Kolumni: Sinun kristallisi eivät ole sinun

Kivet ja kristallit ovat trendikkäitä, mutta eettisesti ongelmallisia. Energeettisiä kiviä voi onneksi löytää myös Suomen luonnosta.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Kun rakas kissani kuoli kesällä yllättäen vain 11-vuotiaana, avasin Googlen ja kirjoitin hakusanat: ”Crystal for grieving and death”.

Aiheeseen perehtyneet sivut ohjeistivat, että paras kivi kuoleman aiheuttaman surun selättämiseksi olisi lepidoliitti. Lepidoliitin sanotaan auttavan ”transitioissa”, mistä kuolemassakin on kyse. Jokin siirtyy fyysiseltä tasolta sielulliselle tasolle. Lisäksi lepidoliitti-mineraalin sisältämä litium tasoittaa vihan, surun ja ahdistuksen tunteita.

En ole kivineni yksin. Uushenkisyys trendaa siinä mittakaavassa, että aihetta käsitellään jo perinteisissä uutismedioissa.

Syyskuussa The Guardian julkaisi laajan artikkelin, jossa käsiteltiin kristallibuumia yhtenä uushenkisyyden varjopuolista. Kristallien suosio kasvaa, mutta kivien alkuperästä ei olla kiinnostuneita. Artikkelissa kuvaillaan, kuinka kolmansissa maissa aikuiset ja pienet lapset kaivavat maan alla henkensä uhalla ja nälkäpalkalla kiviä, jotta me länsimaissa voisimme kasvaa ihmisinä ja kohottaa värähtelyjämme.

Uutinen sai harmittomat värikkäät kivet näyttäytymään kelmeässä valossa – myös lepidoliittini, sillä en tiedä sen alkuperää.

Ennen kuin kristallin ottaa käyttöönsä, sen energia pitää puhdistaa. Mitkään rituaalit eivät kuitenkaan puhdista kiviä siitä painavasta lastista, jonka varjossa mineraalit kärrätään ulottuvillemme.

Henkisyys on auttanut minua monissa asioissa, joihin en ole kokenut saavani apua esimerkiksi terapiasta. Silti se on alkanut tuottaa syyllisyyttä. Kuluttaminen on kuluttamista – oli kyseessä sitten uusi kivi tai uudet ryysyt.

Myös useat joogasaleista tutut rituaalit näyttäytyvät kyseenalaisina. Esimerkiksi palo santo -tikkujen sanotaan tuovan tilaan maadoitusta ja rauhaa, mutta samalla puun kysynnän kasvu on tehdä lajista uhanalaisen. Valkoista syyllisyyttä lisää tieto siitä, että alkuperäisasukkaita on vuosikausia rangaistu perinteidensä harjoittamisesta. Uushenkisyyden myötä valkoisten sielujen värähtely yhtäkkiä kaipaakin näille kansoille ominaisia rituaaleja.

Syyllisyyttä pitäisi tuntea kuluttamisesta, ei henkisyydestä itsestään. Vierastan sitä, että henkisyydestä puhutaan ”trendinä”. Henkisyys ei ole ihmisyydestä irrallinen ilmiö, vaan olennainen osa ihmisyyttä, sielun ja tarkoituksen tutkiskelua. Henkisyyttä on ollut niin kauan kuin on ollut ihmisyyttä.

Tietä henkisyyteen ei tarvitse etsiä kaukaa. Se voi löytyä myös omaa kulttuuria tutkimalla, perinteet kun tuppaavat olemaan eri kulttuureissa hyvin samankaltaisia.

Perehdyttyäni asiaan opin, että lepidoliittia ja muita kristalleja on löydettävissä myös Suomen maaperästä. Asiaan vihkiytynyt voi löytää energeettisiä kiviä, kuten lumikvartsia ja maasälpää, kävelemällä luonnossa. Maaperämme kivien sanotaan jopa värähtelevän erityisen voimakkaalla taajuudella, sillä kallioperämme on hyvin vanhaa.

Kivet voivat toimia myös itsetutkiskelun välineenä. Kun pitelen tiettyä elämänaluetta parantavaa kiveä, opettelen olemaan parempi itselleni, toisille ja ympäröivälle luonnolle. On jokaisen henkisyyttä harjoittavan velvollisuus varmistaa, ettei oma harjoitus riistä muita.

Kivet voivat myös tuoda lohtua. Lepidoliittini on kulkenut vaatteissani kissani poismenosta lähtien.

Toisinaan unohdan kiven olemassaolon, ja se tippuu lattialle, kun riisuudun. Kun kivi kolahtaa lattiaan, ajattelen, että kissani sanoo tuonpuoleisesta ”moi” – ja hymyilen.