Runoilija Tomi Kontio näyttää juuri siltä kuin romanttisen runoilijan kuuluukin. Hänellä on pitkät hiukset, piirteet kuin sadun prinssillä ja silmissä hieman melankolinen katse.
Kontio myöntää hellivänsä romanttista runoilijakäsitystä – tosin hieman ironisesti. ”Baudelairella oli iskulause, jota olen kulumiseen asti toistanut: ’Ole aina runoilija, prosaistinakin.’ Minulle runoilijuus merkitsee sitä, ettei uraudu tavanomaiseen havaitsemistapaan, vaan lähestyy lapsenomaisesti kieltä ja koko todellisuutta.”
Lapset suhtautuvat aikuisia avoimemmin kieliopin rajojen rikkomiseen ja sanoihin, jotka on yhdistetty hassusti. ”Ne ovat vielä niin lähellä kielen opettelua, jolloin hirveän tärkeä osuus on sillä, miltä sanat ylipäänsä kuulostavat. Lapsen kielenoppiminen on tavallaan runoilijan työtä”, Kontio pohtii.
Kontio on tämän hetken tunnustetuimpia ja palkituimpia suomalaisia runoilijoita. Esikoisteos, runokokoelma Tanssisalitaivaan alla, ilmestyi vuonna 1993 ja voitti j.h. Erkon vuoden parhaan esikoisen palkinnon. Lisäksi Kontio on julkaissut kokoelmat Lukinkehrä (1996) ja Taivaan latvassa (1998). Hän on saanut kiitosta myös proosateoksistaan, novellikokoelmasta Säädyttömät (1994) ja romaanista Uumen (1995).
Kiitokset eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet kirjoittamiseen. Kirjoitushetkellä runoilija on yksin: ”Olen edelleen hyvin epävarma siitä, minkälaista teksti loppujen lopuksi on. Sitä elää toisaalta rutinoitumisen pelossa ja toisaalta pelkää, että kyvyt ehtyvät.”
Kontio on verrannut kirjailijaa käsityöläiseen sillä erotuksella, että käsityöläisen ei tarvitse pelätä taitojensa häviämistä. ”Jos joku osaa tehdä esimerkiksi keinuhevosia, se osaa tehdä niitä jatkossakin. Runoudessa on aina se uhka, että jonain päivänä hevonen ei enää synnykään”, Kontio sanoo.
Viime syksynä Kontiolta ilmestyi lastenkirja Keväällä isä sai siivet, joka voitti lastenkirjallisuudelle myönnettävän Junior Finlandia -palkinnon. Kontio kertoo alusta asti halunneensa kokeilla kaikkia kirjallisuuden lajeja, mutta kymmenen vuotta sitten hän ei olisi uskonut kirjoittavansa jonain päivänä myös lapsille ”Tein lastenkirjan osittain omien tyttärieni vaatimuksesta. Nyt kun he voivat itse lukea mitä olen kirjoittanut, olen heille ihan eri tavalla kirjailija kuin aikaisemmin.”
Kirjan syntyyn vaikuttivat lapsuudentarinat, joita Kontio on kertonut tyttärilleen. ”Minulla oli aika tapahtumarikas lapsuus. Isä oli Yleisradiolla televisio-ohjaajana, ja kesäisin minä ja kaksoisveljeni Timo pääsimme mukaan kuvausmatkoille ympäri Suomea. Kun muistot eivät enää riittäneet, aloin keksiä tarinoita. Jossain vaiheessa vanhin tyttäreni Sanni sanoi, että sun pitää kirjoittaa näistä jutuista kirja.”
Keväällä isä sai siivet -teoksessa on sama peruslähtökohta kuin lapsuudentarinoissa: päähenkilöinä seikkailevat kaksospojat Tomi ja Timo. Mutta kertomus on täyttä fiktiota, joka hyödyntää lastenkirjallisuuden klassisia konventioita. ”Lapsille kirjoittaessaan voi huoletta pitää hyvän hyvänä ja pahan pahana. Ei tarvitse pelätä, että nolaa itsensä olemalla liian mustavalkoinen. Mulla oli paljon hauskempaa ja vapautuneempaa kuin aikuisille kirjoittaessani”, Kontio sanoo.
”Minussa on vähän sellaista missio-henkeä: jos ylipäänsä saa lapsen lukemaan kirjaa, niin se on voitto”, Kontio kuvailee tavoitteitaan. ”Kirjallisuuden lukeminen ruokkii mielikuvitusta enemmän kuin vaikkapa videopelien pelaaminen. Vaikka en minä tuomitse, minäkin saatan pelata innostuneena tietokoneella.”
