Nuorten aikuisten piiloasunnottomuus rehottaa. Kavereiden nurkissa yöpyvät eivät päädy tilastoihin.
Facebook-näkymän reunassa keimailee mainos: Pääse eroon vuokrastasi. Joka kuukaudelle 1080 e seuraavan vuoden ajan.
Täälläkin, oppimiskeskus Aleksandriassa, yövartijat löytävät välillä taukotilasta nukkujan, joka pitää häätää pois. Viimeinen bussi on ehkä mennyt, mutta tarina voi olla toinenkin.
Ei näistä huudella, kuten ei pikavipeistäkään. Piiloasunnottomuudella on hyvä pohja rehottaa.
Tässä meillä on liukas ongelma. Parikymppisten asuntokipuilu pahenee, mutta tilanteen huononeminen ei vielä näy tilastoissa. Alle 25-vuotiaita asunnottomia tilastoitiin vuosi sitten 1375. Määrä on vaihdellut 1300:n ja 1500:n välillä jo viisi vuotta.
Luvussa ei näy se kurssikaveri, joka nukkuu eron jäljiltä sohvalla. Puuttuu se työttömäksi valmistunut, joka tuo makuupussinsa kaverin keittiöön. Mukana ei ole Pohjanmaalta muuttanutta fuksia, joka metsästää Helsinki-yksiötä tätinsä luota Järvenpäästä.
Luku 1375 on kuntien asunto- ja sosiaalitoimien arvio, netissä rutiini-lomakkeelle täytetty. Alle 25-vuo-tiaista asunnottomista kysytään vain lukumäärä ja pitkäaikaisasunnottomien osuus. Klik, klik. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA myöntää, että perusteet vastauksille vaihtelevat kunnittain. Ja luvussa ovat tosiaan vain he, jotka kunnan väki on jotenkin kohdannut.
Luvut pettävät
Puhelinlinjalta huokuu turhautuminen.
”Lahdessa ei tilaston mukaan ollut yhtäkään asunnotonta nuorta viime vuonna. Paikallisyhdistyksemme työntekijät osaavat nimetä heti kymmeniä”, sanoo Nuorisoasuntoliiton pääsihteeri Olli Joensuu.
Jos uskomme taulukkoa, pääkaupunkiseudulla oli vuosi sitten noin 640 alle 25-vuotiasta vailla pysyvää kotia. Helsingissä heitä oli 535, 15 vähemmän kuin edellisvuonna.
”Me ei uskota näitä lukuja. Kentän tuntuma on, että nuorten lyhytaikainen asunnottomuus on kasvanut.”
Luvut saavat tyrmäyksiä muuallakin: Helsingin kaupungilla, Diakonissalaitoksella, asunnottomuusasioista vastaavassa ympäristöministeriössä. Ministeriön suunnittelija Sari Timonen myöntää, että tilastot ovat suuntaa-antavia. Moni nuori asunnoton on kirjoilla jossain, jossa hän ei majaile.
”Luotan siihen, mitä nuorten parissa työskentelevät sanovat.”
Useita tuhansia. Sen verran Nuorisoasuntoliitto arvioi asunnottomia alle 25-vuotiaita oikeasti olevan. Koska määrää ei voida oikein todistaa, sitä ei liiton mielestä oteta vakavasti.
Aihetta on tutkittu niukasti. Esimerkiksi Helsingin kaupungin asuntojonoissa nuoret ovat olleet aina enemmistönä, mutta asiakasryhmää ei asuntoasiainosaston osastopäällikkö Markku Leijon mukaan ole erityisemmin ”pengottu tai tongittu”.
Unohdetaan siis viralliset todisteet ja yritetään raapia kokoon johtolankoja.
Kaappikodittomuudesta voivat kertoa asuntojonot. Hoasin opiskelija-asuntoihin oli lokakuun lopussa ennätyksellisesti 5600 hakijaa, kolmanneksen vuotta 2006 enemmän. Moni ei saa Hoasin asuntoa ikinä.
