Veera Kataja: 5. Metamorfoosi

Viime yönä heräsin myrskyyn, tuuli paiskoi auki huonosti suljettua keittiön ikkunaa. Lattialle oli päässyt sadevettä, ja liukastuin siihen pimeässä. Hemmetin vanhat kerrostalot ja niiden ikkunalukot. En halua taittaa nilkkaani, kolmekymppisenä siinä ei ole enää mitään hauskuutta. Esimies ei anna lykkäystä deadlineihin, eivätkä työkaverit tule kirjoittelemaan ystävyysloruja kipsiini, se on varma.
Kömmin takaisin sänkyyn ja vedin villasukat jalkaan. Silittelin hetken aikaa Petran pehmeää alaselkää. Petra nukkui hullunkurisessa asennossa, vatsallaan, toinen käsi selän taakse taitettuna kuin upseerilla. Nenästä kuului kiihtyvää tuhinaa. Käynnissä oli jokin seikkailu-uni. Petra rakastaa seikkailuja, varsinkin sellaisia, joihin liittyy vuoristoinen maisema. Petra on kiipeilijä. Notkea kuin kissa ja rohkea kuin leijona. Peloton, seksikäs ja suloinen. Oikeustaistelija, joka vastustaa vääryyksiä: korruptiota, Venäjän hallituksen toimittajavainoja, Heinolan lintutarhojen lakkauttamista. Petra käy mielenosoituksissa ja on työpaikkansa syrjintäyhdyshenkilö. Maailman ihanin ja urhein tyttö.
Ennen kuin tapasin Petran, olin vuosikausien ajan täysin vakuuttunut siitä, ettei kukaan voisi rakastaa minua. Ajatus on kai useimmille tuttu murrosiästä, mutta se laantuu elämänkokemuksen karttuessa ja muuttuu pikkuhiljaa hellyttävännolostuttavaksi muistoksi. Minulle kävi päinvastoin. Lapsena vanhemmat uskottelivat, että olin maailman kaunein pieni olento, ja vielä murrosiässäkin äiti hoki naapureille että ”kohta meidän isäntä saa hätyytellä prinssejä haulikolla”. Tämä huolimatta siitä, että olin reilusti ylipainoinen, aknesta ja hikoiluongelmista kärsivä surullinen tatti. Olin lukiossa salaa rakastunut luokkakaveriini Aaroniin. En kertonut siitä kenellekään, en edes silloin, kun sain kuulla, että luokan tytöt epäilivät minun olevan lesbo. Aaron ei ollut komea – otsa oli epätavallisen korkea ja suu kummallisen pikkuruinen – mutta hänellä oli kauniit tummat silmät ja älykäs katse. Tiesin, että Aaron oli juutalainen, vaikkei koskaan puhunutkaan siitä. Mielestäni se oli kiehtovaa. Me olimme luokan parhaat historiassa, ja opettaja joskus kilpailutti meitä keskenämme. ”Krimin sota alkaa huomenna. Veera on venäläinen, Aaron osmani. Väitelkää!” Sellaisina hetkinä me hymyilimme toisillemme. Se oli toverillista hymyä, kahden historianörtin yhteisymmärrystä. Aaron oli ainoa poika, joka minulle koskaan hymyili.
Pääsimme yhtä aikaa yliopistoon, minä humanistiseen ja Aaron lääketieteelliseen tiedekuntaan. Melkein vuoteen emme tavanneet, kunnes fuksivuoden Flooran päivänä satuimme samoihin juhliin Uudelle ylioppilastalolle. Tervehdimme hieman vaivaantuneesti. Aaron joi illan aikana paljon ja muuttui puheliaammaksi. Aamuviideltä hän pyysi, josko pääsisi luokseni yöksi, sillä ulkona oli liian viileää odotella bussia. Päästyämme peiton alle suutelin Aaronia, joka vastasi suudelmaani kiihkeästi. Hän alkoi riisua vaatteitaan. Sydämeni hakkasi kovaa, Aaronin vartalo näytti kevätaamun valossa epätodellisen kauniilta. Hän levitti reisiäni ja suljin silmäni. Tunsin jotakin, ja sitten en mitään. Hetken kuluttua Aaronin ääni sanoi: ”Tää ei vaan pysy pystyssä lihavien tyttöjen kanssa, oon pahoillani.” Sitten Aaron puki päälleen ja lähti. Me emme enää tavanneet.
Sinä vuonna, jona täytin 25 vuotta, pudotin painoani kaksikymmentä kiloa. En tuntenut muuttuneeni, vaikka vaatteet tuntuivatkin löysiltä. Muiden mielestä ero oli hätkähdyttävä. ”Veera, sä näytät nuorelta Lauren Bacallilta”, ystäväni Stiina huokaisi, kun sovitimme vintagekaupassa iltapukuja ainejärjestön vuosijuhlaa varten. Tunsin oloni oudolla tapaa ylpeäksi, melkein kuninkaalliseksi. Vaatekaupan myyjä asetteli nuppineuloja mariininsinisen pukuni helmaan ja kysyi, eikö keitetty silkki tunnukin ihanalta. Hymyilin. Ei puoliksikaan niin ihanalta kuin Stiinan katse.
Ensimmäistä kertaa aikuiselämäni aikana huomasin, että miehet katselivat minua. Eivät monet, mutta muutamat. Espanjalainen vaihto-opiskelija hassutteli ja flirttaili seminaarin tauolla. Vuosijuhlien jatkoilla hän painoi minut seinää vasten ja suuteli kaulaani. Se tuntui kylmältä ja märältä, kaukaiselta. Kuin hän olisi suudellut jotakuta toista, jotakuta, jonka vaatteisiin olin sattunut hetkeksi asettumaan. Tunsin olevani osa jotakin hupaisaa sketsiä. Olin humalassa, ja kun espanjalainen alkoi hamuilla kädellään vasenta rintaani, purskahdin nauruun. Nauroin niin, että lysähdin polvilleni. Espanjalainen seisoi hetken hiljaa edessäni, kääntyi loukkaantuneena ja sanoi poistuessaan: ”You have serious problems.”
Setäni, joka on raitistunut alkoholisti, sanoi vuosia sitten mökillä jotakin, joka on painunut mieleeni. ”Alkoholisti on alkoholisti loppuelämänsä, raitistui tai ei.” Minä tunsin kai jotakin samankaltaista. En ollut enää lihava, mutta jokin oli jo ehtinyt mennä pilalle.