Jäähyväiset Antille

Huippusuosittu Auta Antti -podcast päättyi hetki sitten. Toimittaja Arda Yildirimillä on ikävä sitä jo nyt.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

En muista päivää, jolloin ensi kertaa kohtasin Antti Holman nimen, sillä tavalla kunnolla rekisteröin ja painoin mieleen. Vaikken tahtoisi myöntää tätä, se taisi tapahtua syksyllä 2014 Kristiina “Kissi” Vähä-Hiilarin hahmossa surullisenkuuluisassa Putous-ohjelmassa.

Putouksen kuudennen kauden päätyttyä jäi Holma hetkeksi pölyttymään mieleni ovettomalle kirjahyllylle – kuin se yhden kesän kevyt kirja, joka nauratti ja pysähdytti, mutta jonka loppua ja juonenkäänteitä ei millään tahdo muistaa.

Viime talvena kuitenkin tapahtui jotain merkittävää: Radioplay alkoi joulukuussa suoltaa Holman Auta Antti -podcastin jaksoja kerran viikossa. Silloin minua – kirkollisveroa maksamatonta – siunattiin ja oikein kovalla kädellä, kaapista käsin ja kahvia ryystäen.

Newyorkilaisen asuntonsa siivouskomerosta käsin Antti (sinunkaupat on mielestäni tehty, kun suhteen toinen osapuoli kertoo trombosoituneen peräpukamansa avauksesta) ratkoi kuulijoidensa lähettämiä kysymyksiä kapselikahvia ryystäen. Jälkimmäinen seikka jakoi mielipiteitä, minkä vuoksi Antti vähensi ryystämisen minimiin.

Itse kuuluin pro ryystö -klaaniin. Se on henkinen kotini yhä, vaikka suureksi surukseni Auta Antin toinen (ja ilmeisesti viimeinen) kausi päättyi 10. toukokuuta.

Törmäsin Antin podcastiin suhteellisen myöhään, vasta maaliskuussa 2019. Siinä vaiheessa sarja oli ollut käynnissä jo kolmisen kuukautta. Vasta ahmittuani ensimmäisen kauden putkeen tajusin, että jaksoja olisi pitänyt kuluttaa säännöstellen, jättää kuunneltavaa joka viikolle; ne kun toimivat terapiasession tavoin tyhjentävänä ja nollaavana, toivoa tuovana tuokiona.

Nyt kun Antin kaappimonologit ovat tulleet päätökseensä, en osaa kuvitella elämääni ilman perjantain sessioita – ryystöineen tai ilman.

Podcasteja on maailma ja Suomi tulvillaan. Niissä puhutaan ajankohtaisista aiheista pyöreän pöydän ympärillä, kerrotaan kaverin puolesta anonyymisti eritteiden katkuisia noloja sattumuksia ja analysoidaan filosofisesti pop-ilmiöitä. Löytyypä Antin tavoin lukijoiden ongelmia ratkovia dosenttejakin. Osa podcasteista on niin hyviä, että niiden äärellä tuntuisi luontevalta tehdä muistiinpanoja.

Yhä syvemmässä podcast-meressä Antti kuitenkin nousee yhä uudelleen pintaan. Antti kiinnostaa, Antti koukuttaa. Auta Antti keräsi 520 000 yksittäistä kuuntelijaa, ja sarjan jaksot ovat saaneet yhteensä yli 1 800 000 kuuntelukertaa. Radioplayn tuotepäällikkö Kirsi Takala vahvistaa sähköpostitse epäilyni: Antti on koko kevään ajan ollut kuuntelulistojen selkeä ykkönen.

Ihmekö tuo, sillä Antin ääntä kuunnellessa tulee levollinen olo: kuin istuisi keittiönpöydässä kesäisen iltapäiväauringon syleilyssä. Kaikella on yhtäkkiä paikkansa.

Toisaalta Antti on äärimmäisen suora ja kärkäs. Hän pakkaa kutimet ja langat mukaan ranskalaisen harpunsoittajansa kanssa viettämille lomamatkoilleen ja kehottaa purkamaan raivotilat neulomiseen.