Alle kolmekymppisiä palvelevalle Nuorisoasuntoliitolle on tulvinut tuplasti enemmän hakemuksia kuin kolme vuotta sitten. Hakijoita on yli 3750 koko maassa, uusia muuttajia vuodessa tuhat. Viidesosa hakijoista ilmoittaa syyksi asunnottomuuden. Nuorisosäätiöllä on reilu tuhat hakijaa, viidennes enemmän kuin vuonna 2009. Asunnottomaksi itsensä ilmoittaa reilut 130.
Omanlaisiaan lukuja näkee näytöissä. Voi laskea vaikka jonon pituutta metreinä, tai kymmeninä. Kalliossa tupakasta pinttyneen yksiön näyttöjono kiemurtelee kadulle, onhan vuokra noin 500 euroa. Kivenheiton päässä Vailla vakinaista asuntoa ry pelkää, että nuorista tilapäiskodittomista tulee lopulta elämän ahavoittamia Reiskoja.
Taantuma paisuttaa ruuhkaa
Mitä kummaa aikaisin itsenäistyvien teinien Suomessa on oikein tapahtunut? Täällä on tavattu sisustaa omia koteja parikymppisinä, vuosia muita EU-maita aikaisemmin.
Palataan ihan ensiksi New Yorkiin, syyskuun 14. päivään vuonna 2008. Wall Streetin paniikki leviää koko maailmaan, kun jättipankki Lehman Brothers paljastuu viittä vaille ruumiiksi. Liituraitamaailman finanssikriisi saavuttaa Suomenkin konttorit. Nuorten asuminen 2010 -tutkimuksessa yli neljä kymmenestä 18-29-vuotiaasta sanoo asuvansa vanhemmillaan huonon työtilanteensa takia.
Opintotuki riittää Helsingissä harvoin vuokraan. Vuokra-asuntoja kärkkyvät nyt nekin, jotka muutama vuosi sitten olisivat uskaltaneet ostaa asunnon. Myös kalliissa vuokrakämpissä asuvat hakevat Hoasille.
Syksyllä 2011 taloudessa synkistellään jälleen. Helsingissä vuokrat ovat nousseet taas vuodessa 3,8 prosenttia. Nuorten asujien keskivuokra oli viime vuonna jo 500 euroa, lähes satasen enemmän kuin vuonna 2005. Vuokraa varten tingitään muusta elämästä.
Hillot tilille. Paljonko pannaan? Pika-vippifirma röyhentelee näkyvästi Kaisaniemen metroasemalla, ihan kampusten alla. Kriisissä on paitsi maailmantalous, myös nuorten aikuisten omat budjetit. Viime vuonna maksuhäiriömerkintä oli yli 69 200:lla alle kolmekymppisellä. Se on neljänneksen enemmän kuin vuonna 2008.
Nuorisoasuntoliiton hakijoista jo joka toisella on maksuhäiriömerkintä. He ovat yleisillä vuokra-asuntomarkkinoilla kastittomia, epäkelpoja.
Hoaskin tarkistaa hakijoiden luottotiedot. Asunnon voi mokista huolimatta vielä saada, mutta esimerkiksi nostetulla vuokravakuudella – mihin taas monella ei ole varaa.
Tässä kypsyykin varsinainen soppa. Nuorten asunnottomuus ei useinkaan johdu syrjäytymisestä. Kodittomuus kuitenkin syrjäyttää helposti. Juuri tätä Nuorisoasuntoliitossakin pelätään: maksuhäiriömerkinnän saaneista ajelehtijoista uhkaa tulla tukiasuntolaväkeä.
Tunnustaminen vaikeaa
On kotipulmassa syrjäytymistäkin. Diakonissalaitoksen etsivän työn Vamos-projektissa on törmätty uuteen ilmiöön: parikymppisiin katunuoriin, joilla ei ole sijaa edes tukiasuntoloissa.
