Ootteko katsoneet sitä Aikuiset-sarjaa?
Sarjan tunnelmiin pääsee, kun käy Hämeentien Uffilla euron päivien aikaan tai oikeastaan milloin vaan. Parikymppiset touhottavat ympäri kauppaa pilottitakeissaan ja baskereissaan.
Onks liian törkee? joku kysyy kaveriltaan.
Mä haluun olla uniikki lumihiutale…, toinen huokaisee hyllyjen välistä ironisella äänellä. Jos vielä kymmenen vuotta sitten kirppiksillä ja second hand -kaupoissa kävivät lähinnä tietyn aikakauden käytettyihin vaatteisiin erikoistuneet keräilijät ja ne, joilla ei yksinkertaisesti ollut varaa muuhun, nyt käytetty vaate kiinnostaa yhä suurempia joukkoja.
Se ei ole ihme, sillä kierrättäminen ja käytetyn ostaminen on ekologisin tapa kuluttaa.
Kirppiksiltä etsitään myös yksilöllisyyttä.
Pyrkimys yksilöllisyyteen välittyy Instagramin Citytyyli-katumuotiblogista.
Naomi Matthesin pitämä Instagram-tili on kerännyt kaksivuotisen olemassaolonsa aikana yli 9000 seuraajaa. Matthes valikoi sivustolla julkaistavat asukuvat ihmisten tekemien tägäysten perusteella.
Matthesin ei ole alun jälkeen juuri erikseen tarvinnut yllyttää ihmisiä tägäämään kuviaan.
”Välillä minua huvittaa huomata, kuinka tyypit tekevät tyylejä ikään kuin sillä silmällä, että ne miellyttäisivät minua ja tulisivat noteeratuiksi Citytyylissä.”
Sivustolla olevissa kuvissa on huomiovärejä, liekkipaitoja ja armeijakuoseja, ja miltei kaikki näyttävät kirppislöydöiltä. Genrejen ja alakulttuurien rajat venyvät, mutta kulttuurista omimista vältellään. Roskakin kelpaa: yhdessä kuvassa joku on tehnyt itselleen paidan S-marketin muovikassista.
”Citytyyleistä citytyylein!” Matthes on tiivistänyt kuvan kommentteihin.
Matthesin mukaan nuoret tykkäävät olla kuvattavina, eivätkä he (toisin kuin kuvakulmia hiova ja kaikesta stressaava Y-sukupolvi) ole niin tarkkoja siitä, miltä näyttävät kuvissa.
”Erityisesti nuorten miesten kokeilunhalu jaksaa edelleen ilahduttaa. He pukeutuvat niin paljon paremmin kuin pojat silloin, kun itse olin 16-vuotias.”
Matthesin kirjahyllyssä japanilaisella, 2000-luvun alussa julkaistulla Fruits-katutyylikirjasarjalla on kunniapaikka.
”Japanilainen katutyyli ja alakulttuurit ovat inspiroineet minua aina, ja on hauska nähdä lähes yhtä villejä ja värikkäitä yhdistelmiä nyt myös Suomessa.”
Matthes on 26-vuotias ja ostaa kaikki vaatteensa yksittäisiä kenkiä lukuun ottamatta käytettyinä. Hänen viimeisin hankintansa on feikkiversio (tietenkin!) Louis Vuittonin statuslaukusta, 2000-luvun alun himoitusta ja myöhemmin kammotusta luksusesineestä.
”Olin itse tuolloin teinigootti, ja tyylin mukainen pukeutuminen oli haastavaa. Suomenruotsalaiset koulukaverit eivät tajunneet tyyliäni, äidilleni en todellista tyyliäni edes uskaltanut näyttää. Ostin goottivaatteet kirppareilta. Lähdin kotoa ‘normaaleissa vaatteissa’, ja vaihdoin goottivaatteisiin koulun vessassa.”
”Kipuilin joskus sen kanssa, kun muutkin kuin ‘gootit’ alkoivat käyttää goottivaatteita, mutta olen päässyt omistushaluisesta asenteesta eroon. Siitä, että joku käyttää bändipaitaa, ei pitäisi tehdä päätelmiä, onko hän fani vai onko paita päällä ihan vain tyylin vuoksi. Kiinnostavinta pukeutumisessa on se, miten sen avulla voi ilmaista senhetkisiä tunnetiloja.”
