”Ritva ei ole tullut tänne häviämään”, sanoo syyttäjä Ritva Santavuoren työtoveri niiltä ajoilta, kun Santavuori työskenteli 1960-luvun alussa tv-tuottajana mainostoimisto sek:ssa.
sek:lle ja Mainostelevisiolle oli tullut kinaa mainosfilmien esittämisestä, ja Santavuori kirjoitti mtv:lle niin tiukkoja kirjeitä, että mtv:stä kysyttiin, voitaisiinko asiat sopia jossain muualla kuin raastuvassa.
Yhtä tiukasti Santavuori taisteli oikeaksi katsomiensa asioiden puolesta ryhtyessään syyttäjäksi 1970-luvulla. Jos Santavuoren mielestä tuomioistuinten kankeat työtavat päästivät murhaajan vapaaksi tai syyttäjät työskentelivät alkeellisissa oloissa, hän ei jäänyt sitä voivottelemaan.
Murhamiehen hän toimitti vankilaan painostamalla hovioikeutta. Syyttäjien työoloja hän alkoi parantaa vaatimalla lisää määrärahoja ja kunnon koulutusta.
1970-luvun virkamieskulttuurissa Santavuori osoitti tavallaan poikkeuksellista rohkeutta. Ei ollut sopivaa, että virkaiältään nuori syyttäjä – ja vieläpä nainen – uskalsi kyseenalaistaa ääneen järjestelmän toimivuuden.
Eläkkeelle Santavuori jäi 1995, mutta taistelu jatkuu. Vastustajat ovat vain muuttuneet. Nyt häntä huolettavat nuorison pahoinvointi, kansakunnan moraalinen rappio ja ennen kaikkea lepsu kriminaali- ja huumepolitiikka.
Taistoaan Santavuori käy monella rintamalla. Hän kirjoittaa kolumneja Iltalehteen ja kommentoi television Jälkiviisaissa. Hän on Irti Huumeista ry:n hallituksen ja kirkolliskokouksen jäsen.
Taistelu vaatii myös retoriikkansa. Kun puhe kääntyy huumeisiin, Santavuoren lempiaiheeseen, vastuu siirtyy nopeasti kuulijalle. Niin huimia jotkin Santavuoren tulkinnat ovat.
Santavuoren mukaan vihreät ovat syrjäyttäneet vasemmiston kaikkein huumemyönteisimpänä puolueena. Tätä pohtiessaan Santavuorelle ”tulee joskus mieleen, ovatko mahtavan rikkaat huumemarkkinavoimat lonkeroituneet näin pitkälle”.
Alankomaiden liberaalin huumepolitiikan Santavuori selittää lennokkaasti. Huumeita alettiin suvaita Alankomaissa, koska korruptoitunut poliisi menetti toimintakykynsä lahjontaskandaalissa.
”Hollantilaiset poliisit olivat yhteistyössä huumediilereiden kanssa, ja he saivat käyttää prostituoituja ynnä muuta. Se oli aikoinaan lehdissäkin, mutta nyt se on unohtunut”, Santavuori sanoo.
Provosoivia yleistyksiä voisi kaivaa Santavuoren lausunnoista läjäpäin. Santavuori selvästi esiintyy välillä mielellään Rouva Syyttäjänä, jolle julkisuudessa sälytetään jonkinlaista suomalaisen fundamentalistin ja arkkikonservatiivin viittaa.
Kovapintainen syyttäjä on kuitenkin ennen kaikkea rooli. Ihmisenä Santavuori on herkkä ja lämmin, lähipiiri ja työtoverit sanovat.
Ja lähimmäisenrakkaus on Santavuoren mukaan se voima, joka tekee hänestä esimerkiksi tiukan huumekurin kannattajan. ”Olen nähnyt huumeiden aiheuttaman kurjuuden ja sen, mitä se huumeidenkäyttäjän läheisille aiheuttaa”, hän sanoo.
Halu päästä vaikuttamaan perhe- ja huumetyön kaltaisiin asioihin oli myös Santavuoren motiivi silloin kun häntä pyydettiin kirkolliskokouksen jäsenten vaaliin.
