Yhteiskuntakelpoisuudelle on mittarinsa. Kykyjensä ja arvojensa sopivuutta on helppo mitata sillä, voisiko kuvitella kelpaavansa saati pärjäävänsä tositelevisiossa. Joitakin vuosia sitten katsoin Suomen Bacheloria ja ymmärsin, että huomaamattani maailma on muuttunut sellaiseksi, jota en tunne.
Pääsin kuin pääsinkin tirkistelemään sosiaalitrilleriä, tunnekilarointia ja harkitsematonta selkäänpuukottamista. Keskeisimmät tunteet olivat hämmennys ja epätoivo, ehkä inhotuskin. Syytä vain en olisi arvannut. Koska maailmaan kohdistuvien odotusteni kanssa olen jo tullut palautetuksi maan pinnalle – tämmöinen se nyt vain on ja live with it – itseni ikäisten naimakokelaiden tai koko formaatin tietynlainen erikoinen vanhoillisuus oli helppo ohittaa olankohautukselta.
Mutta itse herra Bachelor! Lentäjä-Tuomas! Hänellä oli aina treffeillä niin mukavaa. Ihan jokaisen deitin kanssa.
Hän on ihana, kyllä me voisimme hänen kanssaan olla perhe, hänessä on paljon sellaista, mitä naiselta haluan.
Tuomas oli kohtelias kaikkien small talk -oppien mukaisesti kuin mikäkin oman elämänsä viestintähenkilö, ympäripyöreästi ja poikkipuolisuuksia visusti varoen.
Tämä uusi tosi-tv on paljon ilkeämpää kuin se, johon olen tottunut, ajattelin. Tämä uusi, jossa ei enää puhuta totta.
En voi sanoa tietäväni hirveästi tosi-tv:stä. Tai siis realitystä, kuten sitä nykyään kai tulisi kutsua. Tänä syksynä olen jälleen katsonut sitä vähän, välillä jopa omasta aloitteestani.
Satunnaisilla kurkistuksillani olen nähnyt kuvassa jotain vierasta. Ihmiset haluavat ja heittäytyvät reality-julkisuuden outoon laaksoon, jossa näkyvyydestä otetaan ”kaikki irti”. He päätyvät televisioon edustustehtäviin, kuten inhottavan miellyttävä lähes-nemesikseni Bachelor-Tuomas.
Niistä muutamista, joita olen katsonut, suosikkisarjani on Viettele vaatteilla.
Se edustaa lineaarista televisiota parhaimmillaan eli riehakoi halpuudellaan. Se kierittelee sekopäisen castingin ja kaksimielis-puujalkaisen käsikirjoituksen niin totaalisessa tuotesijoittelussa, että paremminkin voisi puhua tuotteisiin sijoittelusta, sillä sellainen kilpailijoiden rooli on.
Sarjan juoni on seuraava: yksi hakee seuraa, kolme kokelasta valitsee hänelle puolessa tunnissa Sokokselta ennalta pyydetyn asukokonaisuuden, vaikkapa työhaastatteluun tai firman juhliin. Tämän jälkeen sinkku juo samppanjaa, sovittaa vaatteita ja naureskelee valinnoille kavereidensa kanssa. Pahin virhe on yhdistää kultaa ja hopeaa.
Yhden asun hän silti valitsee. Sen kerännyt deittikokelas voittaa treffit Sokoksen yläkerrassa. Niiden jälkeen käännetään hymiölappuja: onko luvassa toisetkin treffit. Kyllä vai ei. Yleensä ei.
Ohjelma on mediakitschiä ja nykytelevision itseironinen kuva itsestään, mutta osallistujille se on kuin varttitunti julkisuuden Tinderissä.
Yksi esittelee esittäytymisvideollaan lihaskuviaan Instagramista. Toinen snäppejään. Jotkut ovat kiertäneet missikisojen nelosketjut. Moni on töissä muotialalla eli vaatekaupassa. Parikymppinen valtiotieteiden opiskelija (moi vain sullekin!) mainitsi rohkeasti koko nimensä ja oli rento kuin edarivaalikampanjaan häkitetty broileri.
Ennen shoppailun alkamista pitää vielä vähän uhota. Kokelaat ovat hellyyttävän tosissaan: ”Mä tulin ainakin voittamaan tänne, en tiiä heistä. Heillä on tollainen rokkarityyli, mulla on siistimpi.”
