Lettipäinen nuorinainen kyykistyy asentoon, jossa hän muistuttaa saalista vaanivaa kissaa.
Tyttö tuijottaa suoraan eteen ja loikkaa puiselta terassilta yläviistoon.
Mies ottaa hänet kiinni ilmasta.
Kissa muuttuu kotkaksi. Kellanruskeat silmät säilyttävät kiintopisteen, kädet ja jalat levittyvät taakse, kunnes mies laskee hänet maahan.
Tyttö on 14-vuotias Julia Kykkänen, joka on asettanut tavoitteensa korkealle.
”Haluan tulla maailman parhaaksi naismäkihyppääjäksi.”
Sen hän sanoo äänellä, joka on teini-ikäiselle tyypillisen epävarma, mutta samalla erittäin määrätietoinen.
”Se on vauhdikas laji, ja siinä saa lentää.”
Julia Kykkänen on ainoa nainen, joka on edustanut Suomea mäkihypyn arvokisoissa. Niissä hän oli mukana ensimmäisen kerran viime vuonna.
Maailmalla mäkikisoja kiertää viitisenkymmentä naista, joukossa lähinnä norjalaisia, japanilaisia, saksalaisia ja yhdysvaltalaisia.
Odotettavissa on, että pian useammat naiset kiinnostuvat lajista. Tänä talvena naisten mäkihyppy on ensimmäistä kertaa mukana maailmanmestaruuskisoissa. Ne järjestetään TÅ¡ekin Liperecissä.
Lajin profiilinnousun uskotaan tuovan sekä lisää harrastajia että jatkuvuutta.
Suomalaisen naismäkihypyn ensimmäinen aalto kilpistyi seitsemän-kahdeksan vuotta sitten ainakin osittain kansainvälisten kisojen puuttumiseen.
”Meillä oli silloin muutama melkein aikuisikäinen nainen mukana. He lopettivat, kun muut asiat tulivat elämässä vastaan. Silloin ei vielä ollut kansainvälistä kilpasarjaakaan, joka olisi motivoinut heitä,” kertoo Suomen hiihtoliiton mäkihypyn ja yhdistetyn lajijohtaja Janne Marvaila.
Ikäistensä joukossa Julia Kykkänen on Suomen viidenneksi paras mäkihyppääjä – kaikki muut sarjassa ovat poikia.
Niin on ollut siitä asti, kun Julia kinusi kolmevuotiaana mäkeen isoveljiensä Jeren ja Jessen perässä.
Isä Kimmo laittoi Julialle laskettelusukset jalkaan, ja harjoittelu alkoi puolitoistametriseltä lumikasalta. Vuoden kuluttua Julia sai oikeat mäkisukset ja rupesi käymään harjoituksissa vähintään kerran viikossa.
Juliasta tuli mäkityttö.
Sen jälkeen miespuoliset ikätoverit ovat saaneet tottua häviämään naiselle. Se on toisinaan ottanut koville.
Yhdistetyssä moni poika keskeytti ja tirautti itkun, kun Kykkäsen tyttö paineli ladulla ohi.
Piestyksi joutuneiden poikien isät antoivat Lahden hiihtoseuralle kiukkuista palautetta. Heidän mielestään mäkihyppy ei kerta kaikkiaan ollut tyttöjen laji.
”No, mä jaksan käydä treeneissä toisin kuin jotkut muut”, Julia vertaa itseään poikiin.
Hymykuoppa hänen poskessaan syvenee perustelun aikana.
Julia erottuu myös maailman mäkihyppääjänaisten joukosta, sillä muut ovat häntä kymmenisen vuotta vanhempia.
Nuorimpana olemiseen Julia on tottunut. Hän pelaa FC Reippaassa jalkapalloa kaksi vuotta itseään vanhempien joukkueessa.
”Enää en ehdi käydä jalkapallotreeneissä, mutta valmentaja soittaa aina, kun on piirinmestaruuskisat.”
Kesällä 2007 Julia hyppäsi ensimmäistä kertaa alas Lahden suurmäestä. Siis siitä korkeimmasta, betonisesta.
Se oli hurja hetki isälle, vanhalle mäkihyppääjälle ja kokeneelle valmentajalle.
”Kun Julia sanoi, että hän laskee isosta, en uskaltanut mennä näyttämään merkkiä. Tulin alas tuohon viereen katsomaan”, Kimmo Kykkänen kertoo.