Onko Santavuori siis jonkinlainen maallinen kristitty? Hän myöntää määritelmän sopivaksi. Hän ei pidä omaa vakaumustaan erityisen syvällisenä, vaikka sanookin uskovansa Jumalaan.
Santavuoren poliittiset näkemykset ovat yhtä pragmaattisia. Hänen mukaansa ”kaikkien puolueiden ohjelmat ovat hyviä”. Häntä kiinnostaa enemmän käytäntö ja ”vanhojen hyvien arvojen” puolustaminen.
Hänen ihanneyhteiskunnassaan raha ja itsekkyys eivät olisi kaiken perusta. Seksiä ei saisi erottaa rakkaudesta. Luontoa pitäisi kunnioittaa.
”Kun kirjoitan kolumneja, voin auttaa itseni kaltaisia poroporvarillisia ihmisiä tuomalla julki, kuinka sikamaisesti jokin asia on. Moni on sanonut minulle, että häntä helpotti, kun hän luki kirjoitukseni”, Santavuori sanoo.
Santavuoren poroporvarillisuus on ainakin hänen kolumnien ja kirjojen perusteella väljästi määriteltävää konservatiivisuutta, jossa hyvä ja paha erottuvat selvästi toisistaan.
Hyvää ovat käytännön järki, ihmisen vastuu teoistaan ja perinteinen tapakulttuuri. Pahaa ovat vasemmistolaisuus, maailmasta vieraantuneet virkamiehet, alakulttuurit ja omaa etuaan tavoittelevat poliitikot.
Porvarillisuuteen nuori Ritva Santavuori kasvoi sotien jälkeisessä Suomessa, jonka arvoja 1960-70-lukujen radikalismi ei ollut järkyttänyt. Viipurissa syntynyt tuli vaajakoskelaistyttö tuli Helsinkiin 1950-luvun alussa opiskelemaan suomen kieltä.
Opinnot jäivät vähemmälle. Osakuntaelämä ja juhliminen kiinnostivat Santavuorta enemmän, ja hän kävi myös au pairina Englannissa ja sairaala-apulaisena Ruotsissa.
Helsingissä mainosihmisten ja toimittajien piireissä Santavuori tapasi 1950-luvun julkkiksen, radiotoimittaja Usko Santavuoren. Pari meni naimisiin 1955, ja perheeseen syntyi kaksi poikaa.
Santavuoren muistelmakirjan perhekuvissa on ripaus menneen maailman idylliä. Autot ovat uusia ja pukeutuminen huoliteltua.
”Se oli hyvin porvarillista elämää. Pantiin pitsikäsineet käteen ja järjestettiin illalliskutsuja. Kivaa aikaa”, Santavuori muistelee.
Porvarillisuuden lisäksi myös Santavuoren tietynlainen jyrkkyys mielipiteissään saattaa olla osin perheen peruja. ”Santavuoren sukuhan on vanhaa pappissukua, ja hänen puolisonsa Usko on vaikuttanut Ritvan ajatuksiin ja asennoitumiseen vuosien varrella”, entinen työtoveri sanoo.
Puolisoaan Santavuoren on tavallaan kiittäminen siitä, että hän päätyi lopulta syyttäjäksi. Santavuoren perhe muutti isän työpaikan perässä 1963 Ouluun, ja Santavuori luopui tv-tuottajan ammatista.
Tuottajana Santavuori piti kaiken tiukasti näpeissään. Työtoverit muistelevat yhä kunnioittavasti Santavuoren ammattitaitoa.
”Minusta oli tavallaan harmillista, että hän lähti Ouluun. Siihen aikaan televisiotoiminnassa elettiin nousukautta, eikä Santavuoren tasoisia tuottajia ollut monta”, kertoo ohjaaja Ere Kokkonen.
Kokkonen muistaa myös luonteenpiirteen, jonka läheiset ja ystävät mainitsevat aina puhuessaan Santavuoresta: huumorintajun.
”Meillä ei ollut yhtään kireätä hetkeä. Ja jos puhutaan miesnäkökulmasta, niin hän oli aivan tavattoman komea nainen”, Kokkonen sanoo.
Oulussa Santavuori kyllästyi pian kodinhoitoon ja romaanien lukemiseen. Hän alkoi opiskella oikeustieteitä.
