Viime aikoina on ollut vähän kiireitä, kun on ollut kaikki nää kirjahässäkät, ja sitten oli tää vesivahinko.”
Vaalea pörrötukkainen poika istuu ullanlinnalaisen tapasbaarin takahuoneessa ja saa kaiken kuulostamaan luontevalta. Kaikille meillehän on arkipäivää toimittaa muutama tietokirja ja joutua puoleksitoista kuukaudeksi asunnottomaksi, koska kesäasukkaiden aikana lattiakaivo tukkeutui.
Eli ne siis sammuivat suihkuun?
”En mä tiedä, en ole hirveästi kysellyt. Vakuutusyhtiön mukaan kyse ei ollut tuottamuksellisesta vahingosta. Kyllä me kaikki ollaan oltu silleen, että sellaista sattuu. Ei koko maailma aina ole niin skarppi.”
Sen sijaan Otto Bruunia, 25, voisi luonnehtia skarpiksi.
Ensinnäkin hän on ylioppilaskunnan omistaman HYY Yhtymän hallituksen puheenjohtaja. Siinä ei ole sinänsä mitään erityistä. Yli 30 miljoonan liikevaihtoa pyörittävän firman hallitusta luotsaamaan valitaan joka vuosi yksi opiskelijoiden edustaja. Aina ajoittain tehtävään päätyy älykkäitä ja ahkeria ihmisiä.
Bruun on myös vasemmistolainen aktivisti. Sellaisia ei ole ollut tapana päästää huseeraamaan Yhtymään.
Tänä vuonna on ilmestynyt tai ilmestyy kolme Bruunin toimittamaa ja osittain kirjoittamaa kirjaa. Keväällä myyntiin tuli Euroopasta ei mitään uutta?, jonka Bruun toimitti yhdessä ystävänsä, tutkija Hanna Kuuselan kanssa.
”Purimme siinä osiin, mikä meitä ärsyttää suomalaisessa EU-keskustelussa. Pidettiin seminaareja, soitettiin Eurooppa-tiedotukseen yli-innokkaita puheluita ja käytiin keskusteluissa, joissa nuorin osallistuja meidän jälkeen oli joku Olli Kivinen.”
Syksyllä ilmestyi finanssikriisin syitä puiva pamfletti Finanssikapitalismi – jumala on kuollut. Siinä Bruunin toimittajakumppanina oli filosofi Teppo Eskelinen.
”Globalisaatiokriittinen liike oli näistä ongelmista varoitellut. Liikkeen muistinkin takia piti kirjoittaa, että mitäs mieltä me nyt oltiinkaan. Syynä oli se akuutti siinä hetkessä oleva poliittinen tilanne ja se, miten talouslehdistö kriisiä pui.”
Pian ilmestyy kolmas kirja, jossa kahden edellisen yhteistyökumppanin joukkoon on liittynyt tutkija Ilkka Kauppinen. Immateriaalitalous-kirjassa käsitellään aineetonta taloutta Suomessa ja kansainvälisesti.
”Se on yritys hahmottaa ja avata tätä luovuuspuhetta ja innovaatiohuumaa, ja yritys palauttaa valtasuhteita siihen puheeseen.”
Lisäksi Bruun tekee talousjournalismia Voimaan ja Ny Tidiin sekä toimittaa ruotsinkielistä Le Monde Diplomatiqueta. Suunnitelmissa on tehdä taas uusi kirja, joka käsittelisi kuntatason korruptiota Suomessa. Kavereiden kanssa, tietenkin.
Otto Bruun saa kaiken tuntumaan ärsyttävän helpolta. Hän on sitä paitsi miellyttävä, kohtelias ja hyvin kasvatettu.
Itse asiassa hänen puhettaan kuunnellessa mieltä voivat alkaa korventaa oman sisäisen suomenkielisen änkyrän kitkerät kuiskaukset. Helppoahan se on puuhailla aktivismin parissa ja kirjoitella iltapuhteikseen kirjoja finanssikriisistä, jos on suomenruotsalaisesta akateemisesta suvusta, elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Ullanlinnassa ja käynyt Suomen tärkeimmät eliittikoulut.
Eikä sitä voi kiistääkään, ettei Bruun olisi syntynyt Etelä-Helsingin kulttuurivasemmistolainen kultalusikka suussaan. Viisihenkiseen perheeseen kuuluu kaksi isosiskoa, Helsingin yliopiston yksityisoikeuden professorina työskentelevä isä Niklas Bruun ja suomenkielinen arkkitehtiäiti. Läheisen, mutta paljon omien projektiensa parissa touhuavan perheen kiintopiste on mökki Ahvenanmaalla.