”Tilapäisiinkin majoituksiin voi olla kolmen viikon jono”, sanoo projektipäällikkö Ulla Nord.
Projektin työntekijät kohtaavat Nordin mukaan vuodessa jo 100-150 alle kolmekymppistä koditonta. Tukiasumista hakevien 18-30-vuotiaiden määrä Helsingin sosiaalivirastossa on noussut. Siellä asunnottomuus on usein seuraus muista ongelmista, toisin kuin esimerkiksi Hoasin hakijoilla.
”Meidän asiakaskunnalla perusvire on positiivinen, vaikka totta kai 5600 hakijan joukkoon mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita”, sanoo Hoasin asiakkuuspäällikkö Liina Länsiluoto.
Myös Nuorisoasuntoliiton hakijoissa tukea tarvitsevat ovat Joensuun mukaan vähemmistö.
”Enemmistön ongelmana on se, ettei ole asuntoa.”`
tummansininen pakettiauto sulautuu hämärään. Iltauutisten aikaan se kaartaa Kiasman kulmilta Kampin keskuksen tienoille, teinien valtakuntaan.
”Tunnistaminen on ihan mahdoton tehtävä. Todella harvoin nuori tulee itse juttusille”, sanoo sairaanhoitaja Tuomas Iso-Ilomäki puhelimessa, Vailla vakituista asuntoa ry:n Yökiitäjä-auton kyydistä.
Kello on puoli kymmenen illalla. Kuten tavallista, Iso-Ilomäki etsii kodittomia työparinsa Vesa Timbergin kanssa.
Hiljattain löydettiin neljä koditonta nuorta hengaamasta Espoon keskuksesta. Se onnistui vain ”varman vinkin” takia. Tämä piilottaa yökiitäjien mukaan ongelmaa: parikymppisen asioiden pitää olla jo aika huonosti, jos hänet tunnistaa kodittomaksi.
Moni ei itsekään tunnista itseään sellaiseksi.
”Nuori ei identifioidu asunnottomien ryhmään. Hän ajattelee olevansa väliaikaisessa tilanteessa, jossa hänellä ei ole kämppää”, sanoo Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnanjohtaja Sanna Lehtonen.
Piiloasunnottomuus onkin osin piilossa siksi, että julkiasunnottomuus näyttäytyy ojankatkuisena. Sitä ei aina kehtaisi sanoa itselleenkään: olen lain mittareilla aikuinen, enkä saa järjestettyä itselleni asuntoa. Piiloasunnottomuus onkin osin piilottelua.
Helsinki vain turpoaa
Häpeilyn kivijalka on valettu jo kauan sitten. On harpottava ysärilamaakin kauemmas, 1960-luvun kaupungistumiseen. Muuttoliike turposi lähiöiksi. Perheet kutistuivat. Pienten asuntojen pulaa on huudettu Helsingissä sodista lähtien.
Sosiaaliviraston tukiasumisen päällikkö Jorma Pajunen kehottaa katsomaan Helsingin alati paisuvaa väkilukua ja verkkaista rakentamista. Viime vuonna helsinkiläisiä oli lähes 589 000, heistä uusia muuttajia yli 3600. Vielä vuonna 2001 helsinkiläisiä oli noin 560 000, pikkukaupungillinen vähemmän.
Kaupungin vuokra-asuntoja haetaan enemmän kuin koskaan. Viime vuonna 18-34-vuotiaita hakijoita oli yli 42 400. Asunnon sai viisi sadasta.
Takana voi olla piiloasunnottomuutta, mutta myös sähköisen haun tuomaa helppoutta, sanoo asuntoasiainosaston osastopäällikkö Leijo. Hän puhuisi kriisin sijaan normaalista suurkaupunki-ilmiöstä, jossa syntyy kitka-asunnottomuutta eli tilapäisratkaisuja.
