On lokakuinen keskiviikkoilta Punavuoressa. Yleensä hiljainen Korkeavuorenkatu herää hetkeksi eloon, kun urbaani seurapiiri viettää Onar-vaatemerkin uuden showroomin avajaisia ja samalla yrityksen viisivuotisjuhlia.
Paikalla on enimmäkseen kolme–nelikymppisiä luovan luokan edustajia: graafikoita, mainostoimistopomoja, DJ-väkeä, Maria Veitola pinkissä Onar-takissa. Pieneen liiketilaan syntyy tungosta, osa vieraista ajelehtii ulos kadulle.
Ohikiitävän hetken ajan tuntuu siltä, kuin kaupungin bilekeskittymä olisi siirtynyt Kalliosta takaisin Punavuoreen, jossa se vielä 2010-luvun alkuvuosina kiistatta oli.
Juhlissa juodaan raparperikuohuviinia ja syödään cupcakeja, joiden kuorrute on sinivalkeaa kuin Suomen tai Kreikan lippu. Puhutaan sekaisin suomea, englantia ja anglismeja.
”Mä haluisin kans yhen semmosen oversize piissin!”
Henkareilla roikkuu syksyn mallistoa ja vanhempia klassikoita:
Nahkainen minihame, somisteena hopeanhohtoista käärmekuosia.
Liilat nahkahousut.
Keltainen bomber-takki, jonka pörröinen pinta on tavattoman pehmeä – minkkiäkö? Ei, vaan lampaankarvaa, jota harjaantumaton silmä voisi kieltämättä luulla joksikin muuksi.
Käärmekuosisen hameen materiaali paljastuu poronnahaksi. Se on ohuempaa ja pehmeämpää kuin lampaannahka. Erityisen sopivaa kesäkäyttöön, Onarin toimitusjohtaja ja suunnittelija Irene Kostas selittää.
Seinällä roikkuvassa neonvalotaulussa lukee Leather Goods & Services (taulun on suunnitellut Kostaksen graafikkopuoliso). Jokaisessa Onar-tuotteessa on käytetty joko poron tai lampaan nahkaa, ja monissa myös shearlingiä eli lammasturkista. Jopa muuten tavanomaisiin t-paitoihin on lisätty nahasta tehtyjä yksityiskohtia.
Kun ympäröivässä maailmassa väki lompsii Vegemessuille ”vegaaninahkaiset” Dr. Martensit jalassaan, Kostaksen sisarukset ovat tehneet nahkavaatteista itselleen brändin.
Se on kannattanut. Vaikka Onar on suurelle yleisölle vielä melko tuntematon merkki, muotipiireissä brändi on saanut osakseen ylistystä – milloin Ison-Britannian tai Italian Voguesta, milloin Miley Cyrusilta, joka sonnustautui vuonna 2016 pinkkiin Onar-pääpantaan. Kauppa käy erityisesti Japanissa ja Koreassa.
Onarin perustaneet sisarukset, 34-vuotias Irene ja 29-vuotias Alexandros Kostas, ovat kasvaneet nahka- ja turkistuotteiden keskellä. Heidän kreikkalaistaustainen isänsä on ammatiltaan turkkuri eli turkisvaatteita valmistava käsityöläinen.
Sisarukset puhuvat itse mieluiten luonnonmateriaaleista. Ne ovat laadukkaita, kestäviä – ja eettisiä, Kostakset sanovat.
”Tiedostin, ettei maailma välttämättä tarvitse yhtään uutta vaatemerkkiä. Ei ollut itsetarkoituksellinen juttu perustaa omaa brändiä. Mutta koin, ettei markkinoilla oikein ole ollut tapaa käyttää luonnonmateriaaleja näin”, Irene Kostas sanoo.
Onarin vaatteissa ja asusteissa käytetty nahka on lihateollisuuden sivutuotetta. Ellei nahkaa käytettäisi vaatteiden valmistukseen, se menisi hukkaan, Kostakset sanovat.