”Kaikki meidän perheessä ja Staffanin lapset fanittaa sitä.”
Staffan on Bruunin setä, kirjailija ja toimittaja Staffan Bruun. Ja tietenkin Bruun harrastaa purjehdusta ja saaristolaiselämää.
Mutta ei lapsuudenkoti ollut mitenkään erityisen suomenruotsalainen eikä poliittinen, Bruun sanoo. Yläasteikäisenä hän ärsyyntyi itse koko ankkalampeen ja sen instituutioihin.
”Helsingin suomenruotsalaisissa piireissä se on sitä, että Norsen, Hanken, Aktia-banken. Tuntui, että se tie pitää katkaista.”
Teininä Bruun oli pienikokoinen ja näytti ”törkeän nuorelta”.
”Meillä oli yläasteella poikaluokka, ja ehkä se, että oli tosi pieni, tuotti outoja psykologisia prosesseja.”
Koulussa läsnäolemisen sijaan hän keskittyi huippu-urheiluun ja pelasi pöytätennistä maajoukkuetasolla. Sitten Bruun meni uskontoihin sitoutumattomalle Prometheus-leirille. Siitä tuli intensiivinen kokemus.
”Protulla oli aktiivinen ilmapiiri, jossa ihmisiä kuunnellaan ja ne tulevat kuulluiksi. Ehkä se rikkoi aiemman sosiaalisen kokemuksen.”
Leiri rakensi tiiviin yhteisön, ja ystäväpiiri muuttui kertakeitolla suomenkieliseksi.
”Jos olisin jatkanut ruotsinkielisessä lukiossa, elämää olisivat määritelleet ne yläasteroolit”, Bruun kertoo.
Ressun lukioon menosta seurasi totaalinen katkos entiseen, eikä Bruun nähnyt vanhoja koulukavereitaan vuosiin. Lukiossa hän oli mukana tekemässä Ressun Agitaattori-lehteä, harrasti yhteiskunnallista teatteria ja kiinnostui taloudesta. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän pääsi lukemaan kansantaloustiedettä ja liittyi Attaciin.
Vuonna 2003 Attac ei ollut enää kovin muodikas.
Yksi aktivistisukupolvi hellii myyttiä vuosituhannen vaihteen poliittisesti vilkkaasta kulta-ajasta: Prahasta, Göteborgista ja sodan vastaisista mielenosoituksista, liikehdinnästä, joka lopahti vähän wtc:n jälkeen. Attac oli ollut tobininveroineen 2000-luvun taitteen kuuma juttu, joka pari vuotta näyttävän rantautumisensa jälkeen toi mieleen lähinnä iltapäivänokosille painuneen Erkki Tuomiojan.
Bruunin mielestä globalisaatiokriittiseen liikkeeseen on kuitenkin tullut jatkuvasti lisää kiinnostavia ihmisiä. Juuri Attacissa hän tutustui ihmisiin, joiden kanssa on nyt tehnyt yhteistyötä.
”Mun ajattelu on kyllä ehdottoman globaalia. Suomi ei itsessään tilana ole ehkä erikseen tarkasteltuna kaikkein kiinnostavin”, hän määrittelee.
Sen huomaa. Bruunin puheessa vilahtavat länsiafrikkalaiset maatilat, zapatistien osuuskunnat, Ranskan kansanäänestys eu:n perustuslaista ja Laos, jonne hän lähtee tekemään metsäpolitiikkaa käsittelevää graduaan.
Bruunista koko aktivismi on viime vuosina muuttunut, palannut konkretiaan.
”On ihailtavaa, että ihmiset pistävät nykyään itsensä likoon eivätkä vaan tuota tekstejä. Sekin on olennaista, mutta jos kaikki jää siihen, on vaarana, että aktivismi on vain akateeminen harjoitus.”
Hän ottaa esimerkiksi yliopistouudistuksen innoittaman Opiskelijatoiminta-ryhmän, joka on viimeisen vuoden aikana vallannut niin monta taloa ja tilaa, että hitaammat eivät pysy laskuissa.
”Ei enää vaadita jotain abstraktia toisenlaista maailmaa, vaan samalla tuotetaan sitä maailmaa itse.”
