensin selviytyneet Kelan ja YTHS:n ja muiden tahojen kanssa ja sitten onnistuneet löytämään oikean terapeutin ja ehkä itselleen sopivan lääkeyhdistelmän.

Vastuun ottaminen omasta elämästä voi pelottaa. On helpompi verhoutua tekosyiden taakse ja syyttää kumppania, lapsia, ruuhkavuosia, pomoa tai yhteiskuntaa. Jokainen vastaa onnestaan itse, artikkelissa haastateltu terapeutti toteaa. Mustavalkokuvasta hän tuijottaa silmiin vakavana, mutta toiveikkaana.

Ihminen ei ole kuitenkaan yksin, vaan aina suhteessa muihin ihmisiin ja koko yhteiskuntaan. Ahdistus ei ole jostakin ihmisen sisälle ilmestynyt tunne-eliö, joka voidaan noin vain poistaa, kuin pölypallon imuroisi. Se on affekti, joka syntyy, kun ihminen kohtaa todellisuuden. Syyt eivät ole vain yksilön uniikissa perhehistoriassa ja ihmissuhteissa vaan siinä, miten ahdistuneen ihmisen elämä rakentuu suhteessa häntä ympäröivään maailmaan, joka muuttuu jatkuvasti.

Brittiläisen Institute for Precarious Consciousness -kollektiivin analyysin mukaan jokaisella kapitalismin aikakaudella on jokin vallitseva affekti, joka koskettaa kaikkia, mutta jonka yleisyys on eräänlainen julkinen salaisuus. 60-luvulla tuo tunne oli tylsyys. Nyt vallitseva affekti on ahdistus.

Toisin kuin pelko, ahdistus ilmaantuu ilman konkreettista syytä. Ahdistus on kuin piraijalauma, joka aktivoituu, kun veteen lentää potentiaalisia aiheita, joihin se voisi iskeä hampaansa. Toisin kuin masennus, ahdistus ei lamaannuta vaan pitää ihmisen (tiettyyn pisteeseen asti) vireystilassa, valmiina toimimaan ja analysoimaan ympäröivien ihmisten tunnetilaa.

Ahdistuksen kanssa voi elää. Propral-lääkkeellä voi hillitä käsien tärinää ja hikoilua esiintymistilanteissa. Terveellistä ahdistus ei ole (pitkään jatkunut ahdistus altistaa muun muassa sydän- ja verisuonitaudeille) eikä se ylipäätään ole pidemmän päälle miellyttävää. Ahdistunut ihminen käpertyy sisäänpäin ja hänen on vaikea muodostaa yhteyksiä muihin ihmisiin.

Millenniaalit eli 1980–2000-lukujen välillä syntyneet ovat tutkimusten mukaan ensimmäinen sukupolvi, joka voi edeltäjiään huonommin. Työuupumus iskee jo alle kolmekymppisiin. Uudemmilla sukupolvilla ei mene sen paremmin; viimeisen parinkymmenen vuoden aikana psykiatriseen erikoissairaanhoitoon ohjautuneiden 13–17-vuotiaiden käyntimäärät ovat seitsenkertaistuneet Suomessa.

Kun etsitään syytä millenniaalien ahdistuneisuudelle, analyysi jää usein yleiseen elämänhallinnan puutteeseen tai käyttämäämme teknologiaan. Helsingin Sanomien haastattelussa THL:n uusi pääjohtaja Markku Tervahauta arvelee, että mielenterveysongelmien lisääntyminen johtuu siitä, että elämme “selfie-maailmassa”, jossa “normaali elämä ei ole mitään” ja menestymisen vaatimus suuri. Hän puhuu “some-vouhotuksesta” ja “lyhytviestintäelämästä” ja esittää ratkaisuksi tilanteita, joissa ollaan kasvokkain ja keskustellaan.

Jatkuva ahdistus on tietotyön kannalta jopa hyödyllinen olotila. Se voi saada ihmisen antamaan ajastaan ja energiastaan paljon vähäisilläkin ehdoilla.

