Teen paskareissun Itäkeskukseen. Haluan koskea viime aikojen puhutuinta runoteosta. Itäkeskuksen kirjasto on ainoa kaupungin kirjastoista, jossa Harry Salmenniemen Texas, Sakset on vapaana. Kävelen läpi itäisen kirjaston alakerran kauimmaiseen nurkkaan, luokkaan 1.2.
Ruman hyllyn päälle on aseteltu riviin klassikoita Carpelanista Manneriin. Parhailla paikoilla ovat Kirsti Simonsuuri (Katson kuinka rakkaus lepattaa / huoneitten avoimista ikkunoista) ja Eino Santanen (Ei oikein osata mitään / ei oikein osata mitään).
Maahanmuuttajat lukevat vieressä taloustiedettä ja sanakirjoja. He ovat viisaita eivätkä koske runohyllyyn. Sen päällä möllöttää keltainen kirja. Kun Harry Salmenniemen teoksen avaa, saa eteensä läjän laveasti ripoteltua sanaoksennusta. Se on avantgardea, se on sanarunoutta, se on paskarunoutta.
selaan kolmannekseen asti. Salmenniemi rauhoittuu hetkeksi ja ymmärtää oman onaniansa.
74a) Olen ensimmäinen myöntämään että annoin hieroa itseäni.
74b) Annoin sen hieroa ja nuolla itseäni melko kauan.
74c) Annoin sen hieroa itseäni loppuun saakka.
Pääjoukko nykyrunoilijoista on kielirunkkareita, joilta lentää ennenaikaisia, ripottelevia sanamällejä. Runoilijat hehkuvat intoa surkeista kielikokeiluistaan, kuinka he korvaavat kaikki p-kirjaimella alkavat sanat alkamaan s-kirjaimilla. Kuten: Nämä / kirjaimet ovat / ehtaa saskaa.
Olen onnellinen, ettei kukaan oikea runoilija eksyisi Itäkeskukseen. Runoilijat ovat niin vihaisia, ymmärrettävistä syistä. Heitä ahdistaa, koska runouden kääntäminen on usein järjetöntä, joten näitä samoja suominaamoja he joutuvat katsomaan vielä vuosikymmeniä.
Heitä ärsyttää, että runous on vain hautomo, josta parin kokoelman jälkeen järkevimmät ymmärtävät vaihtaa kaunokirjallisuuteen.
Heitä pelottaa, että ainoa tapa saada taidoistaan rahaa on muuttua maakuntalehden runokriitikoksi eli sivistymättömäksi ja katkeraksi raunioksi. Sen jälkeen elämän kohokohta on odottaa kritiikin vastakritiikkiä, johon voi kirjoittaa vastakritiikin vastakritiikkiä.
Runopiireissä on alettu ähkiä, että runous saisi olla poliittisempaa. Yhteiskunnallisen sanataiteen tekeminen on tietysti hätähuuto, kun yritetään keksiä jotain tarkoitusta runoudelle. Runoilijat ovat itsekin alkaneet pelätä, että sanahelinä ei olisikaan arvokasta.
Jonkun pitäisi kertoa heille, ettei nykyrunoudessa ole mitään nykyistä. Kun sanataiteilija leikkaa valmiita runoja, netin lauseita tai Googlen käännöksiä ja liittää ne sattumanvaraisesti yhteen, hän vain hiihtää 1960-luvun amerikkalaisten language-runoilijoiden perässä.
Terve, sanarunoilija. Dada meni jo.