”Nuorten omaehtoiset kommuunit ovat palanneet. Siinä ratkotaan tilannetta omalla kekseliäisyydellä. Se oli minun aikaani, 1970-luvun touhua, ja siihen on palattu nyt.”
Hallitukset ovat Nuorisoasuntoliiton Joensuun mukaan lupailleet tervehdyttää rakennuskantaa jo 30 vuotta, tuloksetta.
”Asuntopolitiikkaa ei tehdä asukkaan vaan rakennusteollisuuden näkökulmasta.”
Nämä ovat silti vaikeita vyyhtejä, jotka liittyvät myös koko maan aluepolitiikkaan. Leijon mielestä esimerkiksi pikkuasuntojen rakentamisesta ei pitäisi innostua liikaa. Se näkyy hänen mukaansa vääristymänä sadan vuoden päästä: Helsinki olisi ikääntyvien sinkkujen valtakunta, kun lapsiperheet on ajettu Nurmijärvelle.
Tässä olisikin pohdittavaa, mutta nuorten asuntopulmassa on vielä yksi puoli tyystin kääntämättä. Olemme nimittäin tulleet krantummiksi.
Keskustakoti puistolla, kiitos
Asunnot ovat kahden ja kolmen hengen huoneita, samankokoiset, samanlaisia. Kalusto on luonnollisestikin talon puolesta, ja sen saa kukin järjestää aivan makunsa ja mielensä mukaisesti. Komeroita on tarpeeksi ja ne ovat käytännöllisiä ja tilavia, kaikilla mahdollisilla lokeroilla ja laatikoilla varustettuja!
Näin intoiltiin uudesta Domus -Academicasta Ylioppilaslehdessä 25.9.1947. Domma oli luksusta: vain kaksi tai kolme ihmistä per huone!
2010-luvun nuoret aikuiset vaativat asunnoltaan paljon enemmän. Tutkimus kertoo, että kimppakämpät eivät houkuta ja alueen arkkitehtuurilla on väliä. Keskustakodin tuntumaan haluttaisiin kuitenkin myös luontoa.
”Sen huomaa siinä, että kun meiltä tarjotaan Vantaalta soluhuonetta, niin mieluummin jäädään odottamaan parempaa sijaintia”, sanoo Hoasin Länsiluoto.
Tutkimme Hoasin verkkosivujen karttaa, jossa kohteet on väritetty saatavuuden mukaan. Kampin, Katajanokan ja Arabianrannan yksiöihin olisi tulijoita ikkunoistakin asti. Katajanokalta ei kuitenkaan näyttäisi vapautuvan loppuvuonna yhtäkään asuntoa.
Vantaan Koivukylä, Jokiniemi ja Korso vilkuttavat kartalla vihreää, samoin Espoon keskus. Ratikoiden Helsinginniemellä on vain oranssia, paitsi Itä-Pasilassa. Radanvarsien Kontulassa, Itäkeskuksessa ja Kannelmäessä olisi hakijan markkinat.
Myös Nuorisoasuntoliiton Joensuu sanoo, että vaatimukset ovat kovat.
”Meilläkin on asunnottomia asunnonhakijoita, jotka kieltäytyvät, kun asuntoa tarjotaan epämieluistalta paikalta.”
Tässä suomalaiset ja kansainväliset hakijat jakaantuvat selvästi, sanoo Hoasin Länsiluoto. Ulkomaalainen opiskelija haluaisi mahdollisimman halvan solun. Se sopii tiukkaan budjettiin ja siellä on seuraa.
”Ei me olla varmaan keneltäkään suomalaiselta opiskelijalta kuultu toivetta, että saisi jakaa soluhuoneen.”
