Ajattelen usein, että kristityistä ensimmäinen oli erittäin kunnioitettava tyyppi. Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.
Mutta en pysty uskomaan, että Jeesus olisi maailman vapahtaja, osa Jumalan kolmiykseyttä.
Tämän tunnustaminen olisi mennyt jumalanpilkasta monessa paikassa vielä sata vuotta sitten, ja jumalanpilkkaa huudetaan varmaan edelleen jossain päin Suomea, jos tämän tekstin sattuisi lukemaan. (Miten Jumalaa voi muka pilkata on jo toinen kysymys.)
Suomessa on uskonnon ja omantunnon vapaus. Tuo vapaus on perin merkillinen asia, ja siihen viittasi eduskunnan apulaisoikeusasiamies Pasi Pölönen marraskuisessa linjauksessaan, jonka mukaan kaikille koulun oppilaille tarkoitettua yhteistä syyslukukauden päättäjäisjuhlaa ei voi järjestää kirkossa.
Tuosta linjauksesta syntyi syksyn samaan aikaan typerin mutta myös paljastavin kohu, kun poliitikot hermostuivat päätöksestä. Pölösen mukaan oppilaiden joulujuhlan järjestäminen kirkossa on ongelmallista, koska kirkko on jo itsessään paikka, josta välittyy uskonnollisia merkityksiä.
Well no shit, Sherlock! Useimpien kirkkojen vakiovarustus eli ristiin naulitun alastoman Kristuksen kuva on varsin vaikuttava symboli, ja kirkon katolla sojottava risti ei sekään varsinaisesti jätä uskonnollista merkitystä epäselväksi.
Useampi poliitikko, keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni ja kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo etunenässä, pelkäsi jo, että kohta koululaiset eivät saa käydä kirkossa lainkaan. Ei kai niin voi olla, kyllä kai kouluissa saa ”ylläpitää Suomen kansalle rakkaita perinteitä kuten ennenkin”, Orpo kyseli.
Saa, päätös koski vain päättäjäisjuhlaa. Halukkaat voivat yhä mennä joulukirkkoon, jos koulu sellaisen päättää järjestää. Ja tämän lisäksi yksittäisten virsien laulaminen päättäjäisjuhlassa on vielä oma kysymyksensä, sanoi opetusministeri Li Andersson (vas), koska ”ne kuuluvat monien yhteisten juhlien perinteisiin”.
Sekä apulaisoikeusasiamiehen linjaus, poliitikkojen hermostuminen, rakkaista perinteistä puhuminen ja yksittäisten virsien salliminen kertovat kaikki maasta, joka on pluralistinen.
Monella paikkakunnalla joulukirkko on edelleen tärkeä, se on ehkä osa paikallisidentiteettiä, osa dikotomiaa koti–vieras. Samaan aikaan monelle Helsingissä tai jossain muussa isommassa kaupungissa asuvalle puhe joulukirkosta kuulostaa täysin yhdentekevältä. Se ei hetkauta suuntaan eikä toiseen. Aivasama, hälläväliä.
Nyt, nyt olemme vihdoin päässeet olennaisten kysymysten äärelle: miten länsimaissa eli enimmäkseen läntisessä kristikunnassa syntyi ajatus pluralismista, miten ylipäätään tuli mahdolliseksi, etteivät kaikki ehkä menekään joulukirkkoon, että elämä on mahdollista elää uskomatta mihinkään korkeampaan voimaan, että Jumala on joillekin vain sana, vain jokin muinainen ilmiö, satuolento, että tuo ajatusmalli on itse asiassa yhteiskunnan tarjoama oletus, ei harhaoppinen, ympäröivän yhteiskunnan aktiivisesti sortama tapa ajatella?
Vastaus *ei* ole tieteellinen vallankumous ja sen synnyttämä moderni aika, josta vähitellen seuraa ”Jumalan kuolema”. Se on klassisen helppo vastaus monimutkaiseen kysymykseen ja siis siksi automaattisesti väärin. Tieteellä ja uusilla keksinnöillä on vaikutuksensa, mutta koko tarinaksi niistä ei ole.