Samana kesänä Julia hyppäsi ennätyshyppynsä, joka kantoi 105 metriä. Mäen k-piste on 116 metriä.
Julia jaksaa kivuta Lahden mäkitorneihin yhä uudestaan. Treenejä on viitenä tai kuutena iltana viikossa.
Eikä mäkihyppy ole pelkästään talvilaji, vaan treenit jatkuvat samanlaisina ympäri vuoden.
”Mulle ainakin on ihan sama, hyppäänkö muovimäessä vai lumelle”, Julia sanoo.
Kilpailumatkoihin meni viime vuonna seitsemisen viikkoa. Koska Kimmo Kykkänen on Suomen naisten maajoukkueen valmentaja, isä ja tytär matkustivat yhdessä maailmalla.
Riitoja ei kuulemma tullut.
Koulussa Julia käy kahdeksatta luokkaa, ja läksykirjat kulkevat mukana kisamatkoilla. Viime joulutodistuksessa oli 77 poissaolotuntia, mikä on paljon jopa Salpausselän koulun liikuntaluokkalaiselle.
Silti todistuksessa esiintyi enimmäkseen kaseja, yhdeksikköjä ja seiskoja.
Mäkihyppy tunnetaan huonosti käyttäytyvien nuorten miesten lajina.
Suurta yleisöä kiinnostavat ihan muut alamäet kuin ne, jotka sijaitsevat mäkimontun yläpuolella.
Julian isä on saanut osansa mäkihyppyyn liittyneistä kohuista ja uskoo oppineensa, mitä julkisuuden kiroista on opittavaa.
Koulu on ollut kova.
Kykkänen on valmentanut sekä Toni Niemistä että Harri Ollia.
Nieminen oli vain kaksi vuotta Juliaa vanhempi voittaessaan suurmäen kultaa ja kaksi muuta mitalia Albertvillen talviolympialaisissa. Samana vuonna hän voitti sekä Keski-Euroopan mäkiviikon että maailmancupin kokonaiskilpailut.
Voitosta seurasi huikea mediahuomio.
Teinitytöt teippasivat Niemistä esittäviä julisteita seinilleen, mutta siihen se jäikin: Nieminen ei enää yltänyt 16-vuotiaana saavuttamiinsa suorituksiin.
Harri Olli erotettiin alkuvuodesta mäkijoukkueesta Janne Marvailan haukkumisen, kiroilun ja humalassa medialle esiintymisen vuoksi.
Vain pari päivää aiemmin hän oli ollut mukana Oberstdorfin lentomäen MMjoukkuekilpailun hopeajoukkueessa.
Sittemmin Olli kärysi rattijuopumuksesta. Elokuussa hänet erotettiin mäkijoukkueesta uudelleen, koska hän myöhästyi Keski- Euroopan kilpailukiertueella joukkueen kuljetuksesta. Syynä oli pitkäksi venynyt ravintolailta.
Isän tunteet ovat näiden kokemusten jälkeen ristiriitaiset.
Toisaalta Julia tarvitsee julkisuutta houkuttelemaan sponsoreita. Maailmalla naishyppääjät ovat ammattiurheilijoita, jotka elättävät itsensä kilpailuilla ja yhteistyösopimuksilla.
Kimmo Kykkänen uskoo, että sama on mahdollista Juliankin kohdalla.
Toisaalta isä haluaa pitää tytön jalat maassa muulloin kuin hypätessä. 7 päivää on jo tarjonnut rahaa Julian haastatteluista.
Lehti tuskin on kiinnostunut pelkästään hyppyjen pituuksista. Luultavasti toiveissa on meheviä otsikoita rämäpäisen vaaleaverikön hairahduksista tämän matkalla aikuiseksi mäkinaiseksi.
Ainakin toistaiseksi otsikoita on hankala tehtailla.
Julian elämään kuuluu hyppäämisen, koulun ja jalkapallon lisäksi kirkonrotan peluuta kavereiden kanssa ja sairaaladraama Housen seuraamista televisiosta.
Iltaisin hän pitää yhteyttä muihin maailman naismäkikotkiin Skypen, Mesen ja Facebookin kautta.
”Kyselemme kuulumisia, miten hyppy on kulkenut ja onko toinen tulossa johonkin kisoihin.”
Kimmo Kykkänen sanoo ihailevansa tyttärensä kykyä tunnistaa omat rajansa ja olla terveen itsekriittinen.
