”Kestävyysvaje”, sanoo Paperi T painavantuimalla äänellään Helsingin Sanomien kaksi vuotta sitten tuottamassa ”uutiskäsitteet selkokielellä” -videosarjassa. Paperi T istuu jonkinlaisessa kylpylän pukuhuonetilassa latelemassa viime vaalikaudella usein kuultua talouspoliittista puheenpartta.
”…tarkoittaa sitä rahamäärää, jonka valtion ja kuntien tulee säästää seuraavien kymmenien vuosien aikana. Esimerkiksi meillä Suomessa kestävyysvajeeksi arvioidaan noin 10 miljardia euroa. Luku on korkea, koska väestö vanhenee vauhdilla. Vanhusten hoitoon TARVITTAVAN RAHAN MÄÄRÄ KASVAA (-Paperi T korottaa ääntään, koska joku toinen pitkätukkainen jäbä kuivaa hiuksiaan samassa huoneessa) Samalla. Kun. Työtätekevien. Veronmaksajien. Määrä. Vähenee.”
Videon lopussa Paperi T katsoo synkeästi kameraan, niin kuin hän puhuisi faktoista, jotka ovat ikäviä, mutta ehdottoman tosia.
Tosia ne ovatkin. Väestö vanhenee samalla kun syntyvyys laskee, ja vanhusten hoiva vaatii tulevaisuudessa ennätysmäärän resursseja. Huoltosuhteen heikkenemisestä johtuva pakko nimenomaan leikata ei ole kuitenkaan mikään neutraali fakta.
Uusliberaalin ideologian ohjaamalle talouspolitiikalle on tyypillistä esittää itsensä epäpoliittisena, välttämättömien asioiden vastuullisena hoitamisena. Se lupaa parantaa vapautta ja vähentää sääntelyä laajentamalla markkinamekanismia yhteiskunnassa.
Poliittiset valinnat kehystetään niin kuin kyse olisi ainoista järkevistä menetelmistä. Talouspolitiikassa valta on pitkälti valtiovarainministeriöllä, joka laskee kuinka paljon tulee säästää ja kertoo luvut, joiden avulla koalitiohallitukset pystyvät tekemään yhteisiä päätöksiä.
Lähtökohta on, että tapa ajatella työtä, kuluttamista tai talouspolitiikkaa ei tulevaisuudessa muutu tai voi muuttua millään tavalla, vaan asiat jatkuvat niin kuin tähän asti.
Oletuksia tehdään kymmenien vuosien päähän. Verojen korottaminen ei ole vaihtoehto, koska korottamisella olisi työllisyysvaikutus. Talouden tasapainottamiseen ei voida myöskään ottaa lainaa. Leikata pitää, aina ja jatkuvasti, vaikka lainaa ottamalla tai veroja korottamalla voitaisiin investoida julkisiin palveluihin ja tuottaa niin sanottuja ”hyvän kehiä”, joiden kautta kaikkien hyvinvointi paranisi.
Valtion velkaantumisen hillitseminen on pitkään ollut Suomen politiikan tärkeimpiä tavoitteita. 1990-luvun alun laman jälkeen talouspolitiikkaa on hallinnut pyrkimys hillitä velkaantumista. Syyt eivät ole ainoastaan uusliberalismissa, vaan toisaalta myös suomalaisen talouspolitiikan eksentrisissä erityispiirteissä.
Suomi on maailman 30 vauraimman maan joukossa. Silti täällä yhä käytetään nälkävuosilta tuttua ankaraa retoriikkaa.
Ex-pääministerin, nykyisen toimitusministeristön johtajan Juha Sipilän hallituksen talousohjelmassa pyrittiin siihen, että velkaantuminen suhteessa bruttokansantuotteeseen taittuisi vaalikauden loppuun mennessä ja ”velaksi eläminen loppuisi vuonna 2021”.
Ohjelmassaan hallitus sitoutui koko 10 miljardin euron kestävyysvajeen kattamiseen tarvittavien säästöjen ja rakenteellisten uudistusten tekemiseen hallituskauden aikana. Hallitus on toteuttanut lähes neljän miljardin euron menoleikkaukset. Sote-uudistuksella puolestaan pyrittiin kolmen miljardin euron säästöihin.