Antti puhuu kuin Kylli-täti – lempeästi artikuloiden, pensselin sijaan puikot käsissään. Antti puhuttelee kuulijoita kuin kansantajuinen versio Jari Sarasvuosta. Kuulijoiden kysyessä Anttia kahville, alakoulumaisesti jopa kaverikseen, Antti vastaa jylhän kolkosti – ja hyvin ymmärrettävästi – kieltävästi.

Kysyjä: Antti, olisitko sä viikko sitten lähtenyt mun kanssa kahville New Yorkissa?

Antti: Vastaus tähän kysymykseen on, että en missään tapauksessa. Ja toivottavasti sä et ota tätä mitenkään henkilökohtaisesti, koska tässä ei ole mitään henkilökohtaista, koska tässä ei voi olla mitään henkilökohtaista, koska me ei tunneta. [–] Kiitos tuhannesti, mut ei ikinä mennä kahville.”

Antti on samaan aikaan täysin absurdi ja tunnistettava, kaverillinen ja auktoriteetti.

Monet kertovat jopa nukahtavansa Antin äänen pulputtaessa taustalla. Tämän voisi helposti laittaa vallitsevan ASMR-villityksen, autonomisten ja rauhoittavien aistielämysten kuluttamisen piikkiin.

Uskon kuitenkin, että kyseessä on jotain vielä syvempää. Antin salliva, kuulijan aidosti näkevä ja tietyllä tapaa myös tunteva tyyli rauhoittaa ja silittää mieltä kuin äidin käsi nukkuvan lapsen ohimoa. Sitä tuntee itsensä kohdatuksi, koska paskaa ei puhuta.

Auta Antti -podcastin päällimmäinen oivallus on ongelmien universaalius ja niiden ihmisiä yhdistävä voima. Pulmiaan ei voi paeta, sillä ne kyllä löytyvät lomaresortin minijääkaapistakin. Kaikessa kuluneisuudessaan tämä ajatus on jo verrattain cliché, mutta podcastin toinen ylistyksen arvoinen oivallus tuo siihen valaisevan, joskin banaalin vivahteen: ketään ei kiinnosta.

Niin, ketään ei tosiaankaan kiinnosta. Kuinka lohdullinen mantra hoettavaksi aikana, jona tunnustetuksi tulemisen tarve tekee elämästä nauttimisesta niin kauhean vaikeaa!

Antti käsittelee kuulijoidensa ongelmia perinpohjaisesti pala palalta, mutta keventää monologiaan loppua kohden kyynisellä, joskin järjellisesti ajateltuna ainoalla oikealla värssyllä. Ketään ei kiinnosta.

Antti on se ääni, jonka haluan kuulla päässäni, kun puuro palaa pohjaan ja maailma tuntuu musertuvan. Antti on kuin se elämän käänteissä lempeästi ohjaava kummi, jota minulla ei koskaan ole ollut.

Tietenkin löydän Antin kaappiterapiasta myös kritisoitavaa, kriitikko kun sydämeltäni olen.

Antti on kärkäs ja nokkela sanoissaan, mutta heittää lähes aina vastuuvapauslausekkeen mehukkaimpien juttujensa perään. Kaksinaismoralistiseksikin tämä kääntyy, kun hän toisen kauden kuudennessa jaksossa kritisoi kysymysten lähettäjiä anteeksipyytelystä. Siis siitä perisuomalaisesta “anteeksi nyt tämä turha kysymys, en minä oikeastaan edes tiedä miksi tästä valitan, kun kaikki on kuitenkin niin hyvin” -äänestä päässä.

Vastuuvapauslauseke kääntyy kuitenkin nopeasti yhdeksi Antin ihanimmista piirteistä. Polarisoituneessa, elämänpituisessa juupas eipäs -arjessa on ihanaa kuunnella heittoja kuten “tai mistä minä mitään tiedän”. Siis puhdasta rehellisyyttä ja haavoittuvaisuutta, inhimillisyyttä.

Kiitos Antti, että olit läsnä edes kahden kauden ajan. Ja ei, meidän ei tarvitse olla ystäviä.