Ahdistukseen liittyy loputon epävarmuus. Olen verrannut freelancerina työskentelemistä siihen, kuin olisin rotta tasohyppelypelissä: pitää napata jokainen eteen tuleva juustonpalanen syliinsä, koska ikinä ei tiedä, koska löytyy seuraava.  

Seurauksena on, että koko ajan on “liikaa töitä”. Seuraavassa hetkessä niitä on kuitenkin taas liian vähän eikä mitään varmuutta siitä, mikä tilanne on vuoden tai edes parin kuukauden päästä.

Kun Suomessa puhutaan prekaarista työelämästä, usein huomautetaan, että ongelmaa liioitellaan, koska epätyypilliset työsuhteet ovat yleistyneet 20–29-vuotiaiden joukossa verrattain vähän. Samaan aikaan kuitenkin osa-aikaisuus, freetyö ja kilpailu työpaikoista lisääntyy.

Kaksi vuotta sitten tehdyn työ- ja elinkeinoministeriön selvityksen mukaan itsensätyöllistäjien määrä on kasvanut tasaisesti viime vuosina, viimeisen 15 vuoden aikana yhteensä noin 37 000 hengellä. Arvioiden mukaan freelancer-työ myös yleistyy tulevaisuudessa entisestään.

Samaan aikaan “tyypillisissä” työsuhteissa työn luonne muuttuu projektikeskeiseksi. Hakemuksissa työntekijöiltä usein odotetaan “yrittäjähenkisyyttä” eli intohimoa, joustavuutta, omistautumista ja itsen hallintaa.

Prekaarisuus ei tarkoita ainoastaan sitä, minkä mittaisia työsopimuksia solmitaan; se on eksistentiaalista epävarmuutta, jonka vallassa nykytilanne on niin kuluttava, ettei omaa tulevaisuutta pysty suunnittelemaan tai oikein kuvittelemaankaan.

Paradoksaalisesti samaan aikaan tehdyt koulutusleikkaukset varmistavat, että opiskelijoilta odotetaan tarkkoja siirtoja, että he hakeutuvat “oikealle alalle” mahdollisimman nuorena ja että he valmistuvat nopeasti ja tehokkaasti sen sijaan, että jäisivät yliopistolle luuhaamaan.

Jos millenniaalit ovat itsekeskeisiä, ahdistuneita, masentuneita, laiskoja, uraorientoituneita, someaddikteja, haluttomia tekemään tylsää työtä tai vastaamaan puhelimeen tai laittamaan ruokaa tai harrastamaan seksiä tai perustamaan perheitä, se ei johdu siitä, että nämä olisivat heille synnynnäisiä ominaisuuksia. Näin väittää Malcolm Harris viime vuonna ilmestyneessä Kids These Days analyysiteoksessaan millenniaaleista. Millenniaalit ovat sellaisia kun ovat, koska yhteiskuntajärjestelmä, jonka heitä edeltävät sukupolvet ovat rakentaneet, on tuottanut heistä sellaisia.

Tämä järjestelmä on kapitalismin nykyinen muoto, jota voidaan kutsua myöhäiskapitalismiksi tai tietokykykapitalismiksi. Tietokykykapitalismi tarkoittaa työelämän murrosta tutkineen Jussi Vähämäen mukaan kapitalistisen kasautumisen muotoa, jossa ihmisen yleiset tietokyvyt ovat taloudellisen kasautumisen kohteena. Tietokykykapitalismi on kiinnostunut älystä, tunteista, asenteista, identiteetistä, mielen kyvyistä sopeutua erilaisiin tilanteisiiin.

Hyvä työntekijä ei tarvitse ulkopuolista käskyttäjää, koska hän vaatii itseltään paljon. “Don’t stop when you’re tired. Stop when you’re done”, lukee yhdysvaltalaisen We Work -työtilayrityksen blenderin kyljessä, ja työntekijä kannustaa itseään ylittämään rajansa ja saa ylenmääräisestä työskentelystä jonkinlaisen workers high’n, kuin kyse olisi kilpaurheilusta.