Toisinkin asian voisi nähdä.
”Valtiovarainministeriön kestävyysvajelaskelmat perustuvat kestämättömiin oletuksiin, jollaisilla voidaan saada mikä tahansa vajelukema”, väittävät Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijat Pertti Haaparanta, Ohto Kanninen sekä Heikki Taimo Talous ja Yhteiskunta -lehdessä maaliskuussa julkaistussa artikkelissa Kestävyyysvaje johtaa talouspolitiikan harhapoluille.
Tutkijoiden mielestä kestävyysvajelaskemia ei pitäisi käyttää talouspolitiikan suunnittelussa.
Tutkijat arvostelevat usein esitettyä näkemystä, että valtionvelka jää tulevaisuudessa lasten ja lastenlastemme maksettavaksi. Retoriikka on tyypillinen tapa perustella velkakuria sekä torjua veronkorotuksia ja julkisen sektorin paisumista. Tutkijoiden mukaan väitteet perustuvat joko väärinkäsitykseen tai tarkoitukselliseen harhaanjohtamiseen.
Mikään sukupolvi ei ole maksanut pois 1990-luvun lamassa paisunutta valtionvelkaa. Toinen yleinen väite on niin sanottu kotitalousharha: koska tavallisten ihmisten on kyet-tävä maksamaan omat velkansa pois, niin myös valtion on tehtävä samoin. Valtio ei ole kuitenkaan verrattavissa yksilöön, joka tilaa pikavippejä ostaakseen lomamatkoja, jotka hän voisi aivan hyvin jättää väliin, jos vain ymmärtäisi omaa parastaan ja hoitaisi talouttaan vastuullisemmin.
Valtion on helppo lainoittaa velat aina uudestaan tiettyyn pisteeseen asti. Valtion kannattaakin tuhlata velaksi huonoina aikoina, täsmälleen päinvastoin kuin kotitalouksia neuvotaan tekemään. Investointi esimerkiksi julkisiin palveluihin kun voi pidemmällä aikavälillä olla järkevämpi vaihtoehto.
Usein huomautetaan myös, että mallia pitäisi ottaa yrityksistä. Yritysmaailmassa kuitenkin vakavaraisetkin yhtiöt pitävät velkaa vuodesta toiseen maksamatta sitä pois. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Apple ottaa velkaa menoja kustantaakseen.
Toisin kuin yksilö, valtio on periaatteessa ikuinen.
Velka on saksaksi schuld, joka tarkoittaa myös syntiä.
Jos evankelis-luterilaiselta kirkolta kysytään, perisynnin pilvi leijailee pienen ihmisen yllä jo syntymästä lähtien. Ihminen on taipuvainen tekemään syntiä, josta myöhemmin rangaistaan. Luterilaisessa mentaliteetissa työ ja talous ovat puolestaan kiinteästi kytköksissä henkiseen elämään, ja työteliäisyys ja ahkeruus ovat osa siveää elämää seurakunnassa. Quelle surprise, kun maan suurimmassa sanomalehdessä sanotaan, että jopa vastasyntyneen vauvan olisi syytä huolestua Suomen järkyttävän suuresta valtionvelasta!
”On huomionarvoista, että vaatimuksia Suomen velkojen maksamisesta ei koskaan kuviteta rohkaisevilla esimerkeillä muista valtioista, jotka olisivat maksaneet velkansa jossain vaiheessa lopullisesti pois. Syynä on yksinkertaisesti se, että tällaisia valtioita ei historiassa todellisuudessa juurikaan löydy”, kirjoittaa tietokirjailija Tommi Uschanov Miksi Suomi on Suomi -kirjassaan.
Silti velkaantumista pelätään maassamme enemmän kuin juuri mitään. Syyt kammoon ovat syvällä suomalaisessa psyykessä ja historiallisten sekä maantieteellisten seikkojen vaikutuksessa siihen.
