”If we make it lifelike, we live it lifelike.”
Olen toistellut tuota lausetta mielessäni kymmeniä kertoja.
Jos teemme jostakin tarpeeksi todellista – elämää tai elävää muistuttavaa – sopeudumme siihen ja elämme sen mukaisesti. Keinotekoisista, kummallisista tai kamalista asioista voi tulla arkea lähes huomaamatta, oli kyse sitten Handmaid’s Talen tapaisesta totalitaarisessa yhteiskunnassa selviytymisestä, iPhonen Sirille puhumisesta tai käsien nykimisestä ärsyttävien monitoimintaisten hanojen alla veden tai ilmavirran päälle kytkemiseksi.
Yksinkertainen lause vaikuttaa loogiselta ja todelta. Sitä mukaa kun lausetta pohtii, sen sisältö muuttuu kuitenkin yhä monitulkintaisemmaksi.
Viimeksi ajattelin lausetta seistessäni liikennevaloissa. Pohdin, kuinka elämänkaltaista on nähdä, haistaa ja kuulla autojen jatkuva virta Töölön kaduilla. Ehkä sekin on elämänkaltaista, että asun vanhan kivitalon sisällä tietyissä huoneissa. Aamuisin herään ääniin, kun asfaltin alle piilotettu maa kaivetaan tai räjäytetään jälleen esiin. Ja aivan erityisen elämänkaltaista täytyy olla, että Mechelininkadun kaadetut puut ovat vain uusittavaa tavaraa!
Kun liikennevalojen väri vaihtui, en ollut enää varma siitä, mikä on elämää ja mikä elämänkaltaista. En tiennyt, kumpaa itse elän. Tajusin, kuinka tiiviisti tuo lause on pyörinyt päässäni, vaikka kuulin sen eräältä keinotekoiselta värikkäältä linnulta.
Mikä vielä älyttömämpää: en voi tietää, sanoiko lintu edes niin. Linnun sähköisen laulun käänsi englanniksi kertojahahmo, joka vain väitti osaavansa kaikkien tiettyyn kokoukseen osallistuvien olentojen kieltä.
Lause on peräisin kuluneena kesänä Sinnessä esillä olleesta kuvataiteilija Anna Estarriolan installaatiosta The System. Teoksessa tärkeään, ihmiskunnan tulevaisuutta pohtivaan kokoukseen on kutsuttu kaikenlaista väkeä.
Saman pöydän ääressä istuvat värikkään linnun lisäksi muun muassa ihmisen kokoinen maha, pöydälle sopiva pieni tulivuori, suuri kimaltelevanvioletti laatikko, muutama ihmishahmo ja huppupäinen norsu. Jokainen olento käyttää puheenvuoronsa ja latelee persoonallisella, keksityllä kielellään suuria sanoja, jotka – ainakin kääntäjän tulkitsemina – merkitsevät vain vähän.
Estarriolan teoksessa on kyse nimensä mukaisesti erilaisista järjestelmistä, tavoista tehdä päätöksiä sekä järjestää elämää, vuorovaikutusta ja vallankäyttöä. Mitkä oikeastaan ovat mahdollisuutemme vaikuttaa meitä koskeviin asioihin? Ja kuinka voimme sopia niistä, kun hädin tuskin voimme ymmärtää, mitä yritämme toisillemme sanoa?
Hillittömän mielikuvituksellinen The System kuvaa Estarriolan tuotantoa laajemminkin. Hänen teoksensa ovat usein hauskoja ja leikkisiä, mutta myös hyvin moniulotteisia ja vakavia. Niissä heijastuu tarkkuus, jolla Estarriola havainnoi ympäristöään ja ihmisten tapaa kommunikoida.
Kuinka löytää tilanteeseen sopivat sanat? Miten kaunis ja osuva jokin ajatus voi olla tietyssä yhteydessä ja miten väärä ja lattea jossakin toisessa? Kun hyvääkin tarkoittavat sanat voivat aiheuttaa kamalia seurauksia, on helpompi pysytellä ympäripyöreydessä.
Estarriolan rakentamat hahmot ovat teknisesti taidokkaasti toteutettuja ja realistisia. Silti ne poikkeavat todellisesta elämästä. ”If we make it lifelike, we live it lifelike”, lintu sanoo. Kuinka oikeastaan voimme erottaa elämän elämänkaltaisesta tai edes ihmisen ihmisenkaltaisesta?