Santavuori huolehti perheestä päivisin, opiskeli iltaisin ja lensi viikonloppuisin Helsinkiin tentteihin. Oikeustieteen kandidaatiksi hän valmistui 1968.
Valmistumisen jälkeen Santavuori sai viran Keskusrikospoliisista. Krp:ssä hän hoiti Interpol-yhteyksiä.
Kansainväliset tehtävät veivät Santavuoren usein Tukholmaan. Siellä Santavuori tutustui ruotsalaisiin naissyyttäjiin, jotka olivat ”upeita, tyylikkäitä, älykkäitä ja menestyneitä”.
Santavuori innostui ja vaihtoi työpaikkaa. Aluksi Helsingin kaupunginviskaalin työ oli kuitenkin pettymys.
Työtavat olivat vanhentuneita. Niinpä varsinaisen viranhoidon lisäksi Santavuori rupesi penäämään uudistuksia.
Uudistushaluinen syyttäjä huomattiin. Santavuori myöntää, että naisellinen viehätysvoima ei ainakaan hidastanut urakehitystä. ”Pääsin tekemään monenlaista, kun esimerkiksi jokin työryhmä tarvitsi naisen.”
Näkyvimmin Santavuori kehitti suomalaista oikeuslaitosta syyttäjäkoulutuksen pioneerina. Hän oli syyttäjäkoulutusta suunnitelleen työryhmän puheenjohtaja ja toimi ensimmäisten syyttäjäkurssien johtajana 1970-80-lukujen vaihteessa.
Santavuoren ura huipentui Helsingin kaupunginviskaalin viraston huumeosaston päällikkyyteen. Silloin Santavuorella – joka ei koskaan ole ujostellut lehdistöä – oli jo mainetta muuallakin kuin juristien ja rikollisten joukossa.
Eläkkeelle jäädessään Santavuori jätti toteuttamatta haaveensa teologian tai arkeologian opinnoista. Maine ja työstä saadut kokemukset johdattivat Santavuoren nykyiseen asemaan kansalaiskeskustelijana ja järjestöihmisenä.
Kumpana hän haluaa tulla muistetuksi, hienon uran tehneenä syyttäjänä vai kansalaisaktivistina?
”Tuota en ole koskaan oikein osannut ajatella. Kaikki on yhtä kokonaisuutta. Nythän minä sovellan niitä ajatuksia, kokemuksia ja viisautta, joita sain virkamiehenä”, Santavuori vastaa.
Onnellista perhe-elämää, vaihteleva työura, ammatillista menestystä, hiven mainetta ja mielekästä tekemistä eläkepäivinä. Kaiken järjen mukaan Santavuoren pitäisi olla onnellinen.
”Kyllä minä niin ajattelen. Minulla ei ole koskaan ollut mitään saavuttamattomia toiveita”, hän sanoo
Vastoinkäymisiäkin Santavuori on kohdannut. Haistattelun ohella syyttäjän ammatin varjopuoliin kuuluivat tappouhkaukset. Joku yritti heittää myös pommin Santavuoren kotiin, ja hänen kesämökkinsä poltettiin 1996.
”Mieheni kesti nämä koettelemukset huonommin kuin minä. Miehet yleensäkin kestävät naisia huonomminkin, kun tosi paikka tulee”, Santavuori sanoo.
Oopperan ystävänä Santavuori innostuu lainaamaan Giuseppe Verdin Othellon säkeitä puhuessaan naisen kestävyydestä.
Othellossa naista verrataan pajuun. Se itkee ja itkee ja taipuu ja taipuu, muttei koskaan taitu.
Santavuoreen itseensä vertaus pätee vain osin. Taittunut hän ei ole koskaan, mutta ei myöskään itkenyt julkisesti.
”Syyttäjiksi päätyi sellaisiakin ihmisiä, jotka tulivat itkien ulos salista, jos heille sanottiin pahasti. Mutta minulle sellaista ei koskaan sattunut. Osasin aina sanoa takaisin”, Santavuori sanoo.
”Jos puhutaan miesnäkökulmasta, niin Santavuori oli aivan tavattoman komea nainen.”
Eläkkeelle jäädessään Santavuori haaveili teologian tai arkeologian opinnoista.
Juhana Rossi
Kuva: Ville Palonen