Evankelis-luterilaisessa pääomaköyhässä agraari-Suomessa velaksi eläminen on mahdoton tai ainakin sietämätön ajatus.
Pula ja puute voivat iskeä koska vain uudestaan, eikä vauraampaa tulevaisuutta ole näköpiirissä. Niin kuin harvemmin kuullussa Runebergin Maamme-laulun toisessa säkeistössä lauletaan: ”On maamme köyhä / siksi jää”.
Talonpoikaiseen eetokseen kuului velan välttäminen, onhan ”velka veli otettaessa, velipuoli maksettaessa”. Velaksi kuluttaminen merkitsi astumista tielle kohti talon häviötä ja itsenäisyyden menetystä.
Tärkeimmät suomalaista talouspoliittista ajattelua luonnehtivat piirteet ovat Uschanovin mukaan yltiöpessimistisyys ja korostunut moralistisuus.
Säästäväisyys on Suomessa aina yhdistetty moraaliseen ryhdikkyyteen. Säästäväisyys on ”oikein” ja kunnollista, vaikka seuraukset osoittautuvaisitkin myöhemmin tuhoisiksi ihmisten, ympäristön ja talousjärjestelmän hyvinvoinnin kannalta.
Säästäväisyydellä on perusteltu kaikenlaista ilmastonmuutoksen torjunnan vaikeudesta oikeudenkäyntien venymiseen. Mistä rahat, kysytään ensimmäisenä, jopa silloin, kun pitäisi korjata vakava eettinen epäkohta.
Esimerkiksi 40-luvulla heroiinia kului lääkekäytössä 25–30 kertaa enemmän kuin muissa länsimaissa. Heroiini oli suomalaisten yskänlääkkeiden ainesosa, mikä mahdollisti väärinkäytön yleistymisen. Kun suomalaisten heroiininkäyttöä ihmeteltiin brittiläisissä sanomalehdissä, suomalaiset perustelivat sen käyttöä säästösyillä: korvaavat valmisteet olisivat kalliimpia.
Uschanov käyttää säästäväisyyseetoksen uppiniskaisuudesta esimerkkinä sitä, miten keynesiläistä talousajattelua vastustettiin Suomessa. Suomi on epäkeynesiläinen hyvinvointivaltio, mikä on kaikin puolin kummallista.
John Maynard Keynes esittää tunnetussa teoriassaan, että valtiovallan pitää tasoittaa talouden suhdannevaihteluja. Nousukausien aikana ylikuumenemista on hillittävä ja laskukausien tullessa politiikkaa löysättävä. Keynesin pyrkimyksenä oli pelastaa kapitalismi jatkossa sellaisilta kriiseiltä kuin 1930-luvun lama. Maailmalla keynesiläisiä ajatuksia pidettiin rationaalisina ja neutraaleina, kapitalismille myönteisinä. Suomessa samoja ajatuksia pidettiin vapaan markkinatalouden vastaisina ja niihin suhtauduttiin epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti. Ne nähtiin ”hiipivänä sosialismina”, itäblokkiin viettävänä vastuuttomuutena.
Sen, miten syvälle haudanvakava pessimismi on Suomessa juurtunut, voi nähdä taloudesta käytettävästä käsitteistöstä ja ylipäätään kieleen pesiytyneistä merkityksistä. Toisin kuin englannin kielen depression, joka on kenties ohimenevää oireilua, joka kannattaa hoitaa pois asianmukaisilla lääkkeillä, lama on kohtalokas tila, jossa elintoiminnot pysähtyvät. Englanniksi käytetään sanaa stimulus, kun taas suomeksi sana on elvytys – vaivalloinen toimenpide, jolla hengenvaarassa halvaava talousjärjestelmä yritetään käynnistää uudelleen. Ehkei edes kannata yrittää.
Lamaan suhtaudutaan kuin luonnonilmiöön, jonka läpi pitää vain kärvistellä stoalaisen mentaliteetin voimin. Kansalliselle eliitille suomalainen yhteiskunta esiintyy jäykkänä ja byrokraattisena järjestelmänä, jonka välttämättömään uudistamiseen talouskriisi tarjoaa sopivan sauman. Kärsimys kenties jopa karaisee agraari-ihmistä, sulattaa pois kelvottomat piirteet ja kasvattaa terveempiä, uuteen markkina-aikaan paremmin sopeutuvaisia kansalaisia.