Parempi siis tehdä jotain kestävää ja kaunista, ehkä ylellistäkin. Sellaiseen pyrkiminen on heillä veressä.
Kokkola, 80-luvun loppupuoli: suomalais-kreikkalaisella Kostaksen perheellä on ateljee, jossa nahka ja turkis taipuvat vaatteiksi. Leikki-ikäinen Irene Kostas istuu kaavoituspöydällä ja katselee, kuinka isä ja setä tekevät mittatilaustyönä takkeja. Kreikkalainen musiikki soi, työtä tehdään pitkälle iltaan.
Välillä Irene saa itsekin osallistua kaavojen piirtämiseen. Toisinaan on mentävä isovanhemmille hoitoon, kun yrittäjävanhemmat tekevät pitkää päivää. Äitikin on mukana bisneksessä: hän hoitaa yrityksen hallintoa ja huolehtii viestinnästä, suomenkielinen kun on.
Viisi vuotta Ireneä nuorempi Alexandros ei tällaisia juuri muista, mutta turkikset hän muistaa.
”Pienestä pitäen tunnistin jo kaukaa, mikä materiaali on kyseessä.”
Satojen turkistarhojen Pohjanmaalla turkisartesaanin elinkeino on tavallinen. Niin myös Kreikassa, josta Kostasin isä on kotoisin. Ammattiin vaadittavat kädentaidot isä tosin oppi Kanadassa, jonne hän muutti vain 15-vuotiaana siirtolaisena ja jossa hän päätyi turkkurin oppipojaksi. Taidoista oli hyötyä, kun isä-Kostas 80-luvun alkupuolella saapui Kokkolaan.
Vielä tuolloin turkistarhauksen eettisiin ongelmiin ei ollut kovin laajasti havahduttu. Turkistarhaajien ja eläinaktivistien välinen ”sota” alkoi toden teolla vasta vuonna 1995, kun kolme nuorta naista iski pohjanmaalaisille turkistarhoille ja päästi satoja kettuja vapauteen. Iskut tapahtuivat Uudessakaarlepyyssä ja Evijärvellä, kumpikin noin viidenkymmenen kilometrin päässä Kokkolasta.
Kostasin perheen ei tarvinnut asiasta juuri murehtia – eihän heidän yrityksensä kasvattanut turkiseläimiä, ainoastaan jalosti turkiksia vaatteiksi. Turkisartesaani on vähän niin kuin kelloseppä, Alexandros Kostas sanoo. Astetta harvinaisempi käsityöläisammatti, johon kypsyminen vie vuosia.
Siitä huolimatta Kostasin sisaruksille on ollut selvää, etteivät he omassa yrityksessään tahdo käyttää tarhattujen eläinten turkiksia lainkaan.
”Kun Onar perustettiin, muotimaailmassa näkyi tosi paljon turkiksia catwalkeilla. Haluttiin tuoda sille vaihtoehto, jossa materiaalin alkuperä ja tuotantoprosessi on erilainen”, Alexandros Kostas sanoo.
Lampaannahka on peräisin lammasfarmeilta Isosta-Britanniasta, Espanjasta ja Italiasta. Tuottajia on useita, sillä esimerkiksi italialaisen toscanalampaan pitkäkarvainen turkis näyttää takeissa ja hatuissa erilaiselta kuin vaikkapa merinolampaan villa tai brittilampaan kuohkea, pörröinen karva.
”Kaikki on sertifioitu sillä tavalla, että tiedetään, ettei mitään näistä eläimistä ole turkkinsa takia kasvatettu”, Irene Kostas sanoo.
Lampaiden elinikä riippuu lammaslajista ja siitä, käytetäänkö eläimiä lihan, maidon vai juuston tuotantoon.