Vastaus *ei myöskään* ole, että olisimme ihmisinä vapautuneet aiemmista tietämyksen rajoituksista, että nyt uskaltaisimme tietää – sapere aude! – kun aiemmin emme uskaltaneet.
Sen sijaan iso osa vastauksesta pitää hakea kristinuskon ja kristikunnan itsensä sisältä, Petteri Orpon ja Li Anderssonin mainitsemasta perinteestä ja siinä tapahtuneista muutoksista.
Ajatelkaa kappaletta Sydämeeni joulun teen. Vesa-Matti Loirin, Kassu Halosen ja Vexi Salmen ikivihreä. Tuo kappale on yhtä aikaa sekä mystikkojen että sekulaarien ihmisten lempijoulukappaleita.
Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen
taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.
Jumala on huoneisto sisälläsi (Ávilan Teresa), kappale antaa ymmärtää, ja siksi emme kaikki enää mene joulukirkkoon, siksi uskonnottomuudesta on tullut niin helppoa suhteessa uskonnollisuuteen.
Puhuin äsken tarkoituksella sekulaareista ihmisistä. Elämme sekulaaria aikaa, kuten suosikkinykyfilosofini Charles Taylor kirjoittaa kirjansa A Secular Age (2007) nimessä asti.
Jumala on korkeintaan huoneisto sisälläni, koska vain sekulaari aika, siis aika homogeenisena, tyhjänä aikajanana on tosiasiassa jäljellä, kirjoittaa Taylor.
Nykyisestä maailmastamme puuttuvat niin sanotut korkeammat ajat, jotka vielä esimodernilla ajalla määrittivät tavallista, sekulaaria (lat. saeculum tarkoittaa aikakautta) aikaa. Ikuisuus olisi muuten hyvä nimitys korkeammille ajoille, mutta maailmassa oli useampia erilaisia ikuisuuksia, ja myös muunlaisia korkeampia aikoja.
Korkeammat ajat kasasivat ja järjestelivät tavallista aikaa, tekivät siihen poimuja ja madonreikiä. Iisakin uhraus ja Kristuksen ristiinnaulitseminen olivat sekulaarissa ajassa parin tuhannen vuoden päässä toisistaan, mutta ne linkittyivät toisiinsa jumalallisessa suunnitelmassa. Ikuisuudessa ne tapahtuivat käytännössä yhtä aikaa.
Samalla tavalla osaamme yhä tehdä ajatusleikin ja sanoa joulun 2019 olevan tietyllä tapaa lähempänä Jeesuksen syntymää kuin vaikkapa kesän vuonna 1996. Emme kuitenkaan osaa enää naiivisti uskoa, että niin olisi. Tietyissä hetkissä itse aika oli pyhää.
Meidän modernien on vaikea edes saada päähämme ajatusta, että ajan *sisällöllä* saattaisi olla väliä muutenkin kuin jonain sisäisenä kokemuksena.
Keskiajalla oli ainakin kaksi erilaista ikuisuutta: Platonin ikuisuus (ideat, joiden epätäydellisiä kuvia maailman asiat ovat) ja Jumalan ikuisuus, joka oli kirkkoisä Augustinuksen mukaan käytännössä ikuinen nykyisyys, kaikki hetket yhdessä.
Näiden lisäksi populaariin mielikuvastoon kuului ”alkuaika”, muinainen mennyt aikakausi, jolloin kansa sai alkunsa, jolloin sen johtamisesta tappelivat sankarit, jonkinlaiset jumalihmiset, ehkä jättiläiset, jolloin kansan perustuvanlaatuiset lait määriteltiin.
Myyttinen alkuaika on sekulaarissa ajassa vuosisatojen ellei vuosituhansien päässä, mutta samalla se on Taylorin mukaan esimerkki, jota pitäisi noudattaa, ja mitä paremmin sitä noudatetaan, sitä lähempänä ollaan noita sankarillisia aikoja.
Keskiajalla kaikki kolme korkeampaa aikaa vaikuttivat silloin eläneiden aikakäsitykseen.