Se suojelee turhautumiselta ja puutumiselta. Jos hyppää liikaa, ilo katoaa helposti koko touhusta.
”Julia voi esimerkiksi sanoa, että hän hyppää kaksi hyvää hyppyä. Jos kaksi ensimmäistä hyppyä ovat hyviä, hän lähtee pois. Tai jos kuudessa hypyssä on kaksi hyvää, hän lopettaa siihen. Siitä jää hyvä fiilis ja silloin haluaa tulla takaisin.”
Ski jumpers are very special people, lukee Yhdysvaltain naismäkijoukkueen paidoissa.
Se pitää paikkansa.
Hypätessä on joka kerta voitettava pelkonsa. Harjoitellessa siirrytään lumikasalta isompaan mäkeen ja lopulta tullaan alas lentomäestä.
Mäkihyppy on nopeusvoimalaji, mikä tarkoittaa, että lyhyessä ajassa pitää tuottaa paljon voimaa. Hyppääjän vauhti voi olla hyppyrin pöydällä lähes sata kilometriä tunnissa.
”Kun pääsee keulalle, niin ponnistaa. Sitten vaan levittää kaikki paikat ja antaa kropan kantaa. Aika paljon siinä rohkeutta tarvitaan”, Julia kuvailee hyppäämistä.
Kimmo Kykkäsen mukaan pelko on mäessä aina läsnä.
”Jokainen pelkää, ja pitää pelätä. Jos joku valmennettava ei pelkää, lähetän lääkäriin. Kyse on siitä, miten pelon hallitsee. Siitä saa hirmukiksit kun siirtyy isompaan mäkeen.”
Jatkuva pelon voittaminen muovaa ihmistä. Hyppääjästä tulee aina vähän rämäpäisempi. Joillakin riskinotto riistäytyy käsistä koko elämän suhteen.
”Kun tuo vaan säästyisi siltä”, isä huokaa ja viittaa Juliaan.
Julia pukeutuu punaisiin hyppyhaalareihin ja kypärään, nostaa sukset olalleen ja lähtee kipuamaan hyppytorniin.
Tänään hypätään pienestä, noin 70 metrin korkuisesta mäestä.
Hiihtohissi kitisee vieressä, mutta tornin juureen juokseminen ja ylösnouseminen lihasvoimin käyvät lämmittelystä.
Metallirakenteisen puisen tornin tuoksu muistuttaa Linnanmäen vuoristorataa. Täällä raiteiden virkaa hoitaa hyppyrimäen metallikourulatu, joka päättyy tyhjyyteen.
Vesiputkista suihkuava vesi liukastaa kouruja.
Ylhäällä Julia säteilee onnea ja itsevarmuutta. Hän istuutuu puomille.
”Jep!” hän huutaa merkinantajalle.
Sukset kolisevat alas metallirännejä. Alapuolella levittyy vihreä ruohomatto, jonka rakosista puskee oikeaa nurmikkoa. Kolina muuttuu äänekkääksi suhahdukseksi, joka on pian ohi.
Vaaleiden palmikkojen päät lepattavat ilmavirrassa, kun nuori nainen liitää ilman halki.
Wikipediakin tuntee Julian
Julia Kykkänen käyttää itsensä googlettamiseen opettajan tietokonetta välitunnin aikana.
Koulun kone osoittautuu hyvin hitaaksi. Lopulta se lämpenee.
Wikipediasta omalla nimellä löytyvä artikkeli miellyttää Juliaa eniten. Aika harvasta 14-vuotiaasta niitä tavataan kirjoitella.
”Kyllähän se tuntuu hienolta”, hän myöntää.
Wikipedian artikkelista löytyy Kykkäsen mielestä kaikki olennainen.
”Täällä on oikeastaan kaikki sijoitukset ja kuka valmentaa ja noin.”
Google löytää myös runsaasti kilpailutuloksia. Niitä on suomen-, viron- ja puolankielisillä sivuilla.
Lisäksi on otsikoita:
”Julia Kykkänen voitti mäkiosuuden poikien nenän edestä.”
”Suomen Julia Kykkänen saavutti ensimmäiset cup-pisteensä Norjassa.”
”Ensimmäinen mäkinainen arvokisoissa.”
Löydöt eivät yllätä:
”Kyllä nämä ovat tällaisia, miten tämä on mennytkin.”
Ninni Lehtniemi
Kuva: Arsi Ikäheimonen