”Ollaan suosittu niitä tiloja, joissa lampaat saavat elää pitkään. Ihan tarkkoja elinikiä ei tietenkään kaikista tiedetä, mutta luotetaan siihen, että tää toimittaja… Sehän on siis säädeltyä laissa, että missä iässä niitä voi tappaa.”
Lammasfarmeilta nahat ja turkikset kuljetetaan Pohjois-Kreikkaan ja Turkkiin, missä paikalliset käsityöläiset muokkaavat ne myyntikuntoon. Suurin osa tekijöistä löytyi isän suhteiden avulla, ja kun heitä pari vuotta sitten tarvittiin lisää, Alexandros Kostas matkusti itse pariksi kuukaudeksi Kreikkaan etsimään sopivia artesaaneja. Sisarukset sanovat myös tekevänsä säännöllisesti matkoja tuotannon äärelle varmistaakseen, että kaikki sujuu hyvin.
Kostakset eivät halua nimetä käyttämiään tekijöitä tarkemmin, mutta heidän mukaansa valmistus tapahtuu alueilla, joilla ”nahkatöitä on tehty 800 vuoden ajan”, ja ompelijoina toimivat samat ihmiset, jotka valmistavat tuotteita myös ”kansainvälisille high end -muotitaloille”.
Sellaiseksi Onarkin tähtää.
”Top-of-mind high fashion ulkovaatebrändi viiden viiva kymmenen vuoden sisään”, Alexandros Kostas sanoo.
Tavoitteet korkealla, siis.
”Niinhän se pitääkin olla.”
Onar sai alkusysäyksen oxfordilaisessa baarissa. Irene Kostas oli saapunut kaupunkiin tapaamaan opiskelijavaihdossa ollutta veljeään, ja kaksikko pysähtyi oluelle yhteisen vapaapäivän kunniaksi. Juomien äärellä he saivat päähänsä, että käsityöläisperinteestä voisi jalostaa bisnestä.
Kenkäsuunnittelija Minna Parikalla aiemmin työskennelleestä Irenestä tuli suunnittelija ja toimitusjohtaja, kauppakorkeakoulussa opiskelleesta Alexandrosista osakas ja myöhemmin business manager. Osakkaita ovat lisäksi sisarusten vanhemmat ja nuorin veli Konstantinos.
Nykyään perhe omistaa yrityksestä 60 prosenttia, loppu kuuluu ulkopuolisille sijoittajille. Tähän tapaan asioita Kreikassa usein tehdään, sisarukset sanovat. Perhepiirissä.
Ensimmäinen mallisto esiteltiin Pariisin muotiviikoilla vuonna 2014. Irene Kostas ei ollut ehtinyt vielä purkaa kaikkia tuotteita matkalaukusta, kun paikalle osui newyorkilaisen Opening Ceremony -konseptiliikkeen sisäänostaja ja poimi Onarin kaulurit liikkeen valikoimiin. Maineikas liike myy muun muassa Acnea, Margielaa, Raf Simonsia ja muuta huippumuotia.
Noihin aikoihin myös Helsingissä elettiin pienimuotoista high fashion -buumia. Minna Parikka ja Samuji niittivät mainetta niin kotimaassa kuin ulkomailla, ja katutyylejä ikuistava Hel Looks -sivusto oli suosituimmillaan.
Nyt on toisin. Vaikka ”fäsäri” on edelleen kaupunki-ihmisen identiteetin keskeinen rakennuspalikka, muotiala on myllerryksessä. Alan lippulaiva, yli kymmenen vuoden ajan high end -muotia myynyt kivijalkakauppa My O My sulki ovensa tammikuussa. Syyksi ilmoitettiin muodin vähittäiskaupan heikot näkymät. Heinäkuussa puolestaan uutisoitiin Samujin konkurssivaarasta, jota seurasi brändin faneille suunnattu massiivinen joukkorahoituskampanja.