Historioitsija Juha Siltalan mukaan suomalaiselle mentaliteetille tyypillistä on halu osoittaa kuuluvansa länteen. Siltala on tulkinnut historiaa käyttäen apuna psykologian teorioita ja tutkimustuloksia.
”Länsi” on tavoite ja ihanne, jonka saavuttaminen vaatii eliitin puheissa kansalta itsekuria ja jatkuvaa ponnistelua.
”Länteen kuuluminen oli tärkeä motivaatio EU:hun liittymisessä, ratkaisu oli vain osittain taloudellisesti perusteltu”, Juha Siltala sanoo puhelinhaastattelussa.
Jos talouskuri olisi pettänyt, Suomi ei olisi päässyt siirtymään sortuneen Neuvostoliiton reunavyöhykkeeltä Länsi-Euroopan ”kovaan ytimeen”.
”Kun vuoden 2008 lama tuli, suomalaiset pankit olivat Euroopan pankkeihin verrattuna hyvässä kunnossa. Suurimittainen työttömyys ja viennin tyssääminen tuottivat velkaa, mutta maailmanlaajuiseen lamaan syypäänä ei ollut Sari Sairaanhoitajan palkankorotus vaan keinottelu arvopapereilla ja arvopaperijohdannaisilla”, Siltala sanoo.
”Valtiovarainministeriö ja sen virkamiehet ovat olleet tiukan linjan pitkäjännitteisimmät vaalijat. Heidän näkökulmastaan kansantalouden vakautta uhkaa rahan arvon järkkyminen. Rahan arvoa puolestaan uhkaa liian suuri valtiontalouden alijäämä.”
Sotienjälkeisenä aikana aina 1990-luvun Suureen Lamaan saakka Suomen julkinen velkataakka verrattuna muihin maihin oli keskimäärin hyvin pieni. Suomalaisen talouspolitiikan pitkään linjaan on kuulunut niin sanottu kameralistinen periaate: valtion juoksevien tulojen ja menojen on oltava tasapainossa.
Toisin kuin monet muut maat, Suomi maksoi toisen maailmansodan aikana ottamansa velat kokonaan pois vakuuttaakseen kansainväliset rahoitusmarkkinat luottokelpoisuudestaan. Velkaa kavahdettiin myös siksi, että Suomi oli pääomaköyhä maa, jossa rahoitusta pyrittiin ohjaamaan teollisuudelle.
Pelko siitä, kelpaako Suomi länteen, tulee kaukaa.
Suomalaisuusaatteen suurimman herättäjän J. V. Snellmanin aikana käyttöön oltiin juuri otettu hopeamarkka. Nälkävuodet alkoivat, ja Suomea ne koettelivat monia muita maita julmemmin. Syy ei ollut ainoastaan järkyttävän huono tuuri sään suhteen. Kansallisesta budjetista vastannut Snellman ajoi nälkävuosien aikana tiukkaa rahapolitiikkaa, johon eivät kuuluneet esimerkiksi ulkomailta otetut lainat, joilla olisi voitu ajoissa ostaa viljaa Suomen rajojen ulkopuolelta. Talouslinjan arvostelijoille Snellman jyräytti kuuluisan vastauksensa: ”mikä on mädäntynyttä, se sortukoon”.
”Uuden rahayksikön luottokelpoisuus maailmanmarkkinoiden silmissä oli etusijalla. Suomi halusi erottua parempana, lakeja noudattavana länsimaisena vastuunpitäjänä Venäjästä. Vaihtoehto? Luisuminen osaksi idän kaaosta”, Siltala kertoo.
Nälänhätä paheni, ja lopulta vuonna 1867 Snellman taipui ottamaan lainaa ostaakseen viljaa nälkäisille. Satamat kuitenkin jäätyivät, eikä viljaa saatu. 150 000 ihmistä kuoli.