On tilannekin kyllä ryhmillä erilainen. Vierailija haluaa kämpän, asuja kodin.
sohvilla nukkuu nyt siis pommi, joka rumentaa tilastoja vasta viiveellä. Sekä Nuorisoasuntoliitto että Hoas katsovat, että tätä pommia purettaisiin parhaiten lisäämällä pieniä, kohtuuhintaisia asuntoja markkinoille. Jotain tällaista onkin tapahtumassa. Hallitus kaavailee lisätukea 3 000€‰-€‰4 000 uuden vuokra-asunnon rakentamiseen vuosittain. Jätkäsaareen ja Kalasatamaan valmistuu ensi vuonna 350 Hoas-asuntoa, Jätkäsaareen myös 115 Nuorisoasuntoliiton pikkuasuntoa. Muuttovirrassa nämäkin ovat kyllä pieniä korsia.
Nettiuutisten kommenteissa vaaditaan rakennemuutosten ohella asennemuutoksia. Nirsot penskat, joille mikään ei kelpaa, valittavat keski-ikäiset nimimerkit. Heille Hoasin Länsiluoto lähettää terveisiä: ei nyt enimmäkseen kiikasta nirsoilusta, vaan vuokramarkkinoiden ennätystiukasta tilanteesta. Nuoret aikuiset asuvat tutkitusti nyt ahtaammin kuin vuonna 2005 – samalla, kun muun väestön asumisväljyys kasvaa.
On myös aiheellista kysyä, voiko ihmistä syyttää siitä, että hän haluaa kodilta tuntuvan kodin.
Saa hengittää rauhassa
Huoneessa tuoksuu tuore maali. Chiquita-laatikoiden välissä kierii Kinder-munien yllätyskuoria. Rumpuset-tien lomassa pujottelee 19-vuotias Joni Lehtinen .
”Kyllä sen viime yönä tajusi. Mistään ei kuulu mitään hälyä. Täällä soi mun musiikki.”
Lehtinen on nukkunut ensimmäisen yön kodissa neljään kuukauteen.
Palataan elokuuhun. Lehtinen asuu Koivukylässä alivuokrahuoneessa. Opintotuki on kesällä jäissä, ja työ feissaajana on tyssännyt huonoon tulokseen. Yksi vuokra jää maksamatta. Töitä Lehtinen on jo saanut, Iso Roban McDonald`sista. Kämpästä on silti lähdettävä, päivää ennen koulun alkua Hesoten lähihoitajalinjalla. Sosiaaliturvan puoleen Lehtinen ei osaa kääntyä. Hän soittaa nuorten turvataloon Vantaalla.
On käytävä töissä, pakattava. Elokuun asuntoruuhkassa tilanne näyttää pahalta.
”En halunnut lähteä siihen leikkiin, vaan odottaa, että pöly laskeutuu.”
Kummankaan vanhemman kotiin meneminen ei ole vaihtoehto. Lehtinen sulloo omaisuutensa isän pakettiautoon. Koulu menee jäihin, kun univelka painaa yövuoroista.
”Mä hoidan tilauksia 19 sekunnissa per ateria. Ei siinä hirveesti ehdi ajatella, että väsyttää.”
Työvuoron päätteeksi Lehtinen kävelee öistä Mannerheimintietä kohti Lasipalatsia. Siellä odottaa ystävä, 24/7 auki oleva deli, jossa voi myyjästä riippuen jutella ja juoda kahvia.
Kampin keskuksen lokerikoilla on pistorasia, josta saa virtaa puhelimeen ja Playstationin käsikonsoliin.
”Äärimmäisen mukava spotti, kun laittaa laukun selän taakse.”
Pelaten Lehtinen pysyy hereillä. Välillä ohikulkijat kyllä tökkivät valveille.
Take away -kahvien kiikuttajat alkavat täyttää katuja. Lehtinenkin juo kahvia, taas delissä. Kun McDonald`s aukeaa, hän menee sinne. Jotkut pomot antavat nukkua taukotilassa. Lehtinen elää hampurilaisilla.
Töissä kodittomuudesta tiedetään, koulussa ei.
”Malmilla koulun ulkopuolella on kaksi teräspenkkiä. Mä nukuin niilläkin muutaman kerran. Aika rauhallista, mutta semi-kylmää.”