Työ on “naisellistunut”, Harris kirjoittaa. Se ei tarkoita feminististä emansipaatiota vaan sitä, että työssä korostuvat tunnetaidot ja työntekijät ovat valmiita joustamaan ja alihinnoittelemaan työpanostaan. Markkinoilla ei myydä työtä vaan “loputonta potentiaalia”.

Vaatimukset menestyä ja rakastaa työtään eivät tule “somemaailmasta” vaan yksilöltä itseltään, joka on sisäistänyt tietokykykapitalismin vaatimukset.

Tietokykykapitalismissa henkilökohtaisimmat ominaisuutemme, koko ihmisyys voidaan kääntää lisäarvon tuottamiseksi. Tunnettu feministinen “henkilökohtainen on poliittista” -sitaatti voitaisiin kääntää uuteen muotoon: “henkilökohtainen on ammattimaista”.

Jos esimerkiksi Instagram herättää käyttäjissään ahdistusta, se johtuu toimintamekanismista, joka pakottaa käyttäjänsä työskentelemään alustalle ilmaiseksi siinä toivossa, että sen käyttäminen tarjoaisi vielä joskus omassa elämässä ihan oikeita työ-parisuhde-kaveri-mahdollisuuksia. Sen metriikka näyttää selvästi, ketkä ovat enemmän ja vähemmän suosittuja. Ihmiset alkavat väkisinkin verrata omia saavutuksiaan toisten saavutuksiin. Ei ihme, että ahdistaa.

Toisaalta sosiaalista mediaa ei voi tiivistää pelkäksi arvontuotannoksi, vaikka se on sitäkin. Samoilla alustoilla, joilla haetaan töitä, myös ilmaistaan itseä, pidetään yhteyttä ystäviin ja hassutellaan. Kun mikrovaikuttaja tekee paniikkikohtauksestaan koskettavan päivityksen Instagramiin, kyse on itsensä brändäämisestä aitona ja inhimillisen epätäydellisenä tietotyöläisenä samaan aikaan, kun lisäarvo valuu omistajille ja samalla ehkä tuottaa mikrovaikuttajalle mukavan sisältöyhteistyön kelluntatankkipalveluja tarjoavan wellness-yrityksen kanssa. Siitä huolimatta kyse on myös kommunikaatiosta, vilpittömästä pyrkimyksestä vähentää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa.

Institute of Precarious Consciousnessin analyysin mukaan jokainen kapitalismin vaihe loppuu, kun se kykenee sulauttamaan siihen liittyvän vastarinnan itseensä.

60-luvulla situationistit kapinoivat tylsyyttä vastaan esimerkiksi kieltäytymällä puuduttavasta työnteosta ja muuttamalla elämän performansseissaan nautinnontäyteiseksi seikkailuksi. Kapitalismi onnistui tuotteistamaan tylsyyden vastarinnan viihdeteollisuudeksi ja älylaitteiksi. Tylsyys ei ole nykyisin mikään ongelma, tai ainakin se on muuttanut luonnettaan. Ärsykkeitä on liikaa, mikä aiheuttaa ahdistusta, pakkomielteisen kiihtyneisyyden ja tylsistyneisyyden sekoitustilaa, jota hillitäkseen yhä useammat haaveilevat offline-tilasta ja hiljaisuudesta.


Miten ahdistusta vastaan taistellaan?

Vaikka ahdistus on jaettu kokemus, se mielletään yksilölliseksi ongelmaksi ja yksilöllisenä ongelmana sitä hoidetaan.

Koko Trendi-lehden tammikuun numero on silkkaa ahdistusta, burn outia, siirtymistä kriisistä toiseen pehmeissä luomuvillavaatteissa.