Kontio oppi lukemaan 4-vuotiaana. Lapsena hän luki kaikkea mitä Vartiokylän sivukirjastosta löytyi, Valituista Paloista Andersenin satuihin. ”Aika paljon luin kertomuksia tutkimusmatkailijoista ja lentäjäsankareista.”
Kymmenisen vuotta kirjailijana elänyt Kontio toteaa, että hänestä on vähitellen tullut sanankäytön ammattilainen. ”Mutta se ei välttämättä ole hyvä asia. Siinä voi tämä runoilijuus kärsiä. Ensimmäisten kirjojen vilpittömyys ja ilmaisun pakko ovat hyviä asioita, jotka saattavat ammatillistumisessa karista pois. Sillä tavalla voin sanoa kehittyneeni, että minun ei tarvitse odotella inspiraatiota. Jos tulee tilaustöitä, teksti syntyy, kun istun tietokoneen ääreen.”
Syksyllä 1999 Tanssisalitaivaan alla valittiin ”esikoisten esikoiseksi”, eli parhaaksi niistä 50 teoksesta, jotka ovat vuosien saatossa voittaneet j.h. Erkon palkinnon. Raadin mukaan Kontion kokoelmassa on ”tekstuaalista hurmaa, jota tavataan vain esikoisteoksissa”.
”Esikoiset ovat varmaan usein tuollaisia. Siihen vaikuttavat monet seikat, joista yksi on oman äänen etsiminen,” Kontio pohtii.”Ensimmäisessä kokoelmassani ei ole kattavaa teemaa. Se on sellaista virtaa, kielellistä vyörytystä. Olen siihen vähiten tyytyväinen. Pidän enemmän jälkimmäisistä kokoelmistani, joihin suunnittelin alusta lähtien yhtenäisen temaattisen kehikon.”
Tanssisalitaivaan alla on Kontion mielestä klassinen esimerkki runoudesta, joka on ikään kuin tullut jostain ylempää. ”Kun olin ensimmäistä kertaa ulkomailla kirjailijaporukan kanssa, Prahan yliopiston suomen opiskelijat alkoivat kysellä minulta vaikeita kysymyksiä metaforistani. Minulla on kuitenkin paljon kuvastoa, jonka suhteen olen yhtä tietämätön kuin lukija. Siihen runouden kiehtovuus ehkä perustuukin, että sitä voi tulkita moneen suuntaan.”
Kontio kertoo lapsesta asti olleensa luokittelija. Hän haluaa järjestellä tekstejään käsitteellisesti, mutta liittää vahvasti yhteen myös runouden ja aistimellisuuden. ”Ainakin kielen tasolla runous on enemmän ja suoremmin kiinni aistimellisessa todellisuudessa kuin proosa.” Kontion mukaan runollinen elämys ylittää käsitteellisen ajattelutavan: ”Se edellyttää jokaisessa ihmisessä olevaa runoilijuutta, sitä lapsenkaltaista kokemisen tapaa. Runollinen elämys on jonkinlaista toisen asteen ymmärrystä, josta ei voi puhua niin kuin tiedon ymmärtämisestä.”
Romanttisen taiteilijamyytin mukaisesti Kontio tuntee jollakin tavalla olevansa poikkeusyksilö. ”Jo lapsena tunsin olevani erilainen. Koin eksistentiaalista hämmennystä, minulla oli jonkinlaisia poissaolokohtauksia. Olen myös pohtinut lapsesta saakka. Se järkytti, paitsi toisten kuolema niin myös ajatus omasta kuolemasta. Kun oli jotenkin irti maailmasta, kristillinen ajatus rakkaudesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä antoi turvaa.”
Runoudessa on Kontion mielestä jotain hiukan salaperäistä, jota ei tarvitsekaan osata selittää. ”Vaikka olen puhdistanut ilmaisuani pitkin matkaa ja tullut tietoisemmaksi kirjoittajaksi, runojen synnyssä on edelleen mukana jotakin tiedostamatonta. Kun koen onnistuvani, runo tulee pakottomasti.”
”Ehkä minä näen, että minulla on jonkinlainen lähetystehtävä. Runoilijaa voi verrata hiukan ironisesti sotilaaseen tai pappiin. Runoudella on merkitystä, joka on yhtä ilmeinen kuin papin henkinen johtajuus tai sotilaan merkitys kansakunnan puolustajana. Runoilijan tehtävänä on puolustaa kieltä ja aidompaa kokemista.”
Kaisa Ahvenjärvi
Kuva: Veikko Somerpuro