Taidemuseo Emman No Ordinary Moments -näyttelyssä on esillä Estarriolan teos Jäljennetty (2017). Siinä pöydän ääressä istuva hahmo on matkalla kaksiulotteisesta olennosta kolmiulotteiseksi. Keho muistuttaa ihmistä, mutta kasvot näkyvät kaksiulotteisina tabletin näytöllä.
Taustalle heijastetuissa kohtauksissa ihmiset ja kohtaamiset vaihtuvat. Hahmo yrittää sanoja tapailemalla tavoittaa sen, mitä ihmiset voisivat kohtauksissa kertoa toisilleen. Hän harjoittelee, yrittää ja erehtyy – aivan kuin ihmisetkin. Hän sanoo vääriä asioita väärään aikaan ja oppii niistä. Tällä tavalla hahmo myös testaa itse itseään: Onko hän uskottava? Onko hän valmis astumaan ihmisten joukkoon?
Inhimillisyyden ja uskottavuuden tavoittelu muistuttaa minua Westworld-tv-sarjan toistotarkkuuden (”fidelity”) käsitteestä. Sarjan androideilta vaaditaan vuoropuheluin tehtyjä tuhansia toistotarkkuuden testejä ennen kuin he ovat valmiita ihmisten eteen.
Samankaltainen asetelma on elokuvassa Ex Machina (2014). Myös siinä ihmiset määrittelevät tekoälyn inhimillisyyden. Estarriolan hahmo arvioi kuitenkin itse itseään ja inhimillisyyttään, uskottavuuttaan ja onnistumistaan.
Miksi ihminen oikeastaan olisi oikea olento määrittelemään, mikä on inhimillistä? Missä määrin inhimillisyys on ylipäätään tavoiteltavaa? Ehkä inhimillisyys itsessään on elämänkaltaista, yritystä elää ihmisen- ja elämänkaltaisesti.
3X Uncanny Valley: Ihmisen ja koneen rajoilla
Under the Skin (2013)
Scarlett Johanssonin esittämä, nimettömäksi jäävä femme fatale -hahmo ajelee ympäri Skotlantia ja nappaa kyytiin yksinäisiä miehiä. Mekaanisen lempeä nainen vie lumoamansa miehet asunnossaan odottavaan mustaan veteen, eivätkä he osaa pelätä joutuvansa kadotukseen. Naishahmo on todellisuudessa vieras toiselta planeetalta ja suunniteltu naisellisen viehättävyyden ruumiillistumaksi. Jonathan Glazerin ohjaamassa scifi-trillerissä vallitsee pohjattoman synkkä tunnelma. Kuin ihmisyys, seksuaalisuus ja sukupuoli olisivat vieraita kieliä, joista ei saa otetta. Elokuva tuntuu esittävän ajatuksen: naisena oleminen on miesten maailmassa ”toisena” olemista, itsensä objektiksi asettamista.
Iida Sofia Hirvonen
https://youtu.be/NoSWbyvdhHw
To Be a Machine (2017)
Mikä helvetin transhumanismi? Niinpä! Toimittaja Mark O’Connell ihmetteli samaa ja päätti ottaa selvää lähtemällä seuraamaan ihmiselle annettua eloa vastaan taistelevia teknokapinallisia, joille kuolemakin on vain yksi ”ratkaisua vaativa ongelma”. Syntyi kirja nimeltä To Be a Machine. Sen sivuilla esiintyvät esimerkiksi Max More ja Natasha Vita–More (ei, nimet eivät ole vitsejä), jotka kumpikin uskovat, että ihmisten mielet ladataan vielä pilveen ja sieltä keinotekoisiin robottikehoihin. Kun yksi menee rikki, mieli seuraavaan ja menoksi. ”Tämä on yksi todellisuuden ongelmista: kuinka suurissa määrin se muistuttaa huonoa fiktiota”, O’Connell kirjoittaa.
Pekka Torvinen
Hyper-Intelligent Genetically Enriched Cyborg (2018)
Jos teknoon vihkiytymätön sielu kuuntelisi Hampurista ponnistavan tuottaja Helena Hauffin kappaleita, hänen mielessään voisi herätä seuraava kysymys: onko tämä musiikkia vai pikemminkin musiikinkaltaista ääntä? Sitä sopii pohtia vastikään ilmestyneen, brutaalin koneistettuna sykkivän Qualm-albumin äärellä. Artisti itse sen sijaan on kaukana kyborgista, paljastaa Flow-festivaaleilla lähietäisyydelle päätynyt sisäpiirin lähde. Hauffin tervehdys kuului nimittäin näin: ”Want some vodka, pretty boy?”
Susanne Salmi
https://youtu.be/c8bS3h-Bkag