Ajatelkaa x- ja y-akselia. X-akseli on sekulaari aika. Sen lisäksi y-akselin suuntaisesti oli kuitenkin kolme erilaista korkeampaa aikaa, jotka kaikki voivat aiheuttaa poimuja ja hyppyjä x-akselin sekulaarissa ajassa. Sekulaari aika ei ollut homogeenista. Korkeammat ajat vaikuttivat tavalliseen elämään.
Näin myös kuninkaallinen tapa puhutella itseään muodossa ”me” tulee vähän ymmärrettävämmäksi. Monarkki edustaa koko kuningaskuntaa, ja hänellä on kaksi ”ruumista”, sekulaari ja korkeamman ajan ruumis. Kuningaskunta on siis osa Platonin ikuisuutta: toinen monarkin ruumiista ei koskaan kuole, se on muuttumaton, ajaton. Mutta kuningaskunta elää myös alkuajassa: sankarillisista ajoista asti monarkki on kansaa johtanut, sankarillisista ajoista asti Laki on ollut se mitä se on, niinpä sen on oltava sitä edelleen. Ja kuningaskunta elää myös kristikunnassa: kumpikin monarkin ruumiista liittyy valtionkirkon kautta Jumalan ikuisuuteen.
Kun Hamlet sanoo, että ”sijoiltaan aika mennyt on”, ymmärrämme sen nykyisin viittauksena silloisen Tanskan yhteiskunnan surkeaan tilaan. Mutta mitä jos Hamletin huomion ottaisi kirjaimellisesti?
Aiemmin näytelmässä Marcello kertoo, ”ett’ aina, kun se aika joutuu, jolloin Tuloa Vapahtajan vietetään, Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu. Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku, Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske, Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa, Niin armias ja pyhä on se aika.”
Meidän modernien on vaikea edes saada päähämme ajatusta, että ajan *sisällöllä* saattaisi olla väliä muutenkin kuin jonain sisäisenä kokemuksena.
(HUOM. Tämä ei tarkoita, etteikö enää olisi ihmisiä, jotka uskovat Jumalan ikuisuuteen. Heitä on hyvin paljon. Mutta sekulaari aika ei enää ole suurelle osalle ihmisiä missään liitoksessa korkeampiin aikoihin. Se ei kuulu enää jokapäiväiseen kokemukseen, jota ei edes osaa kyseenalaistaa. Moderni mielikuvasto on toisenlainen.)
Tieteellisellä vallankumouksella ja Newtonin mekaniikalla oli varmasti vaikutuksensa mielikuvaston muuttumisessa.
Mutta Taylorin mielestä tieteen roolia ei pidä liioitella. Pikemminkin korkeampien aikojen tuhoutuminen liittyy yleiseen ”taikuuden katoamiseen” (engl. disenchantment), jonka syinä olivat yhteiskunnalliset ja ideologiset muutokset (hello esim. kapitalismi!). Noiden muutosten takia olemme alkaneet mitata ja järjestellä aikaa ennennäkemättömällä tavalla ihmiskunnan historiassa.
Ajasta on tullut kallisarvoinen resurssi. Sitä ei sovi hukata, koska sitä on vain rajallinen määrä. Aika on rahaa, blaablaablaa. Ainakaan aikaa ei kannata tuhlata kirkon penkillä papin horinoita kuunnellen! Herranen aika, joulumessuhan järjestetään keskellä yötä, silloin täytyy nukkua, jotta voi olla tehokas aamulla. Tästä ajattelutavasta on tullut niin yleinen, että se on modernin mielikuvaston elimellinen osa.
Taylorin mielestä tapa ajatella aikaa homogeenisena resurssina ansaitsee Max Weberin kuvailun ”rautahäkki” (saks. stahlhartes Gehäuse). Tuossa häkissä ei oikein pysty edes kuvittelemaan muunlaista kuin homogeenista resurssiaikaa.
Weber mainittu, ”taikuuden katoaminen” mainittu, Marcellon henget ja noidat mainittu. Nämä täytyy vielä panna yhteen, jotta ymmärrämme, miten meidän maailmamme tuli mahdolliseksi.