Kirjat, joita Bruun on toimittanut, ovat hänelle esimerkki toimintalähtöisestä filosofiasta: sellaisesta, että lähdetään ennakkoluulottomasti tekemään asioita, opitaan niitä samalla eikä pelätä, että joku suuttuu.
Bruun tuntuu itse olevan tyyppiesimerkki uuden sukupolven aktivisteista – niistä, joille New Yorkin terrori-iskut tapahtuivat teini-iässä ja jotka nyt ovat nuoria aikuisia.
”Me istuttiin tapanilalaisen omakotitalon olohuoneessa tsiigaamassa sitä hämmästyneinä kuten kaikki muutkin, mutta kyky kontekstualisoida tapahtunutta oli tosi vähäinen.”
Ehkä Bruun on mallikappale myös ikäpolvestaan ylipäänsä. Niistä, jotka tuottavuuden sijaan ovat kiinnostuneita onnellisuudesta, luottavat rajattomasti itseensä, tekevät asioita aina yhdessä ja ryhmissä, ajattelevat täysin luontevasti kosmopoliitisti, vaativat työltään merkityksellisyyttä, hauskuutta ja joustavuutta eivätkä pelkää verkostoitua.
Eivätkä he pelkää ristiriitojakaan: tuotanto ei ole lähtökohtaisesti pahaa eikä tuotantosuhteista voi vapautua, joten hallitaan niitä ja tehdään toisin. Kun Bruun puhuu laajasti taloudellisista rakenteista, hän saa HYY Yhtymän liiketoiminnan vaikuttamaan hohdokkaalta projektilta.
”Koen idealismia siinä, että opiskelijat esimerkiksi tuottavat itse oman ruokansa ja voivat vaikuttaa siihen, millä ehdoilla se tapahtuu.”
Pitkäaikaisen ystävän Veikko Erannin mukaan Bruunilla on tapana etsiä asioihin näkökulmia, jotka tuntuvat muista vääriltä.
”Se saattaa miettiä, että entä, jos vesi ei olisikaan nestemäistä. Sitten sitä pyöritellään ja päädytään lopulta siihen, että ehkä se nyt sitten kuitenkin on nestemäistä, mutta oli silti hyvä kelata tätä juttua.”
Aina välillä käy toisinkin.
”Se haastaa oman ajattelunsa perusasioita ja on valmis tonkimaan pohjamutia. Ja sitten se huomaa, että tämä uskomaton, itselle provokaatioksi tarkoitettu ajatus näköjään sittenkin kantaa. ”
Bruunin oma puhe on hauska sekoitus mutkikkaita ja harkittuja lauserakenteita sivistyssanoineen ja huoletonta 2000-luvun helsinkiläistä puolislangia. Välillä hän taas kuulostaa huomaamattaan melkein yritysvalmentajalta: toimitetut kirjat ovat ”kasvuprojekteja” ja ”asiat on otettava haltuun”.
Yksi asia lienee selvä. Bruun tuskin voi välttää sitä, että hänestä tulee vielä jotain enemmän. Mutta onko hänellä itsellään selkeitä ammatillisia haaveita?
”Niin, en mä tiiä. Ei kyl ehkä kauheesti.”*
Teksti Veera Luoma-aho
Kuva Teemu Granström
KVG: Setä opettaa
”En mä ole niin hirveästi googlannut itseäni.”
Kun etsii hakukoneella Otto Bruunia, aika asialliselta näyttää.
”Ehkä tää komppaa kaikennäköistä asiallista ja poliittista, mitä olen tehnyt.”
Bruunin koneessa käyttöasetukset ovat ruotsiksi. Google nostaa esiin Svenska Ylelle tehtyjä radiokolumneja.
Helsingin Sanomien sivuilta löytyy politiikan toimittaja Unto Hämäläisen tekemä kirja-arvostelu Eurooppa-kirjasta. Sen mukaan kirja on ahdistava ja raskas, mutta kiinnostava.
”Unto Hämäläinen kehottaa, että mun ja Hanna Kuuselan pitäisi liittyä puolueisiin, jos kutsuhuutoja tulee. Se oli aika setämäistä ja huvittavaa. Vähän hassua.”
Taloussanomien muutaman vuoden takaisessa jutussa kerrotaan, kuinka kansalaisjärjestöt arvostelevat lentoyhtiöitä veroparatiisien käyttämisestä.
”Aika jännää aikamatkailua. Kerron tuossa sitaatissa hallussamme olleesta Finnairin vuoden 1999 sisäisestä tiedotteesta. Käsittämätöntä, että olin 15 aikana, johon viittaan.”