Sen Lehtinen sanoo puhelimessa sosiaalityöntekijällekin, teinivuosilta tutulle. Ihan ookoo vointi, vähän kylmät säät jo.
”Päivä pari sen jälkeen mietin, että pitäisiköhän kysyä vähän apua. ”
Lehtinen, sosiaalityöntekijä ja Nuorisoasuntoliiton edustaja istuvat pöytään.
Siitä on kaksi kuukautta. Lehtinen ehtii vielä nähdä kaikkien kaverien kodit. Joskus aamuviideltä kaverit ovat vähissä.
”Syysloma oli tosi kiva. Kaupungissa ei ollut ketään. Tuli kokeiltua viiden päivän hereilläolo.”
Nyt ollaan kuitenkin kotiyksiössä Pakilassa, puutalojen keskellä.
”Raskainta kodittomana on ollut, ettei saa ikinä hengittää yksin rauhassa. Aina on jonkun silmien edessä.”
Nuorisoasuntoliiton edustaja käy säännöllisesti katsomassa, miten asuminen sujuu. Vuoden päästä Lehtinen ajatteli palata kouluun. Läsnäolovelvollisuutta on kyllä ollut vaikea noudattaa.
Yhteiskunnan tukia Lehtinen ei ole nostanut opintotuen loppumisen jälkeen.
”Mä en halua olla sellainen, että mä vaan nostan tukia. Mieluummin teen jotain.”
Mikä lopulta on mennyt pieleen? Lehtinen myöntää, ettei ole järjestänyt kaikkea ihan nappiin. Mutta mättää hänen mielestään järjestelmäkin.
”Opiskelijat jätetään heitteille kesällä. Jos ei onnistu saamaan töitä, käy niin kuin mulle. Yksin asuvien pitäisi saada opintotukea myös kesällä.”
Lehtinen aikoo nyt kokata nuudeleita. Siihen menee puoli tuntia, kun paistaa ja maustaa itse. Omassa keittiössä siihen on aikaa.
Tuli lottovoitto
Nyt se sitten tapahtuu. Aineissa oleva asuntolanaapuri käy Miro Kinnuseen kiinni. Puhelu tyttöystävän kanssa on kuulemma kestänyt liian pitkään. Poliisit hälytetään paikalle.
”Monet yöt pelkäsin, että kuka tulee oven läpi.”
Tänään Kinnunen, 25, tarjoilee kahvia vähän eri tunnelmissa. Puuseppäopiskelija on rakentanut itse pihan kukkapenkit.
Asuntola tämäkin on, Rukkilan asumisyhteisö Malminkartanossa. Täällä on myös päihdeongelmasta kuntoutuvia nuoria, mutta Kinnusen tarina on erilainen.
Kinnunen adoptoitiin Helsinkiin leningradilaisesta lastenkodista. Hän muistaa pillillä juotavan löysän puuron. Kotoa Kinnunen muutti 18-vuo-tiaana, riitaisasti. Ammattiopiston asuntola vaihtui koulun jälkeen kodittomuuteen. Kinnunen otti heti yhteyttä sosiaalitoimistoon, mutta vuoden ajan hän pyöri kavereiden nurkissa. Opiskelija-asuntoihin Kinnunen ei enää kelvannut, ja vapailla markkinoilla hanke kaatui rapautuneisiin luottotietoihin.
”Ennen mä halusin kokeilla rajoja, mutta sitten aloin tajuta.”
Vuoden jälkeen Kinnunen sai kaupungin yk-siön Käpylästä. Seinät olivat hänen mukaansa kuin paperia. Lähteä piti, kun nyt jo entiset kaverit pistävät ranttaliksi Kinnusen kauppareissun aikana.