Kansa kesti nälänhädän kohtalonuskoisesti, kapinoimatta. Se sai alistuvaisuudestaan kiitosta sivistyneistöltä. Nälkävuosien turhuus ja kielteinen vaikutus talouteen on vasta uusimman talous- ja sosiaalihistorian tulkintaa.
1990-luvulla Suomeen iski talouskriisi. Neuvostoliitto oli romahtanut. Vallitsi huoli siitä, miten suomalaiset firmat pärjäisivät läntisillä markkinoilla. Samaan aikaan vapaiden pääomaliikkeiden mahdollistama kiinteistökeinottelu kaatui pankkijärjestelmän kriisinä valtiontalouden maksettavaksi.
1980-luvun kulutusjuhla solariumkaappeineen ja höllyvine vesisänkyineen sai päättyä.
”Näistä syntyi velka, jota Viinanen kävi kerjäämässä maailman pankkiireilta. Luottokelpoisuus oli vaarassa. Yksityinen rahalla keinottelu kääntyi kuitenkin eliitin retoriikassa siihen, että kansa oli elänyt kulutusjuhlaa, nyt täytyy ‘kiristää vyötä’, tehdä pidempää työuraa, tyytyä vähempiin korvauksiin ja tinkiä työehdoista”, Siltala selvittää.
Viestinnän professori Anu Kantolan mukaan kriisi oli eliitin kaipaama ja toivoma portti markkinavetoisempaan ajatteluun yhteiskunnassa. Se synnytti uuden poliittisen hallinnan tavan. Foucault’laisesti analysoituna koneisto pakottaa taloudessa toimivat subjektit tarkkailemaan ja kontrolloimaan käytöstään rangaistuksen pelossa.
Deregulaatio ja sitä seurannut kriisi olivat tie sairailta byrokraattisen tunkkaisuuden vuosikymmeniltä uuteen, vapaampaan ja kaikinpuolin terveempään elämään. Arveluttavien poliitikkojen sijaan saatiin nyt kuunnella talouden asiantuntijoita.
Toisin kuin sodassa, talouskriisissä ei ole kyse elämästä ja kuolemasta. Silti 90-luvun lama rinnastettiin Suomessa talvisotaan.
Sotaretoriikalla oli helppo perustella se, että taloudellinen tilanne on tragedia, joka vaatii kivuliaita uhrauksia kaikilta.
Hyvinvointivaltion koko ja suunta ovat aina olleet poliittisen kamppailun kohteena. Vaikka ideat myönnettäisiin toisinaan kannatettaviksi, aina jonkun mielestä niihin ei juuri sillä hetkellä ole varaa. Näin kertoo historioitsija Ville Yliaska, joka on tehnyt väitöskirjan julkishallinnon muutoksesta ja tutkinut 90-luvun lamaa.
Yliaska huomauttaa, että 1990-luvulla sodan muistokulttuuri nousi uuteen kukoistukseen ja vuonna 1997 suomalainen nuoriso oli isänmaallisinta koko Euroopassa. Tähän oli monia syitä: talvisodasta oli vuosikymmenen alussa kulunut 50 vuotta, sotaelokuviin tuli isänmaallisempi sävy, Neuvostoliitto romahti ja veteraanit tulivat muisteluikään.
Uusisänmaallisuus ei niinkään yhdistänyt kansaa vaan käänsi osalle selkänsä. Tämän voi Yliaskan mukaan nähdä teksteistä, joita on työttömät lähettivät laman aikana SKS:n Työttömän tarina -kilpailuun.
”Teksteissä toistuu yksilöllistetty häpeä, tunne siitä, että isänmaa on hylännyt ja pettänyt heidät. Yhteiskunnan hiljaiset säännöt, joiden mukaan elämää oli rakennettu, oli rikottu. Ahkeruudesta, säästäväisyydestä ja kovasta työnteosta huolimatta palkintona oli työttömyys. Syyllistävän kulutusjuhlapuheen lisäksi vieläpä työttömyystuesta leikattiin, vaikka elämä oli ollut aina niukkaa. Osa ilmaisi jopa toivovansa sotaa, että itsellä olisi jokin tehtävä.”