Muotibisnes on kaikkialla vaikea laji, mutta Suomessa erityisen vaikea, Irene Kostas sanoo. Taitavia ja omaperäisiä suunnittelijoita löytyy, mutta koska ala on maassamme vielä nuori, verkostoja ja bisnesosaamista ei niinkään.
”Kaikki keskittyy kansainvälisiin muotiviikkoihin, ja niiden aikana tapahtuukin paljon. Mutta olisi kevyempää ja stressivapaampaa, että tapahtuisi ympäri vuotta, ihan vaikka kahvilakohtaamisia alan ihmisten kanssa ja muuta”, Kostas pohtii.
”Täällä annetaan helposti aika negatiivinen leima kaupallisuudelle, vaikka se tarkoittaisi sellaisten mallistojen tekemistä, joita on ylipäätään mahdollista tuottaa ja nähdä kuluttajilla. Ei ole kouluja tai muita instansseja, joissa saisi näihin asioihin oppeja.”
Suunnittelupuolellakaan ei juuri nyt ole helppoa. Syyskuussa Aalto-yliopiston muodin lehtori Tuomas Laitisen ympärille puhkesi skandaali, kun Long Play julkaisi jutun, jossa Laitisen entiset ja nykyiset opiskelijat syyttivät lehtoria suosikkien ottamisesta ja muiden opiskelijoiden syrjimisestä. Hirviömäistä käytöstä muotialalle on toki mahtunut maailman sivu, mutta enää törkeyksistä ei suostuta vaikenemaan.
Ihmisten lisäksi huolta kannetaan ympäristöstä. Second hand -liikkeissä ja Facebookin kierrätysryhmissä kauppa käy, kun tiedostava muotiväki välttelee uusien vaatteiden ostoa. Vegaanituotteiden menekki kasvaa, ja kevään eduskuntavaaleissa ehdolla oli ensi kertaa eläinten oikeuksia ajava puolue. Maailmalla liikehdintä on vielä pidemmällä: Los Angelesissa järjestettiin helmikuussa ensimmäinen ”vegaaninen muotiviikko”.
Muodilta halutaan nyt eettisyyttä. Sen varaan Onarkin brändiään rakentaa. Yrityksen verkkosivuilla viestitään muun muassa, että nahka värjätään kasviväreillä ja että yritys on sitoutunut zero waste -käytäntöihin.
Jokaisessa Onar-tuotteessa on kuitenkin käytetty eläinperäisiä raaka-aineita. Miltä se kuluttajien silmissä näyttää?
Alexandros Kostas on luottavainen.
”Meidän asiakkaat on hyvin tiedostavia. En näe, että eko- ja eettisyysbuumi vaikeuttaisi myyntiä vaan päinvastoin: nahka- ja shearlingvaatteiden, ylipäätään luonnonmateriaaleista tehtyjen vaatteiden myynti kasvaa tietoisuuden lisäännyttyä. Vaihtoehto ei voi olla fast fashion, se on tullut tiensä päähän.”
Animalian viime vuonna teettämän kyselyn mukaan 69 prosenttia suomalaisista vastustaa nykymuotoista turkistarhausta. Aihe on muutenkin pinnalla: elo–syyskuussa sekä Suomen Kuvalehti että Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisivat laajat jutut turkistarhauksesta. Sosiaalisessa mediassa juttuihin reagoitiin järkyttyneenä.
Silti pörröisissä vaatteissa vaikuttaa edelleen olevan jotain, mikä kuluttajia viehättää. Kenties taustalla on ajatus luksuksesta, kenties alitajunnasta kumpuava kuva filmitähtimäisestä glamourista, kenties silkka tottumus – yhtä kaikki, kysyntää riittää.
Se luo markkinan myös hieman tavanomaisesta poikkeavalle turkistuotannolle. Suomessa esimerkiksi suunnittelija Marita Huurinainen on lanseerannut ”hyvän mielen turkiskonseptin”, johon kuuluvat tuotteet valmistetaan Suomen luonnossa vapaana eläneiden, kannansäätelyn vuoksi metsästettyjen eläinten turkeista.