Sosiaalitoimiston kanssa seurasi ”sota”, jossa isäkin oli mukana. Tehtiin väliaikaiseksi luvattu ratkaisu, jota Kinnunen ei vieläkään ymmärrä. Se oli Kulosaaren tukikoti, jossa oli paljon huumeongelmaisia. Kinnusen käyttämät aineet olivat pari viikonlopputuoppia.
”Mä ajattelin, että se on väliaikainen paikka, että onhan joku.”
Väliaika kesti kaksi ja puoli vuotta, kevääseen 2011. Asuntolassa tapeltiin öisin. Puusepän opinnot Helsingin tekniikan alan oppilaitoksessa piti jäädyttää, koska yöllä ei saanut nukuttua.
”Jos kouluun menee valvoneena, sattuu vahinkoja. Koulu katsoi sen hyvin perustelluksi.”
Kotireitiltään Kinnunen löysi seitsemän huumeneulaa. Hän alkoi pommittaa sosiaalitoimistoa monta kertaa viikossa.
”Eräänä päivänä sain kuulla, että sossun olisi pitänyt puhua mulle siitä, että avataan tällainen Rukkila, ja että mä olen siinä hakijana. ”
Tässä järjestelmä Kinnusen mukaan mokasi. Väärä sijoituspaikka, odottelua, turhia lupauksia.
”Mukamas oli ruuhkaa, mutta uutisissa koko ajan rakennettiin. Kannelmäessä ja Vallilassa oli tyhjiä paikkoja. Se Käpylänkin asunto oli varmaan puolitoista vuotta tyhjillään. Mä ihmettelin, että kuinka korkealla ne pitävät sitä takuuvuokraa.”
Luvattu kaksi kuukautta venyi neljäksi. Huhtikuussa Kinnunen saapui katsomaan tyhjää Rukkilaa yhdessä toiminnanjohtaja Tuomo Seppäsen kanssa.
”Jotenkin lämpö hohkasi. Että tämä on koti. ”
Saat muuttaa vaikka huomenna, Seppänen lupasi.
”Painelin pakkaamaan sitä koirankoppia. Kun mä ojensin avaimet, ajattelin, että tämä on lottovoitto.”
Nyt on oma keittiönurkkaus, kylpyhuone, makuuhuone. Kirjahyllyssä on valokuva isoisän ja Kinnusen kalareissusta. Rukkilasta käsin Kinnunen on voinut opiskella, joskin ensi syksyyn asti hän kuntouttaa lonkkavaivaansa.
”Ideoita sataa koko ajan.”
Kinnuselle oma koti tarkoittaa nikkaroimista. Hän ojentaa valokuvasommitelman pikkusiskosta, Anna-Liinusta. Sydänlihas ei enää jaksanut, kaksi vuotta sitten.
Se asuntolasyksy oli erityisen pimeä. Täällä, kodissa, vuosipäiväkin on jo valoisampi.
”Mä kysyin, että saanko laittaa silloin ulkolyhtyjä palamaan. Tuomo sanoi, että totta kai. ”
Fuksisyksy repun kanssa
”Mä vaihdoin juuri tänään osoitteeksi Poste restanten.”
Mustassa repussa on vaatteita, kirjoja, läppäri, hammasharja. Teatteri-ilmaisun ohjaamisen fuksi Outi Kautonen , 30, on kerrospukeutunut neuleeseen ja villasukkiin. Istumme ammattikorkeakoulu Metropoliassa Arabianrannassa.
Kautonen ei monista poiketen hingu asumaan juuri tähän kaupunginosaan, mutta kotia hän on vailla.
Joroisista lähtenyt Kautonen on tullut Helsinkiin Tampereen kautta. Joensuun yliopistossa hän luki yhteiskuntamaantiedettä. Kesä vierähti gradun kanssa sekä töissä Seitsemisen kansallispuistossa Pirkanmaalla. Kautonen tuli siis Helsinkiin aika metsästä. Ei gradu- ja työputkessa oikein ollut energiaa asunnonhakukisaan. Ihan aluksi hän eli muutaman viikon sohvilla.
