”Taivaassa on tänään kolminkertaiset juhlat teidän kunniaksenne”, sanoo kastaja Muauyad Namrood mikrofoniin. Kolme valkoiseen pukuun ja nilkkasukkiin sonnustautunutta kastettavaa seisoo kasvot kohti kirkkokansaa. Hakaniemen Saalemin suurista sivuikkunoista tulvii kevätaurinko.
”Kiersin monta seurakuntaa, mutta täällä löysin Jumalan”, kertoo Nigeriasta parikymmentä vuotta sitten Suomeen muuttanut Opara Innocent Amah, kun Namrood pyytää kastettaviaesittelemään seurakunnalle itsensä.
Amah syntyi katoliseksi. Suomessa hän kävi ensin luterilaisessa kirkossa, mutta vasta helluntaiseurakunnassa hän tunsi tulleensa hengelliseen kotiinsa.
Näin tuntee moni muukin maahanmuuttaja. Huomattava osa helluntaiseurakunnissa kastettavista on muualla kuin Suomessa syntyneitä.
Amahin vaimo kävi kasteella jo nuorena Nigeriassa. Tänään Leppävaarassa asuva perhe suuntaa juhlistamaan isän kastetta hampurilaiselle McDonaldsiin keskustaan.
Teologian tutkija Samuel Ruohomäki Åbo Akademista veikkaa, että kahdenkymmenen vuoden päästä helluntaiseurakuntien jumalanpalvelusväestä jopa puolet saattaa olla muualla kuin Suomessa syntyneitä.
Miksi juuri helluntaiseurakunnat ovat onnistuneet maahanmuuttajatyössään niin hyvin?
Syitä kansainvälisyydelle on monia. Samaan aikaan kun pohjoisella pallonpuoliskolla väki maallistuu, karismaattis helluntailaiset kirkot kasvavat vauhdikkaasti Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Yhä useampi Suomeen tulevista maahanmuuttajista on siis kuulunut helluntaiseurakuntaan jo kotimaassaan. Kristittyjä on Suomeen saapuvista maahanmuuttajista vähän yli puolet.
Suomen helluntailaiset tekivät 2000-luvun alussa strategisen päätöksen, jossa maahanmuuttajatyöstä tehtiin osa lähetystyötä. Siihen seurakunnat eivät saaneet valtiollista tukea, vaan niiden rahoitus perustuu lahjoituksiin.
”Ihmiset tukevat mielellään lähetystyötä”, kertoo seurakuntapastori Esko Matikainen Hakaniemen Saalemista.
Muualta tulleille räätälöitiin omia jumalanpalveluksia ja sosiaalipalveluja. Apua tarjottiin niin paperiasioihin kuin avio-ongelmiinkin.
”Pääpaino oli kuitenkin enemmän hengellisessä kuin sosiaalisessa työssä”, jatkaa Matikainen.
Karismaattis-helluntailaiselle uskolle on luonteenomaista kokemuksellinen kristillisyys. Siihen liittyy keskeisesti ajatus armolahjoista, kuten kielillä puhumisesta ja sairauksien parantamisesta.
Myös luterilaisessa kirkossa tehdään maahanmuuttajatyötä, mutta esimerkiksi afrikkalaistaustaisia ei ole saatu toistaiseksi mukaan yhtä menestyksekkäästi kuin herätysliikkeissä. Jäyhä jumalanpalveluskaava mollibiiseineen karkottaa helposti eläväisempään menoon tottuneet. Suomessa luterilaisen kirkon kaste edellyttää vielä toistaiseksi maahanmuuttajalta kotikuntaa, mutta lakia ollaan muuttumassa. Luterilaisuus on ollut myös hyvin kielikeskeinen uskonto, ruotsinkielisetkin
on perinteisesti erotettu omaksi hiippakunnakseen.
Piispankokouksen vt. pääsihteeri Jyri Komulaisen mukaan luterilaisen kirkon avainkysymys onkin tulevaisuudessa se, pystyykö se ekumeenisessa hengessä luomaan yhteyksiä maahanmuuttajien kristillisyyteen.
Saalemissa yksi tapa kunnioittaa maahanmuuttajien omia perinteitä on tukea kansallisten ryhmien toimintaa taloudellisesti ja tiloja antamalla.
”Tapa harjoittaa helluntailaista uskoa on hyvin toisennäköistä esimerkiksi Kongossa kuin Suomessa. Ei voi olettaa, että maahanmuuttajat voisivat kieltä osaamatta heti tuntea yhteyttä siihen jumalanpalvelusmuotoon, joka meillä on”, sanoo Matikainen.
Sunnuntai-iltapäivisin Hakaniemessä jumalanpalveluksia järjestetään esimerkiksi lingalaksi.
Basso paukkuu kelmeässä keinovalossa. Keltaiseen juhlapukuun sonnustautunut nainen lausuu esirukousta mikrofoniin. Punapaitaisen miehen kädet nousevat ylistämään. Myös hän rukoilee ääneen. Kaksi eturivissä istuvaa pikkutyttöä nakertaa piparia. Rukoukset sekoittuvat bändin pauhuun.
Kello on kolme sunnuntaina. Alkamassa on jumalanpalvelus lingalaksi Saalemin alasalissa. Lingalaa puhutaan Angolassa ja Kongossa. Lähes jokaisen penkkirivin päähän on parkkeerattu joko lastenrattaat tai kantokoppa. ”
Ihmiset tulevat tänne, kun kerkeävät. Moni työskentelee lähi- tai sairaanhoitajana, ja he tulevat, kun työvuorot loppuvat”, huikkaa ovelta pastori Eugene Mokulu, joka aloitti lingalankielisen jumalanpalvelustoiminnan Hakaniemessä vuonna 1997.
Neljältä, kun salissa on enemmän ihmisiä, mikrofoni annetaan keuruulaiselle Marko Halttuselle, joka saarnaa ranskaksi. Mokulu tulkkaa vieressä lingalaksi.
Moni kaivaa esille joko Raamatun tai muistivihon ja kirjaa saarnaa kuunnellessaan mietteitään ylös.
Saalemissa pidetään tärkeänä, että kansalliset ryhmät ovat osa seurakuntaa, eikä ryhmien itsenäistymistä omiksi seurakunnikseen ole erikseen tuettu. Välillä järjestetään yhteisiä palveluksia, ja tilaisuuksia pyritään tulkkaamaan puolin ja toisin.
”Kyllähän täällä on kohdattu monella tavalla ja monella tasolla, mutta johtajien asenne on hyvin selvä: maahanmuuttajat kuuluvat ehdottomasti tähän seurakuntaan”, seurakuntapastori Esko Matikainen sanoo.
Sanat: Maria Ruuska, Kuvat: Maija Astikainen