Monet turkistuotannon vastustajatkin kaipaavat pörröä päälleen. Huippusuunnittelija Stella McCartney linjasi jo vuonna 2001, ettei hänen mallistoissaan koskaan käytettäisi oikeaa turkista. Sittemmin yritys on lanseerannut näyttävän Fur Free Fur -kampanjan ja tuonut markkinoille läjän vaatteita, joiden tärkein tehtävä on imitoida mahdollisimman tarkasti aitoa turkista.
Irene Kostas näkee asiassa monta ongelmaa.
”Ymmärrän ja kunnioitan tietenkin sitä, jos ei halua käyttää mitään eläinperäistä. Toisaalta siihen liittyy paljon harhaanjohtavia nimityksiä, kuten vegan leather, joka on muovia, samoin kuin joku fur free fur”, hän sanoo.
Osa high end -suunnittelijoista valmistaa tekonahkaa mitä mielikuvituksellisimmista raaka-aineista, esimerkiksi ananaksen lehdistä. Halpaketjuilla kyse on kuitenkin yleensä muovista.
”Eikö lähtökohtaisesti olisi parasta hyödyntää sellaista resurssia, jota maapallolla muutenkin syntyy?” Irene Kostas kysyy.
Vaatteiden massatuotanto on yksi maailman saastuttavimpia aloja. Uusien vaatteiden tuotanto aiheuttaa noin kymmenesosan vuosittaisista globaaleista kasvihuonepäästöistä – yhtä paljon kuin lentoliikenne ja rahtilaivat yhteensä. Maailmassa kulutetaan 80 miljardia uutta vaatetta vuodessa.
Kostaksen sisarukset haluavat sanoutua irti pikamuodista. Mallistoja tehdään kolme vuodessa, ja erät ovat pieniä.
”Käsitys siitä, paljonko vaate voi ja saa maksaa, on vääristynyt aika pahasti. Se, että jollain halpavaateketjulla on vaikka nahkatakki viidelläkymmenellä eurolla – sen kulurakenteen tuntien on vaikea ymmärtää, montako senttiä tuottaja on saanut siitä palkkaa, tai mitä nahkaa siihen ylipäätään käytetään.”
Vielä vaateteollisuuttakin pahempi saastuttaja on kuitenkin lihantuotanto. Nautakarjan ja muiden tuotantoeläinten osuus maailman kaikista kasvihuonepäästöistä on 20 prosenttia, arvioi YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO. Esimerkiksi Sitra, Suomen luonnonvarakeskus ja Suomen ympäristökeskus linjaavat, että vegaaninen ruokavalio on yksilön merkittävimpiä keinoja vaikuttaa omaan hiilijalanjälkeensä.
Nahka on arvokasta, ja vaikkei se olisikaan lihafarmarin ykköstuote, tämä saattaa nahkoja myymällä saada mukavan lisätienestin. Siksi jotkut ovat sitä mieltä, ettei nahkaa voi edes kutsua sivutuotteeksi.
Kysymys kuuluukin: jos ostaa lihateollisuuden kylkiäisinä syntyneen takin, tuleeko samalla tukeneeksi lihantuotantoa?
Kostasien mielestä ei.
”Mehän ei tueta ruokateollisuutta sillä, että hyödynnetään materiaalia, joka tulee sivutuotteena”, Alexandros Kostas sanoo.
”Niin kauan kuin se [ruokateollisuus] on olemassa, ja vaikka se pienenisi kuten sen pitääkin, materiaalia tulee olemaan niin paljon, ettei Onarilla riitä rahkeet sen kattamiseen. Se, että käyttää Onaria, ei tarkoita, että tukisi ruokateollisuutta.”