Taloudellisen talvisodan veteraanit. Sillä nimellä VM:n virkamiehet kutsuivat toisiaan laman aikana.
”Raimo Sailaksen elämäkerrassa on paljon sen tyyppistä puhetta, että me olemme sotaveteraanien lapsia, nyt on meidän vuoromme hoitaa tämä tontti”, Yliaska kuvailee.
Sama laulu valtiovarainministeriön virkamiesten maskuliinisesta hyveellisyydestä jatkuu edelleen.
Esimerkiksi Helsingin Sanomien keväällä julkaistussa artikkelissa valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäen persoonaa luonnehdittiin tämän eetoksen mukaan. Juttu on kuvitettu mustavalkokuvilla. Muut poliitikot ovat harmaita, vain Hetemäkeen on jätetty värit.
”Hetemäen persoona on niin täynnä velvollisuutta, ettei kenelläkään tule edes mieleen jonkinlainen kotiinpäin vetäminen.”
”’Martilla on varmasti ego, mutta se on hyvin pieni’, sanoo yksi haastateltava.”
”VM:n virkamiesten kuvaukset toistuvat samanlaisena vuodesta toiseen. Herätään aamuseitsemältä, pitkät työpäivät ja kova kunto. Muut ministeriöt tuhlailevat ja ajavat omaa asiaansa, vain he katsovat kokonaisuuden, koko kansan etua. Olisiko Sailaksen elämänkerrassa ollut kerran maininta niin kovasta krapulasta, ettei kyennyt menemään töihin”, Yliaska sanoo.
Jos talouskasvun tavoittelu ei edistä hyvinvointia, eikö säästämisestä voisi vain luopua?
Politiikan tärkein tavoite tällä hetkellä kun on talouskasvun varmistaminen. Talous sanelee reunaehdot, joiden sisällä yhteiskunta toteuttaa muita tavoitteitaan kykyjensä mukaan. Valtiovarainministeriön virkamiehet päättävät rahan käytöstä, eikä linjauksille juuri ole vaihtoehtoja. Ei ihme, jos kansalaiset kokevat, ettei puolueilla ole eroja eivätkä he äänestämällä kykene vaikuttamaan millään tavoin poliittiseen päätöksentekoon.
Yhdysvaltalaiset demokraattisosialistit, kuten Bernie Sanders ja Alexandria Ocasio-Cortez, ovat esittäneet ajatuksen: entä jos yhteiskunta ei palvelisi taloutta vaan talous yhteiskuntaa?
Selvitettävänä olisi kuitenkin ilmastonmuutoksen ja kasvavan eriarvoisuuden muodostama tuplakriisi.
Cortezin kannattaman Green New Deal -taloussuunnitelman mukaan ympäristökatastrofia vastaan taisteleminen ja mielekkään elämän mahdollistaminen kaikille ovat arvoja, jotka pitäisi laittaa talouskasvun edelle. Green New Deal ja toisaalta siihen liitetty jälkikeynesiläinen moderni rahateoria peräänkuuluttavat toiveikasta tulevaisuutta pelon ja prekaarin ahdistuksen sijaan.
Kotimaassa monitieteinen BIOS-tutkimusyksikkö puolestaan esittää, ettei kapea teollisuuspoliittinen katsanto riitä uudistamaan suomalaista teollisuutta vähäpäästöiseksi, vaan sen kylkeen pitää nivoa mittavia satsauksia muun muassa tutkimus- ja tuotekehittelytoimiin.
Green New Dealin kannattajien vastaus kysymykseen, miten mittavat vähäpäästöisen infrastruktuurin hankkeet rahoitetaan, kuuluu: kuten kaikki muutkin laajat yhteiskunnalliset projektit.
Nälänhädän aikana ajateltiin, että tämä on ansaittu kohtalomme, laman aikana ajateltiin, että kurjuuteen pitää sopeutua. Nyt ilmastokatastrofi kehystetään Suomessa eskatologiseksi tragediaksi, jonka edessä ei voi muuta kuin joko valehdella, että ei meillä suomalaisilla ole mitään hätää eikä tekemistä ongelman kanssa tai sitten laulaa linkolalaista suruvirttä pettuleipä kainalossa.