Second hand on kasvattanut suosiotaan, mutta ainakaan vielä se ei ole vähentänyt uusien vaatteiden kokonaistuotantoa tai -kulutusta.
Vaatetuotannon volyymi on maailmalla kaksinkertaistunut viidessätoista vuodessa, kiitos globaalin talouskasvun. Maailmassa kulutetaan 80 miljardia uutta vaatetta vuodessa. Määrä on 400 prosenttia enemmän kuin pari vuosikymmentä sitten, ja koko ajan kasvussa.
Uusien vaatteiden tehtailu tuottaa noin kymmenesosan vuosittaisista kasvihuonepäästöistä. Se on enemmän kuin laivaliikenne ja kansainvälinen lentoliikenne yhteensä. Vesistön saastumisesta viidennes johtuu vaateteollisuudessa käsiteltävistä ja värjättävistä tekstiileistä.
Pelkästään Euroopassa kulutetaan vuodessa noin 6,4 miljoonaa tonnia vaatteita. Samalla vaatteiden käyttöaika on lyhentynyt yli kolmanneksen. Hankittu vaate säilyy kaapissa keskimäärin kolme vuotta ja pääsee käyttöön 44 päivänä.
Kestävää muotia tutkineen muodin tutkimuksen professorin Kirsi Niinimäen mukaan suuri muutos tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun fast fashion eli pikamuoti valtasi markkinat.
Zaran kaltaiset pikamuotikaupat tuottavat uusia muotivaatteita kauppaansa viikoittain. Erikoiserä, vielä ehtii, nämä viedään käsistä, kaveripäivän tarjous vain klubin jäsenille, kaupat pommittavat uutiskirjeillään kuluttajia.
”Pikamuoti” ei ole kuitenkaan mitään verrattuna AliExpressin kaltaisiin kiinalaisiin nettikauppoihin, jotka tehtailevat trendivaatteiden kopioita ja kaikkia maailman kuviteltavissa olevia ja ei-kuviteltavissa olevia vaatteita polkuhinnoilla, internet-meemin logiikkaa jäljittelevällä vauhdilla. Case in esimerkki: jos Balenciagan näytöksessä esitellään sanomalehtiprinteillä tehty mekko (idea todennäköisesti saatu jonkun Instassa esittelemästä kirppislöydöstä), seitsemää erilaista sanomalehtipaitaa ja -mekkoa todennäköisesti löytyy AliExpressistä jo muutaman päivän päästä.
Prosessia kiihdyttää entisestään Instagramin loputon halukoneisto.
Vaatelakoissa ja -paastoilla olevat tuttavani (heitä on useita) tuskailevat jatkuvasti stooreissaan, kuinka ankeaa on käyttää joka päivä samaa paitaa, kun kevät saapuu ja muiden kuvissa näkyy uusia takkeja, kenkiä ja aurinkolaseja.
Vaatepaastolle lähteminen ei ole helppoa, koska nykytietotyöelämässä erottautumiseen liittyy oleellisesti se, että kertoo (myös ulkonäöllään) olevansa ”kiinnostava persoona” ja päivittää tyyliään pysyäkseen sellaisena.
On vaikea olla ”paras mahdollinen versio itsestään”, kun ei ikinä osta uusia vaatteita.
Kyse on myös luokasta. Minimalistinen kuluttaminen Marie Kondon metodien mukaan on luksusta. Se vaatii aikaa, työtä ja resursseja, toisin kuin seitsemän euron mekon tilaaminen pikamuotikaupan alennusmyynnistä silloin kun bileet on tulossa.
Suomalaiset eivät ole aivan yhtä pahoja shoppailuholisteja kuin vaikka tanskalaiset tai ruotsalaiset. Suomessa ostetaan vaatteita yhä muuhun Eurooppaan ja Pohjoismaihin verrattuna vähän. Suomalaisittain suosituimpia muotitaloja ovat Citymarket ja Prisma.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät vaateteollisuuden ongelmat koskisi Suomea.
Kotimaista ostamalla ei voi automaattisesti ylpeillä eettisyydellä. Eettisen kaupan puolesta ry:n tekemän selvityksen mukaan useat suomalaiset vaateyritykset Marimekosta Makiaan menestyivät heikosti kansainvälisessä vastuullisuusarvioinnissa.
Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan noin kolmasosa vaatteiden ostosta on myös ”impulssishoppailua”, jota tehdään samasta syystä kuin käytetään päihteitä, ”hyvän fiiliksen” saavuttamiseksi.
Nahkahame, nahkaa, Zara, koko XS, 7e. Neule, &other Stories, koko M, 4e.
Tuota hametta olisi miellyttävää käyttää valkoisten kesäsandaalien kanssa, ajattelen, kun selaan Facebookin Kallio kierrättää -ryhmää. Mietin pari sekuntia, tarvitsenko hametta. Sekunnit osoittautuvat kohtalokkaiksi. Joku ehtii varata hameen nenän edestä.
Kaduttaa.
Facebookin Kallio kierrättää -ryhmä on Ravintolapäivän lailla paraatiesimerkki siitä, kuinka mahtava idea ekologisesta ja naapurustoa yhdistävästä jakamistalousryhmästä muuttuu markkinapaikaksi, jonka käyttäminen on kaikille osapuolille vain välttämätön paha, kun pitää päästä eroon turhista vaatteista tai saada jostain rahaa, kun tili lähestyy uhkaavasti nollaa.
Ei sovituksia. Nopeat noudot Kurvista klo 16–18.
Kallio kierrättää on impulssishoppailun keidas. Ryhmään kuuluu yli 40 000 jäsentä. Tarjontaa on vaikea seurata tuntematta outoa fomo-tunnetta siitä, että pitäisi vissiin ostaa jotain.
Suuri osa kierrätysryhmissä myytävistä vaatteista on pikamuotia. Halvat hinnat ja pakko-reagoida-nopeasti mahdollistavat sen, että ryhmästä on helppo hankkia vaatteita, jotka eivät kotona tunnukaan omalta tai sopivalta. Sparks joy tänä perjantaina, ihan sama mitä viikon päästä. Vaatteen voi laittaa myyntiin takaisin ryhmään, ja kierto jatkuu taas.
Tuleville vuosikymmenille vaatteista tuskin jää muuta kuin energiajätettä. Käytöstä poistettujen vaatteiden jalostaminen uuden tekstiilikuidun raaka-aineeksi pienentäisi päästöjä merkittävästi, mutta useimmat pikamuotivaatteet on tehty kuitusekoitteista, joista on olemassa olevilla tekniikoilla vaikea erotella kierrätyskuitua.
Hyväntekeväisyysyhdistykset ja -järjestöt, esimerkiksi Uff, Emmaus ja Fida kuitenkin vastaanottavat ehjiä vaatteita lahjoituksina.
Uff eli U-landhjälp från Folk till Folk i Finland on vaatteita kierrättävistä hyväntekeväisyysyhdistyksistä suurin. Uff vastaanottaa vuosittain 15 miljoonaa kiloa käytettyjä vaatteita.
Yhdistys kuuluu kansainväliseen Humana People to People -hyväntekeväisyysjärjestöjen yhteenliittymään.
Uff myy käytettyjä vaatteita tukkuna maailmalle, ja tekee vaatemyynnistä saaduilla varoilla työtä ilmaston ja globaalikehityksen hyväksi.
Vain noin neljä prosenttia Uffiin viedyistä vaatteista päätyy myytäväksi ketjun omiin myymälöihin. 85 prosenttia vaatteista myydään tukkuna Itä-Eurooppaan, etenkin Viroon, Liettuaan ja Venäjälle. Itä-Euroopassa osa vaatteista myydään jälleenmyyjien kirppiksillä, mutta vaatteen kulkua on vaikea jäljittää, koska Uff ei enää vastaa vaatteiden jälleenmyynnistä. Osa kulkee rahtilaivoissa eteenpäin, kuten Afrikkaan.
Suoraan Afrikkaan vaatteita viedään Suomesta hyvin vähän. Osa Afrikan maista on kieltänyt tai kieltämässä käytettyjen vaatteiden vastaanottamisen. Käytettyjen vaatteiden massoittainen dumppaaminen on haitallista paikalliselle tekstiiliteollisuudelle.
Uffille vietävien ja sen myymälöistä ostettavien vaatteiden määrä on vuosi vuodelta kasvanut.
Viime vuosien aikana pääkaupunkiseudulla on auennut kolme ainoastaan niin sanotuille Trendi-vaatteille omistettua kauppaa.