Yhdessä lehden jutussa burn outin kokenut yrittäjä Annastiina Hintsa kertoo rakentaneensa kännykkäaddiktionsa vuoksi itselleen viiden salasanan eston Facebookiin, jotta kirjautuminen vaikeutuisi tarpeeksi. Burn outin jälkeen hän on oppinut huolehtimaan siitä, ettei lounas jää välistä yli kahta kertaa viikossa. Self-care typistyykin usein naistenlehdissä tällaisiksi arkisiksi tavoiksi, jolla ahdistuksen saa pidettyä jotenkin hallinnassa ja burn outin demonin vähän kauempana, niin, ettei se hengittäisi ihan niskan takana.

Toisessa jutussa kannustetaan huolehtimaan itsestään lempeällä liikunnalla, ja jos on niin kiire, ettei muista lievittää stressiään meditaatiolla, voi hankkia 39 euroa maksavan meditaatiotyynyn. Tyynyn olemassaolo kenties kannustaa suorittamaan self-care-hetken, jonka toteuttamisesta puhelimessa oleva, käyttökokemukseltaan ihastuttava produktiivisuusapplikaatio muistuttaa.

Lehden eetos sopii hyvin myös ilmastonmuutoksen aikaan, jolloin kuluttaminen pitää määritellä ja perustella uudestaan, jotta kapitalismi oikeuttaisi olemassaolonsa. Shoppailusta tulee irvokasta. Uupunut mindful kaupunkilaiskuluttaja sijoittaa “keho-mieli-kokonaisuutensa” hoitamiseen ja “henkisiin arvoihin”.

Naistenlehtien ja Helsingin Sanomien mielenterveyskertomukset vähentävät ongelmiin liittyvää stigmaa ja siten helpottavat hoitoon hakeutumista. Jokaisen on tietenkin hyvä oppia huolehtimaan itsestään ja puhumaan ongelmistaan. Self-carelle ja tunteellisille tarinoille tuhahdellessa tulee helposti vähätelleeksi feminiinisiksi kehystettyjä selviytymiskeinoja, jotka voivat olla kokijoilleen harvoja koossa pitäviä asioita.

Samaa kaavaa noudattavia menestyjien romahdustarinoita on kuitenkin niin paljon, että moni on jo puhunut “burn out -pornosta”, joka jättää valtaosan väestöstä täysin ulkopuoliseksi.

“Vastoinkäymiset pystytään kehystämään kasvutarinaksi, josta selviytyminen on kuin yksi uusi CV-merkintä osoittamassa selviytyjän kykyä huolehtia itse itsestään,” kirjoittaa kirjallisuudentutkija Taija Roiha. Jos tietokykykapitalismi pystyy ottamaan haltuun kaikki kognitiot ja tuottamaan lisäarvoa niiden avulla, se on onnistunut tekemään niin ahdistukselle ja burn outillekin. Ei ihme, että itsen hoitaminen on niin iso bisnes ja kuluttajien pakkomielteiden lähde.

Jos ahdistus on yhteinen, emmekö voisi yhdessä taistella sitä vastaan? Moni radikaali ajattelija on puhunut kollektiivisesta toiminnasta sekä ystävyydestä muutosvoimana.

Ystävyys tuottaa iloa, se ainakin lievittää ahdistusta. Niin kollektiivinen toiminta kuin ystävyyskin ovat kuitenkin aina arvaamattomia tapahtumia. Haluaisin sanoa niistä jotain rohkaisevaa, mutta en tiedä, mitä se voisi olla.

Kun olen saanut tämän esseen kirjoitettua, aion self-caren nimissä mennä suihkuun. Ahdistusta helpottaa, kun hallitsee elämäänsä edes sen verran, että järjestää suihkuhetken kerran päivässä, olen lukenut.

En voi mennä ihmisten ilmoille, jos en ole käynyt suihkussa. Sitä paitsi suihkussa käyminen on produktiivista. Voi tulla monta uutta ideaa.

Uusi suihkusaippuani tuoksuu bulgarianruusuilta.