Keskiajalla ihmisiin vaikuttivat erilaiset henget ja energiat. Niiden lisäksi myös monella elottomalla aineella oli kyky olla joko haitallinen tai hyödyllinen – eikä vain siinä mielessä, että vitamiinit ovat maltillisissa määrin hyväksi ihmiselle.
Taylorin esimerkki on musta sappi, joka ei keskiajalla ollut vain melankolian syy, vaan itse melankolia. Ihmisten emotionaalinen elämä oli ”huokoista”: tunteet eivät sijainneet vain sisäisessä mentaalisessa tilassa vaan ihmisen ulkopuolella, maailmaan levittäytyneenä. Maailmassa ei ole siis vain pahoja henkiä, jotka yrittäisivät vaikuttaa ihmisten mielentiloihin, vaan ihmisten tunteet ovat osin *maailmassa*.
Moderni ihminen, jonka mielellä on ”puskurit” maailmaa vastaan, pystyy etäännyttämään itsensä kaikesta mielen ulkopuolisesta.
Tätä nykyä melankolian tunne selitetään ruumiin kemiallisilla reaktioilla ja välittäjäaineilla. Ah, ihanaa, se on vain ruumiini temppuilemassa taas! Oikealla ruokavaliolla tämä varmaan lopulta hoituu. Voin etäännyttää itseni melankolian tunteesta. Minulla on puskuri maailmaa vastaan.
Etäännytys onnistuu kuitenkin vain, koska René Descartes erotti mielen ja ruumiin toisistaan niin vaikutusvaltaisesti, että mieli/ruumis-dikotomiasta tuli lopulta kenties tärkein osa modernin yhteiskunnan jokaiselle tarjoamaa oletusmielikuvastoa. Etäännytys onnistuu, koska ajattelemme, että fyysinen (esim. ruoka) vain vaikuttaa tavalla tai toisella mielentilaamme.
Esimoderni ”huokoinen” ihminen sen sijaan ei pysty etäännyttämään itseään, vaikka saisi tietää, että hänen melankoliansa tulee mustasta sapesta. Musta sappi *on* melankolia. Tieto lisää tuskaa: nyt esimoderni ihminen tietää, että on tosi kyseessä.
Moderni ihminen, jonka mielellä on ”puskurit” maailmaa vastaan, pystyy etäännyttämään itsensä kaikesta mielen ulkopuolisesta. Näin ei ole pakko tehdä (eivätkä kaikki tee, siksi kristallienergiauushengellisyys ja niin suuri nostalgia mennyttä kohtaan, että kauhuelokuvia katsotaan ajanvietteeksi), mutta se on mahdollista.
Sen sijaan keskiajan huokoiselle itselle mahdollisuutta ei ole. ”Itseä” ei ole missään tietyssä paikassa, jonka voisi erottaa maailmasta. Koko ajatuksessa ei esimodernissa mielikuvastossa ole järkeä. (Ja moderni kuvasto voi lopulta olla väärässä, hallo Martin ”ei ole olemassa mitään erillistä sisäistä kokemusmaailmaa” Heidegger.)
Huokoinen olemus oli esimodernilla ajalla elettyä kokemusta, ei teoriaa tai pelkkä uskomus, Taylor sanoo.
Jos tällaiseen mielikuvastoon tottuneelle olisi sanonut, että Jumala on huoneisto sisälläsi, koko idean ymmärtäminen olisi todennäköisesti ollut mahdotonta. Eipä ihme, että mystikoita julistettiin herkästi harhaoppisiksi.
Lopulta kirkko päätyi kuitenkin opettamaan jotain vastaavaa.
Myöhäiskeskiajalla läntisen kirkon teologia päätyi systemaattisesti tuhoamaan kirkon ”valkoisen magian”. Ihmisten yleistä käsitystä, että kirkon sakramentit tai pyhäinjäännösten äärellä rukoilu auttaisivat taistelussa ”mustaa magiaa” vastaan, alettiin pitää harhaoppisena.