”Ilmiö alkoi noin kaksi vuotta sitten, kun nuoret, etenkin pojat, alkoivat etsiä käytettyjä urheiluvaatteita. Asiakkaat ovat ympäristö- ja laatutietoisempia. He tietävät, että 20 vuotta vanhat farkut voivat olla laadukkaampia kuin tänä päivänä ketjumyymälästä ostettavat”, sanoo Susu Koskiniemi-Kosunen.
Vaatturiksi valmistunut ja yliopistolla estetiikkaa opiskellut Koskiniemi-Kosunen on työskennellyt Uffilla kolmetoista vuotta, joista kaksi trendiasiantuntijana.
Trendi tarkoittaa Uffilla 70-luvulta eteenpäin tehtyjä vaatteita, joita halutaan tässä hetkessä. Työpaikallaan Koskiniemi-Kosunen on seurannut, kuinka uusi, bränditietoinen sukupolvi on ihastunut kierrätysmuotiin.
Mitä milloinkin halutaan, se on käytännössä Koskiniemi-Kosusen selvitettävissä ja määriteltävissä.
”Toimin aika intuitiivisesti, enkä tee mitään tarkkoja listoja. Seuraan päivittäin muotia esimerkiksi Instagramista, ja havaintojeni mukaan mietin, mitä lajittelusta kannattaisi poimia trendiosastolle. Nyt esimerkiksi erävaatteet ovat nousussa.”
Koskiniemi-Kosunen käy lajittelukeskuksissa Klaukkalassa ohjeistamassa muille lajittelijoille, millaisia vaatteita kannattaa kerätä talteen. Fredrikinkadun Uffilla hän käy trendiin lajitellut vaatteet vielä kertaalleen läpi ja valitsee, mitkä laitetaan esille.
”Valikoima on aina riippuvainen suomalaisten lahjoituksista. Esimerkiksi polyesteripaitoja tulee liikaa. Ja jos vaikka solmuvärjättyjä paitoja ei löydy, niin niitä ei voi myydä, vaikka kuinka haluaisi.”
Uffilta etsitään farkkujen tai silkkikauluspaitojen kaltaisten laatuvaatteiden lisäksi myös Citytyylissä usein esiteltyä ”ugly fashionia”. Ugly fashion -ilmiön ennusti normcore-termin lanseeraamisesta tunnettu K-hole -trendinennustuskollektiivi jo neljä vuotta sitten.
Kun ilmastonmuutos uhkaa, liberalismi kriisiytyy ja yleinen epävarmuus lisääntyy, myös muodin illuusiot romahtavat jälleen kerran. Tyylit mukailevat sitä, miltä ihmisistä tuntuu, eli aika paskalta, todellisuuspakoiselta, huvittuneelta ja vähän nostalgiselta.
Elementit, joita pitkään pidettiin noloina, kuten isot design-logot, reisitaskuhousut, nappiverkkarit ja ”faijalenkkarit” ovat olleet trendikkäitä jo viimeisen muutaman vuoden ajan. Marimekon unikkokuosi on elänyt uutta renessanssiaan jo pidemmän aikaa ja alkaa olla jo vähän passée.
Viime talvena suosioon ovat nousseet esimerkiksi Pieni talo preerialla -henkiset konservatiiviset röyhelömekot. Jezebel-sivustolla kirjoitettiin, että peittävät ”preeriamekot” kommentoivat ironisesti #metoo-ilmiötä (jos kähmintää haluaa tosissaan vältellä niin ehkä parempi peittää vartalonsa kunnolla!) ja oikeistopopulismin nousua, mutta ei niissä välttämättä ole kyse sen syvemmästä kuin trendin syklisyydestä: crop toppien ja ihonmyötäisen athleisuren jälkeen kuluttajat kaipaavat jotain täysin päinvastaista.
Muotiin reagoiminen ja tyylitaju kertoo kulttuurisesta pääomasta, joka usein kytkeytyy sosioekonomiseen asemaan. Sosiologi Pierre Bourdieun määrittelemää kulttuurista pääomaa, eli makua ja kykyä yhdistellä vaikkapa matalaa ja korkeaa oman tyylinsä mukaisesti, ei voi kuitenkaan ostaa. Ajanmukainen tyyli on helppo luoda halvalla, jos vain osaa tehdä oikeassa paikassa oikeita valintoja.