Ilman byproduct-tuotantoa nahka menisi hukkaan, ja kuluttaja päätyisi lopulta ostamaan takkinsa muualta, Irene Kostas sanoo ja lisää vierastavansa mustavalkoista ajattelua.
Eivätkä nämä asiat toden totta mustavalkoisia ole. Viime aikoina otsikoihin ovat nousseet esimerkiksi kasvissyöjien suosiman kvinoan viljelystä koituvat ongelmat, kuten eroosio ja tuholaisten lisääntyminen Andien vuoristossa, kvinoan hinnan karkaaminen alueen alkuperäisväestön saavuttamattomiin sekä tuotteen kuljetuksesta syntyvät päästöt.
Myös soijantuotannon aiheuttamat ilmastopäästöt ovat kuohuttaneet viime aikoina. Toisaalta valtaosa maailman soijapavuista päätyy lihakarjan rehuksi eikä kasvissyöjän lautaselle.
Ei ole helppoa muotibisneksessäkään. Chanel ilmoitti viime vuonna lopettavansa eksoottisten matelijoiden nahan käytön tuotteidensa valmistuksessa, mutta joutuikin yllättäen kritiikin kohteeksi. Ryhmä luonnonsuojelijoita kirjoitti Business of Magazine -lehdessä, että päätös saattaa itse asiassa vahingoittaa matelijoita. Niiden tulevaisuudennäkymät nimittäin riippuvat usein paikallisyhteisöjen motivaatiosta suojella eläimiä. Luksusbrändeiltä saatava raha on hyvä motivaattori.
Erikoista kyllä, eettiset toimintatavat voivat myös kääntyä yritystä vastaan. Cambridgen yliopiston professori Steve Evans on havainnut, että termi kestävyys herättää kuluttajissa usein epäluuloa.
Kestävin periaattein valmistettujen tuotteiden arvellaan olevan verrokkituotteisiin nähden joko kalliimpia tai heikkolaatuisempia – tai kumpaakin. Siksi monet yritykset niin vaatealalla kuin esimerkiksi ruuantuotannossa pyrkivät jopa peittelemään mallikkaita toimintatapojaan kuluttajilta, Evans sanoi The Guardianin haastattelussa syyskuussa.
Alexandros Kostas tunnistaa ilmiön.
”Muotialalla joillakin brändeillä on tietynlaista ajattelua, että ekologisuus jotenkin stigmatisoi – että enemmän ekoa on aina laadusta pois. Se on ajattelumaailma, joka pitää taklata.”
Kaupunkiin on tulossa talvi. Facebookin kierrätysryhmissä väki myy kevyitä kesätakkeja pois ja ostaa villapaitoja tilalle. Mistä laadukas ja eettinen untuvatakki, kyselee ystävä tilapäivityksessään.
Hullujen päivien kuvasto tipahtaa postiluukusta. COS myy vuodesta toiseen samoja ”klassikkokäsineitä”; jos yhdet hukkuvat, voi aina ostaa uudet. H&M mainostaa Instagramissa tekevänsä conscious-muotia kierrätetyistä muovipulloista. Mallilla on yllään pullea untuvatakki, trendikäs juuri nyt.
Irene Kostasin katse on jo kaukana talven tuolla puolen, syksyn 2020 mallistossa, jonka piirrokset on pian saatava valmiiksi. Alexandros Kostas elää newyorkilaista arkea ja edistää ”kuvioita, joista ei voi vielä puhua”.
Sisarusten vanhemmat jatkavat omaa työtään turkis- ja nahkatuotteiden parissa.
Mitä he mahtavat jälkikasvunsa bisneksestä ajatella?
Alexandros Kostas miettii hetken ja naurahtaa.
”Kyllä mä luulen, että ne on aika ylpeitä, että me jatketaan tätä käsityöperinnettä. Kymmenen vuotta sitten ei olisi vielä uskonut, että näin tapahtuisi.”