”Ladattuja objekteja” (”objects of power”, Remedyn Control-pelin mytologia sukeltaa syvissä vesissä) ei ole olemassa, teologit linjasivat. Ehtoollisella käynti ei olekaan fyysisesti vaarallista – toisin kuin iso osa ihmisistä luuli, pitkälti kirkon aiempien opetusten takia. Taikuri siis tuhosi itse omat taikansa.
Vaikka sakramenttien tarkoituksena on tehdä minusta pyhempi, on harhaoppista luulla niiden suojelevan minua kulkutauteja tai katovuosia vastaan, tai pyhimyksen rukoilun todella muuttavan jotain maailmassa eikä minussa. Jumalan mahtia ei voi hallita näin, sitä ei voi purkittaa pyhäinjäännökseen ja suunnata tiettyyn rukoilijan haluamaan suuntaan.
Kun valkoinen magia katosi, vähitellen katosi myös musta magia (tosin ensin yliluonnollisen pelko suunnattiin muun muassa aiemmin usein hyödyllisinä pidettyihin šamaaneihin – koska valkoista magiaa ei kirkon mukaan enää ollut, täytyi šamaanin olla mustan magian harjoittaja vaikka muuta väittäisi, siis noitavainot). Miten näin pääsi käymään?
Luottakaamme vain Jumalaan, sillä Hänessä on voima. Tämän on täytynyt tuntua erittäin voimaannuttavalta.
Tämän esimodernin mielikuvaston romuttaminen on vaatinut yksilöiltä valtavasti rohkeutta. Jo ammoisista ajoista ihmiset ovat luulleet, että maailma on täynnä pahoja ja hyviä henkiä, tonttuja, piruja ja hattaroita, että musta sappi *on* melankolia, että ehtoollinen on niin vaarallinen ettei siellä uskalleta käydä kuin kirkon vaatiman kerran per vuosi.
Kaikkea tätä vastaan kapinoiminen vaati yliluonnollisen pelon voittamista, tai sen suuntaamista uudelleen. Alun perin esimoderni ihminen pelkäsi kaikkialla vaikuttavia taikaolentoja ja -voimia – mustaa magiaa toki eniten, mutta myös valkoista, sillä väärin käytettynä valkoinenkin magia teki hirvittävää tuhoa. Parempi pysyä etäällä kummastakin ja käyttää valkoista magiaa vain, jos on pakko.
Pelko suuntautui uudelleen, kun ihminen voitti aiemman taikojen pelon ja siirsi sen kaikkivoipaan Jumalaan, joka on kaikkia taikavoimia korkeampi voima. Ja katso, maailman taikavoimat eivät iskeneet takaisin! Tämän on täytynyt tuntua erittäin voimaannuttavalta. Luottakaamme vain Jumalaan, sillä Hänessä on voima.
Juuri tätä muutosta monet teologit ajoivat myöhäiskeskiajalla, kertoo Taylor. Standardeja haluttiin parantaa, massoille haluttiin antaa samat opetukset kuin kirkolliselle eliitille.
Mutta kun taikuuden pelko katosi, toisinaan katosi myös hierarkkisen järjestyksen aiheuttama pelko. Taylorin mielestä tämä selittää useat harhaoppisiksi tuomitut sakramenttien häväistykset ja sen erään lollardin, joka poltti Katariina Aleksandrialaisen patsaan illallisen valmistuksessa ja vitsaili, että Katariina käy läpi toista marttyyrikuolemaa.
On suhteellisen helppo nähdä, että tämä muutos, taikuuden pelon katoaminen, tarkoitti varsin erilaisia jumalanpalveluksia, rukouksia ja kirkkoelämää. Sakramenteista tuli symbolisia. Kun samalla auktoriteettia uskallettiin ehkä myös kyseenalaistaa, kärsi kirkon rooli Raamatun tulkitsijana. Hetkinen, ehkä jokaisen pitäisi voida tutkia pyhiä tekstejä! Ja ehkäpä koristeelliset kirkkorakennukset ovat eri asia kuin todella pelastettujen joukko.
Mutta jos pelkkä sisäisen muutos riittää hyvään elämään, tarvitseeko tuo muutos mitään korkeampaa voimaa?