Ilmastonmuutos on taas yhdenlaisen ”kulutusjuhlan” loppu, kun kaupunkilaisinfluencerit uusine vaatteineen, teinit selfieineen, maakuntien sinkut Temptation Islandilla siemailemassa drinkkiä kookospähkinästä kohtaavat saman uhan; velttoileva nautinto saa väistyä kaikkia tasapuolisesti kurittavan tuhon tieltä.
Taistelu vaatii kaikilta kuluttajan uhrauksia, mutta kaikenlaista aktiivista toimintaa pidetään lähtökohtaisesti arveluttavana.
Kun aktivisti kiipeää eduskuntatalon pylvääseen tai nuoret lakkoilevat koulupäivänä ja vaativat poliittisia tekoja, niin jo huolestutaan, että täysin väärä toimintatapa. Tekevätkö nuo lapset edes arjen reipasta ilmastotekoa, lautasen syömistä tyhjäksi kouluruokalassa?
Yliaska huomauttaa, että Suomi on ”vastavallankumouksen maa”.
”On esitetty, että utopioiden ajatteleminen on Suomessa erityisen vaikeaa. Siihen liittyy suomen kielen ja mielen konkreettisuus”, Yliaska sanoo.
Suomen kielessä asiat ovat niin kuin ovat, vaihtoehtoisten todellisuuksien kuvittelu on turhaa haihattelua. Suomalaiset sananlaskut ovat käänteistä agraari-self-helpiä, joka ei oikeastaan auta ketään parantamaan tilannettaan. ”Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.” ”Mikä ei tapa, se vahvistaa.”
Tällaisten tylytysten avulla ihmiset ovat sinnitelleet hampaat irvessä kohtalonomaisissa tilanteissa. On sivistyneistön etu, kun kansa ei politisoidu liikaa.
Esimerkiksi Anton Monti ja Pontus Purokuru ovat esittäneet, että vuoden 1968 poliittista liikehdintää vähäteltiin tarkoituksella aikansa mediassa ja myöhemmässä historiankirjoituksissa. Samantyyppisiä piirteitä on ilmassa nyt, kun nuorten ilmastoliikehdintä kehystetään sympaattiseksi sukupolvikokemukseksi, jolle aikuisten on asetettava terveet rajat.
”Ei aikaisempikaan hyvä kehä ja hyvinvointivaltio edennyt ilman poliittista taistelua. Todella pienistä asioista käytiin isoja vääntöjä, mutta ehkä vasta jälkeenpäin huomattiin, että samalla toteutui iso rakenteellinen muutos”, Yliaska sanoo.
Vaihtoehtoisten rakenteiden muotoilemisella alkaa olla kiire. Kestävyyslaskelmat on tehty 50 vuoden päähän, emmekä edes tiedä, onko koko planeetta tätä menoa silloin elinkelpoinen paikka.
”Onko vähemmän vähemmän? Yltäkylläisyyden näkökulmasta ei. Se voi tarkoittaa enemmän aikaa tärkeiden asioiden ja läheisten parissa. Väkevämpiä ihmissuhteita, laadukasta kasvatusta, hoivaa ja sivistystä. Ja tietoisuutta siitä, että yksilöinä ja kollektiivisesti emme ole osa tulevaisuuden tuhoavaa koneistoa” , kirjoittaa BIOS-tutkimusyksikkö ekologisesta jälleenrakennuksesta.
Vähäisemmän kulutuksen ei tarvitse tarkoittaa vyön kiristelyä ja kurimusta, vaan suhteen määrittymistä koko planeettaan uusiksi. Yhteiskuntamme on joka tapauksessa kehittynyt jo sen verran, ettei meidän tarvitse elää puoliksi agraarinationalismin itseinhoisessa todellisuudessa.
Siinäpä peruna pohdittavaksi, Snellman.
Juttuun on taustahaastateltu myös talouspolitiikan tutkija Timo Harjuniemeä.