Juuri tästä taidosta vaatekauppias ja stailisti Juho Pihlajaoja on tehnyt itselleen työn. Pihlajaojan Variety-vintagekaupan valikoima koostuu muun muassa obskuureista bändipaidoista, flanellipaidoista ja miesten nahkakengistä. X-filesin Mulder ja Scully -pahviukot tuijottavat asiakasta huonosti istuvissa puvuissaan.
Pihlajaoja metsästää Uffilta ja kirppareilta vaatteita, jotka miellyttävät häntä, ja myy ne sitten omassa kaupassaan kalliimmalla hinnalla. 2,5 euroa maksanut paita voi muuttua 25 euron paidaksi, jos se tuntuu löydöltä.
”Suomessa on poikkeuksellisen halvat ja hyvät kirppikset moneen muuhun maahan verrattuna”, Pihlajaoja kehuu. Hän etsii vaatteita ”ihan kaikkialta ja koko ajan”, esimerkiksi jokaisella ulkomaanreissullaan, ja vastaanottaa niitä kavereiltaan. Vaatelöydön tekeminen tuottaa hänessä samaa metsästys-keräilyn iloa, jota hän aikanaan sai levyjen ostamisesta.
Kun Pihlajaoja perusti viisi vuotta sitten vintage-kaupan, hän rahoitti hanketta myymällä levykokoelmansa pois.
”Tajusin vasta jälkeenpäin, että vaatekaupan perustaminen liittyy keräilyyn ja siihen, että skeittasin nuorena. Tyyli, musiikkivideot, tee-se-itse-meininki ja koko tapa, miten itseä ylipäätään kannetaan, tulivat tutuiksi juuri skeittikulttuurin kautta.”
Pihlajaojan mukaan second handin kauneus on siinä, että vaate saa uuden elämän.
”Ettei vaate lojuisi vaan jossain kaapissa käyttämättömänä, tai mene roskikseen. Minua ilahduttaa, kun joku löytää kaupalta juuri hänen tyyliinsä sopivan vaatteen.”
Huhtikuun lopussa Oodissa pesulapalvelun työntekijät näyttävät kävijöille, miten irronnut nappi ommellaan ja kenkää lankataan. Opastus liittyy kansainvälisen Vaatevallankumous-aktivistihankkeen organisoimaan tapahtumaan.
Vaatevallankumous vaatii vaateteollisuudelta läpinäkyvyyttä, vastuullisuutta ja tahdin hidastamista, jotta kestävä muodin tulevaisuus olisi ylipäätään mahdollista.
Vaatimus on kiireinen, koska resurssit ja toisaalta kierrätyskelpoiset vuosikymmenet loppuvat muuten kesken. Ongelma ei ole kuitenkaan yksittäisten kuluttajien vahingollisissa tottumuksissa vaan koko talousjärjestelmässä, joka niitä luo ja tuottaa.
Tokion Shimokitazawassa voi nähdä, millaiseksi second hand voi pahimmillaan kiihtyä, kun siitä tulee iso bisnes. Kun lomailin alueella tasan kaksi vuotta sitten, second hand -paratiisi alkoi vajaassa viikossa tuntua kulissimaiselta second hand -helvetiltä.
Kaduilla oli vieri vieressä vintagekauppoja, joista ulos asti raikasi western-musiikki ja 60-luvun rokki. Kaikista kaupoista löytyi samat flanellipaidat, ysäriprinttipaidat, farkkutakit, kukkamekot, urheilulippikset, Adidas-ysäriverkka-asut ja silkkikauluspaidat. Turistit ja paikalliset trendsetterit scrollasivat rekkejä vimmaisina löytääkseen samanlaisuuden joukosta jotain erilaista.
Ajan- ja todellisuudentaju alkoi heittää. What year is this? Mistä nämä kaikki vaatteet tulevat (tukkumyyjiltä etenkin Yhdysvalloista)? Miten ihmeessä näille kaikille paidoille riittää ostajia? Jos ei, minne ne menevät?
Millaisia vintagekaupat ovat kolmenkymmenen vuoden päästä, kun 90-luvusta on aikaa 60 vuotta, eikä tämän ajan käyttövaatteista ole syntynyt juuri mitään second hand -kelpoista?
Joskus vaikuttaa siltä, kuin elämämme olisi järjestetty siten kuin meillä olisi kaikki menneisyys ulottuvillamme, tulevaisuutta ei lainkaan.