Kun mukaan saatiin vielä kiista siitä, riittääkö pelkkä usko pelastumiseen, oli reformaatio (ja vastareformaatio) valmis alkamaan. Se vasta tuhoa tekikin vanhoille mielikuvastoille ja vei ”taikuuden katoamisen” loppuun.
Reformoitu Jumalan mahti operoi kaikkialla ja ei-missään: Raamattu on vain kasa tekstejä, joita voi lukea miten lystää, kirkot eivät ole ”latautuneita objekteja”, niissä ei ole minkään sortin valkoista magiaa. Olisimme harhaoppisia, jos luulisimme voivamme hallita ja suunnata Jumalan mahtia jotenkin. Pyhää on kaikkialla, ikuinen aika ja sekulaari aika alkavat vastata toisiaan, kellään ei ole mahdollisuutta olla lähempänä Jumalaa ja ikuisuutta lähtemällä esimerkiksi luostariin, kaikki työ laulaa Jumalan kunniaa.
Toisin sanoen Jumala on huoneisto sisälläsi, ei muuta kuin tutkimaan! Vain sisäisellä muutoksella, vain heittäytymisellä Jumalan kämmenelle on väliä.
Mutta jos pelkkä sisäisen muutos riittää hyvään elämään, tarvitseeko tuo muutos mitään korkeampaa voimaa? Jos maailma on tyhjä merkityksistä ja taikavoimista, *minä* luon nuo merkitykset. Huhhuh, nyt joku puhuu hulluja taas! Harhaoppeja!
Hulluja puhuvat loivat kuitenkin vähitellen eksklusiivisen humanismin, joka ei oleta mitään korkeampaa voimaa, ja josta on tullut modernin ihmisen mielikuvaston tärkeä rakennuspalikka.
Tässä on syy, miksi emme kaikki enää mene joulukirkkoon! Koska ensin läntisessä kristikunnassa havaittiin, että itse asiassa kirkot eivät ole millään tavalla lähempänä Jumalan mahtia kuin mikään muu tässä maailmassa, ja koska sen jälkeen alettiin elää yllättävän hyvää elämää uskomatta Jumalaan lainkaan.
Elämme sekulaaria aikaa, uskoimme Jumalaan tai emme. On mahdotonta päästä takaisin, sillä korkeammat ajat on tuhottu, taikuus maailmasta kadotettu.
Tärkeää on, että tuo vaihtoehto syntyi, ei se, että kaikki allekirjoittaisivat eksklusiivisen humanismin teesit. Riittää, että suurelle osalle ihmisiä on olemassa varteenotettava uskonnoton vaihtoehto hyvälle elämälle, ja niin meillä on pluralistinen yhteiskunta, jossa ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta ylläpitää vanhaa, ”naiivia” uskoa korkeampaan voimaan.
Elämme sekulaaria aikaa, uskoimme Jumalaan tai emme. On mahdotonta päästä takaisin, sillä korkeammat ajat on tuhottu, taikuus maailmasta kadotettu.
Palatkaamme vielä joulukirkkokeskusteluun. Tämä hyvin karkea Taylor-referointi (Taylorin kirjassa on lähes 900 sivua, joten tämä teksti saattoi tehdä Taylorin argumenteille ajoittain aika ikävää väkivaltaa) ynnä muu synteesi tarjoaa mielestäni kolme opetusta:
1) Poliitikoiden pitäisi lopettaa perinteillä ratsastaminen välittömästi. Perinteinen usko on kuollut, ja nykyaikana kaikki muu paitsi sekulaarein periaattein toimiminen rikkoo ihmisten valtaosan omaksumaa mielikuvastoa.
2) Uskonnottomien pitäisi lakata haukkumasta kristinuskoa ja olla sille pikemminkin kiitollisia, sillä länsimaista sekulaaria maailmaa ei ilman kristinuskoa ja sen sisällä tapahtuneita muutoksia olisi hyvin todennäköisesti olemassa.
3) Jumala on huoneisto sisälläsi! Joko löydät sen tai et, mutta se on ainut paikka, joka Jumalalle on jätetty.
Hyvää joulua.