Yhtäkkiä sosiaalisen median työnhakuvideot, edes ne, joissa ihminen luulee olevansa parhaimmillaan laulamalla ominaisuuksistaan, eivät tunnu enää miltään. Miten nuo kehtaavat, ajattelen. Ja kyllähän ihmiset kehtaavat.
Internetistä on tullut realityn alin taso niille, jotka eivät kelpaa edes halvimpiin televisiosarjoihin.
Viime vuosikymmenen tylsin paheksunnan aihe – Seiska-lehden seuraaja ja Cheekin edeltäjä – oli Big Brother. Siitä tuli aikansa roskaviihteen kuva, joka mahdollisti keskiluokalle niin kutsutun yläviiston katseen: me emme ole ainakaan noita.
Nykyään koko kansan moraalipaniikkeja lietsovat ihan toiset asiat kuin tosi-tv. Sarjoissa esiintyvät ihmiset vaikuttavat ehkä tyrkyiltä, mutta tyrkkyydestä on tullut hyve.
Keskiluokkaistunut tosi-tv ei palauta enää osallistujiaan maan pinnalle. Heikoimman lenkin alkuvuosina juontaja Kirsi Salo esimerkiksi sivalsi Nokialla töissä ollutta insinööriä siitä, että hän ei kyllä yhtään ihmettele, miksi heidän työporukastaan puuttuvat naiset. Nyt epärehelliseen edustusolemiseen vastataan epärehellisyydellä. Uusimmilla Idols-kausilla kaikkien ”kannattaa aina jatkaa laulamista”. Lähiomaisen tehtäväksi jää sanoa, että eihän kannata.Tämän syksyn Ensitreffeissä alttarilla oli sentään yksi, jonka käytöksessä itse- ja kusipäisyyden rajat tuntuivat sotkeutuvan. Hän oli poikkeus, jonka hirveyttä kelpasi paheksua internetkeskusteluissa, joista iltapäivälehdet poimivat parhaat palat. Vain julkinen anteeksipyyntö ja lupaus parantaa tavat jäi puuttumaan.
Tampereen yliopiston mediatutkija Mikko Hautakangas sanoo, että vaikkei tosi-tv:tä suunniteltu sosiaalisen median julkisuuslogiikan sisäänajoksi, niin käytännössä tapahtui.
Sille, kuinka tavallisten ihmisten julkinen näkyvyys on muuttunut normaaliksi ja normiksi, on termikin: demoottinen, siis kansanomainen käänne.
Nykyään sarjoista välittyvä tavallisuus ei ole vain sisustustekstejä ja liikuntaharrastuksia, vaan ajassamme oleellisina pidettyjä työelämätaitoja: henkilöbrändäämistä ja itsensä myymistäa. Viettele vaatteilla on parisuhdemarkkinamainos, Viettele CV:llä vain ajan kysymys.
Ja niissä – kuten ymmärtääkseni korkeakoulutetussa kaupunkilaiselämässäkin – pärjää olemalla oman elämänsä tefloninen Bachelor-Tuomas ja nyökyttelemällä, että kaikki on hyvää.
Hautakangas kuitenkin kysyy, onko uutta asia vai välineet.
”Aina missit ovat sanoneet lähteneensä kilpailuun juonto- ja PR-töiden vuoksi”, hän sanoo.
”Love Islandissa palkinto on 50 tuhatta puntaa viiden kuukauden kovasta raatamisesta villalla. Pääpointti on kuitenkin näkyvyys, se, miten ohjelman avulla voi rakentaa henkilöbrändiään. Kuinka monta Instagram-seuraajaa enemmän on talosta tullessa kuin sinne mennessä? Se on paljon palkintorahoja arvokkaampaa.”
Viime kesänä, ennen Britannian Love Islandin finaalia, vasemmistolainen The New Statesman -lehti listasi sarjan ”oikeat” tulokset: Asetimme The Love Island –kilpailijat parhausjärjestykseen sponsoridiilien perusteella.
Enää tuntuu turhalta puhua tositelevisiosta, sillä ei mitään ”televisiota” ole. On vain sovelluksia, verkkosivuja ja päätelaitteita. Television lisäksi tositelevisiosta on kadonnut tosi. Jäljelle jää ”reality”, jossa jokainen esittää oman elämänsä Bachelor-Tuomasta.
Jokainen toden totta on ”oma mediansa”, kuten käsienheiluttajat tapasivat hokea Facebookin syntyaikoina.
