Tapahtumajulisteet värittävät liki kaikkien eurooppalaisten pääkaupunkien julkista tilaa. Suomessa niiden ripustaminen on rikos.
Helsingissä ei ole yhtään julkista ilmoitustaulua, jossa saa laillisesti tiedottaa tulevista tapahtumista. Jokainen kaupunkitilaa koristava keikkajuliste on siis laiton, vaikka se olisi teipattu tilapäiseen vaneriseen työmaa-aitaan, josta se irtoaa jälkiä jättämättä.
Oulun kaupunki ilmoitti viime vuoden alussa poistavansa kaikki vapaat ilmoitustolpat. Kiivaan vastustuksen vuoksi aikeesta luovuttiin. Tällä hetkellä kaupungissa on 11 luvallista ilmoituspaikkaa.
”Luvattomille paikoille, kuten sähkökaappeihin ja postilaatikoihin liimatuista julisteista lähetetään lasku tapahtuman järjestäjälle”, kertoo liikennesuunnittelija Terttu Välikangas.
Laskun suuruus riippuu julisteiden määrästä. Hinta vaihtelee muutamista kympeistä lähemmäs sataa euroa. Tampereella yhden julisteen kiinnittämisestä sähkötolppaan on jouduttu maksamaan 40 euroa.
Välikankaan mukaan julisteita löytyy vääristä paikoista vähän väliä, mutta kaupungilla on niukasti resursseja tilanteen valvomiseen.
”Satunnaisesti luvattomuutta havaittaessa olemme puuttuneet asiaan.”
Tampere pystytti vuosi sitten keskustaan kymmenen vapaata ilmoitustaulua, joiden tarkoituksena oli kitkeä luvattomat ilmoitukset pois katukuvasta.
”Ne on nyt otettu käyttöön, muttei kovin hyvin. Edelleen julisteita liimaillaan ympäriinsä”, Tampereen kaupunkikuva-arkkitehti Jalo Virkki sanoo.
Virkin mukaan julkisia tiloja on kallista pitää siistinä. Siksi hän ihmettelee liimauskieltojen kritisointia.
”Mihin perustuu sellainen jokamiehenoikeus, että toisen omaisuutta saa tärvellä?”
Helsingissä vuonna 2005 rakkaudentäyteisiä ”Let me love” -tarroja kaupungille liimailleet nuoret tuomittiin päiväsakkoihin lievästä vahingonteosta. Tarrojen liimailijat pidätettiin tutkintavankeuteen lain sallimaksi maksimiajaksi. Heille tehtiin myös lain rajamailla liikkuneita kotietsintöjä. Tarrojen liimailu sähkökaappeihin olisi tuskin pahimmillaankaan rikos, josta voi määrätä kuusi kuukautta vankeutta, kuten pakkokeinolaki kotietsinnän kynnyksen määrittelee.
Ylioppilaslehdessä kirjoitettiin tuolloin, että myös yritykset ovat ottaneet tarrat ja julisteet mainosvälineiksi. Tarroilla mainostettiin Puman lenkkareita, valopylväisiin julisteita liisteröi musiikkikanava MTV. Yhtiöille ei tullut sissimarkkinoinnistaan mitään seuraamuksia.
Helsingin Nosturin ohjelmapäällikkö Eeka Mäkynen kaipaisi pääkaupungin keskustaan vapaata ilmoitustilaa.
”Meidän jakajat vievät julisteet lähinnä sisätiloihin: levykauppoihin, kahviloihin ja ravintoloihin. Johonkin sähkökaappiin niitä ei edes kannata laittaa, sillä ne revitään heti pois.”
Oulun liikennesuunnittelija Välikangas ei siedä julkisilla paikoilla keikkajulisteita, sillä hänestä ne rumentavat kaupunkikuvaa.
”Miksei sähköisellä aikakaudella voisi hyödyntää ennemmin sähköpostiverkostoja ja Facebookia kuin painattaa kalliita ja värikkäitä A2-kokoisia julisteita?” hän kysyy.
Niin, mihin keikkajulisteita enää tarvitaan?
”Kyllähän nykyään markkinointi tapahtuu aika pitkälti muualla kuin julisteissa. Ne kuitenkin kuuluvat bändien visuaaliseen ilmeeseen ja ovat yksi väylä tuoda keikkoja esille”, Mäkynen sanoo.
”Jos keikkajulisteet pitää repiä pois kaupungilta, otetaan samalla kaikki lasivitriineihin ripustetut teatterijulisteetkin pois. Mitä niillä tekee, kun tapahtumista voi tiedottaa netissä? Kaikki lasivitriinit pois Helsingin keskustasta!”
Heini Strand