”Sitten pääsin kaverin kautta kahdeksi kuukaudeksi Kumpulaan lainakämppään. Ajattelin, että sitten mä löydän täältä helposti jonkun asunnon. Oli vähän tyhmää, etten laittanut Hoasille heti hakemusta.”
Kautonen myöntää olevansa vaativa. Mikä tahansa solu Vantaalta ei kelpaa. Hän haluaisi samanhenkisten ihmisten kommuuniin, jossa arvostettaisiin ekologisuutta. Haaveissa olisi puutalo pyöräilymatkan päässä koulusta. Töitä etsivän opiskelijan vuokran kipuraja on 400 euroa. Vähän mahdoton yhtälö Helsingissä, Kautonen sanoo. Hän päivystää netissä ”kaikkia mahdollisia” asuntosivustoja. Kautonen on käynyt monissa näytöissä, mutta ei ole tullut valituksi.
”En ole varmaan laittanut tarpeeksi omia ilmoituksia, vaikka niitäkin olen tehnyt.”
Kautonen ei ole myöskään rajannut hakuja Kumpulaan ja Käpylään, vaikka ne houkuttelevimpia alueita olisivatkin.
”Musta varmaan piirtyy kuva, että just tällainen klassinen pikkuhippi.”
Lokakuussa Kautonen täytti Hoasin lomakkeen ja soitti perään. Joulukuun alussa hän vaihtaa lattiamajoituksen Hoas-soluun Viikissä – kunnes parempi löytyy.
”Ihan mukavan kokoinen, mutta tosi kliininen kämppä, ei minkäänlaista henkeä talossa. Niinhän se opiskelijakämpissä usein on.”
Siihen asti Kautonen ei tiedä, missä viettää yönsä. Parin luokkakaverin kanssa Kautonen on miettinyt kimppakämppää. Heilläkin on menossa pian koti alta.
”Hätätilanne mulla ei ole ollut. Tosin silloin, kun pakkasin ja säädin vikana iltana Kumpulassa, tuli sellainen olo, että maailma kaatuu päälle.”
Seuraavan yön Kautonen nukkui talon kerhohuoneessa.
Koulussa Kautonen on jaksanut käydä, vaikka fuksisyksy on ollut kuluttavakin. Onneksi on ollut ystäviä, joiden luokse mennä. Kun koulupäivä loppuu neljältä, alkaa silti usein säätäminen. ”Monellakaan ei ole vara-avainta, ja siinä joutuu soittelemaan aikatauluista. On siinä ihmisestä riippuen sellainenkin olo, että voinko mä nyt vaivata. ”
Tänään Kautonen on menossa Ylioppilasteatteriin ja sieltä kaverinsa luokse. Poliittisen teatterin parissa hän on pohtinut omakohtaisiakin kysymyksiä.
”Kurssilla ohjaaja Susanna Kuparinen näytti meille Youtubesta ryhmänsä performanssin Talin golf-kentältä. Siinä oli laskettu tarkkaan, mitä hyötyä olisi, jos se alue käytettäisiinkin asumiseen.”
Kautonen näpertää lapasiaan ja pitää miettimistauon.
”Tähän vaan liittyvät kaikki laajat aluekehityskuviotkin. Miksi kaikki muuttavat Helsinkiin? Kulttuurialankin kouluja ollaan kaikkialta muualta lakkauttamassa.”
Jos tehdään tällaista aluepolitiikkaa, pitää pystyä ratkaisemaan asumisongelmiakin, Kautonen sanoo.
”Omalla kohdallani olisin varmaan pystynyt panostamaan vieläkin paremmin etsimiseen. Mutta mä tiedän, että niitäkin ihmisiä on tosi paljon, jotka eivät pysty.”
Jutussa on käytetty lähteenä myös Nuorten asuminen 2010 -tutkimusta.
Sanat Veera Jussila, kuvat Pietari Hatanpää