Instagramin muututtua jatkuvaksi lähetysvirraksi Instagramin käyttäjät pakenevat palvelua itseään. Arkinenkin julkisuudenhallinta on mennyt liian pitkälle.
Teinit perustavat itselleen ”finstoja” eli feikki-Instagrameja rentouttaakseen työlääksi muuttunutta henkilöbrändinhallintaa ja pitääkseen tietyt asiat itsellään. Finstoissa kielletään selfiejulkisuuden aamupala- ja fiilistelykeskeinen normisto ja korvataan se lääväisyydellä, joka on olevinaan jotenkin ”aidompaa”.
Mutta mitä internet ensin makuuhuoneessa ja sitten sylissä kasvanut ihminen enää tekisi sosiaalisessa mediassa muuta kuin toimisi myynti- ja edustustehtävissä? (Tuote voi olla hän itse, hänen ajattelunsa, organisaationsa tai intiimivaha.)
Toinen vaihtoehto on, että hänellä on liikaa aikaa. Siitäkin voi vetää johtopäätöksensä yhteiskunnassa, jossa ”lifestyle” on synonyymi kiireenhallinta- ja uraneuvoille ja arjen kalenteroituminen yllättävän monesta hyväksyttävä ja tavoiteltava tila.
The New York Times kirjoitti lokakuun lopussa siitä, kuinka Piilaakson digitaalinen eliitti pitää lapsensa poissa sosiaalisesta mediasta. Uusi alaluokka tulee niistä, joilla ei ole varaa muuhun kuin kasvaa kiinni ruutuihin.
Ja kas, samanaikaisesti vitsi siitä, kuinka kertoa sosiaalisessa mediasta siitä, että lähtee sosiaalisesta mediasta, näkyy toteutuvan uuden edistyneistön keskuudessa päivittäin. Tylsäksi muuttuneesta Facebookista kannattaakin lähteä, koska siellä ei ole enää muita kuin ne, jotka kokevat tarpeelliseksi myydä itseään tai sitä intiimivahaa.
Digiloikkien jälkeisessä julkisuushierarkiassa aatelisia ovat – kuten historiassa ennenkin – ne, joilla on varaa olla ylhäisessä yksinäisyydessään ja pitämättä turhaa meteliä itsestään.
Itse notkun ja julkaisen sosiaalisessa mediassa enemmän kuin olisi ehkä tarpeellista. Siksi kiinnitän erityistä huomiota niihin, joilla menee vielä huonommin.
Myönnän pohtivani usein, millaista elämää ihminen viettää, jos hän ehtii twiitata 80 kertaa päivässä ilman, että varsinaisesti keskustelisi kenenkään kanssa.
80 twiittiä päivässä kuulostaa sairauskertomukselta.
Usein se sitä onkin.
Twitterin anonyymitilien ja sisältövaroitusten täyttämiä takahuoneita tutkaillessaan saa häkellyttävän yksityiskohtaisen kuvan mielenterveysongelmista.
Ylilaudalta löytää samoissa määrin nuorten miesten pahoinvointia, mutta sieltä yksittäisten käyttäjien aktiivisuutta ei pysty mittaamaan samalla tavoin.
Ylilaudan parisuhde- ja hikikomerokeskusteluista väitöskirjaa tekevän Tampereen yliopiston tutkijan Eliisa Vainikan mukaan keskeisin syy kirjoittaa anonyymisti tunnoistaan netissä on vertaistuki. Ymmärryksen ja myötätunnon varjopuoli on, että likeihin jää koukkuun ja jatkaa saman kehän kiertämistä.
”Anonymiteetti mahdollistaa sellaisten asioiden käsittelyn, jotka jätettäisiin yleensä julkisen ’backstagelle’. Mutta moni myös suhtautuu epäluuloisesti sosiaalisen median julkisuuskamppailuihin.”
Internetistä on tullut realityn alin taso niille, jotka eivät kelpaa esittelemään tavallista parisuhdettaan tai muodin ymmärrystään edes halvimpiin televisiosarjoihin.
Mutta on heilläkin toive tulla nähdyksi.
Itsekin tirkistelen näiden oman arkensa anonyymien aaveiden monologeja verkon läpi kuin Bachelor-kartanoa. Ero kuitenkin on, että ehkä heidän ei tarvitse valehdella.
Oskari Onninen on kiistelty kriitikko ja apurahataiteilija.
