21. lokakuuta 2018
Teksti: | Kuvat: Sama

Eveliina Lempiäinen hurahti kiipeilyyn. Sitten hän putosi.

Toinen maaliskuuta postaan Instagramiin kuvan työkaverin kissasta, kuvatekstinä lainaus Mark Twainilta: While the rest of the species is descended from apes, redheads are descended from cats. Kaksi päivää myöhemmin, keho tuhannen pirstaleina ja pää ketamiinista pehmeänä selostan ensihoitajille, kuinka seurallisesta, kullankarvaisesta Romeo-kissasta siirtyi joitakin ratkaisevan kissamaisia ominaisuuksia minuun.

Romeo on tuotu meille hoitoon samalla viikolla, jonka päätteeksi olen sekä apina, ihminen että kissa. Kiipeän arviolta yhdeksän metrin korkeuteen ja putoan, ilman köyttä, mutta kuin ihmeen kaupalla neljälle raajalleni. Ambulanssimies toteaa matkalla Töölön ensiapupolille, että minulla ei kuitenkaan ole yhdeksää elämää, ja että nyt on korkea aika opetella meditoimaan, sillä edessä on pitkä taival.

Ennen onnettomuutta olen harrastanut kiipeilyä pari vuotta, reilun puolen vuoden ajan yhä intensiivisemmin. Harrastus pyörii mielessä lähes päivittäin, ja uudenvuodenlupaukseni on hankkia alaköysikortti.

Vertailen köysiä netissä. Tutkailen juuri sopivasti kuluneita kiipeilykenkiäni, pidän niiden karheasta patinasta. Varaamme huhtikuulle matkan Portugaliin, tarkoituksena päästä ulos kiipeilemään. Ihastelen vessan peilistä käsivarsiani: olkalihakset ovat alkaneet ujosti pullottaa. Tunnen oloni keveäksi ja fyysisesti vahvemmaksi kuin koskaan.

Maaliskuisena sunnuntainakin kiipeily sujuu, ja pari tuntia seinillä on hurahtanut. Päätän viimeistellä treenin sinisellä reitillä, jonka vaikeusasteeksi on arvioitu 6A. Vaikeusasteikko etenee numeroin ja kirjaimin alhaalta ylös aina yhdeksikköön asti. Vaikein koskaan kiivetty ulkoreitti on arvioitu lukemin 9B+. Valitsemallani reitillä on automaattivarmisteinen köysi: en tarvitse kaveria varmistamaan, vaan mekaniikka hoitaa kaiken. Olen kiivennyt reitin useaan kertaan ennenkin ja pidän siitä, varsinkin lopun pienestä rutistuksesta.

Lähden rivakasti matkaan ja kiipeän noin kaksi kolmannesta seinästä, mutta ei tule rutistusta. Tuleekin lipsahdus ja hulmahdus. Ilmassa tajuan, että olen unohtanut kiinnittää köyden valjaisiini.

Maan tasalla havaitsen ensimmäiseksi mutkalle vääntyneet ranteeni. Elämälle vieraan näköiset kädet eivät tällä kertaa ehtineet puristaa ylimpiä otteita. Nenänielun perukoilla on omituinen muovinen haju, lapsuuden haavereista tuttu. Ilma on hetkeksi räjähtänyt keuhkoista pellolle, mutta pian jo kuulen oman huutoni. Etäältä, eläimellisenä.

Ei vittu mä oon tyhmä, mä oon niin tyhmä, I’m so fucking stupid, hoen mantrana, kun poikaystäväni juoksee kulman takaa ja ihmisiä alkaa kerääntyä ympärille. Kauhistuttavan kivun kourissakin suomalainen ensiksi häpeää möhläystään. Lantion seudulla leimahtava kipuaalto vaientaa häpeähokuni ja muuttaa sen ulvonnaksi. Nostelen käsiäni poikaystävän nähtäville, jotta hän ymmärtäisi. Siinä vaiheessa joku on luultavasti jo soittanut ambulanssin.

Yritän kohottautua katsomaan jalkojani. Ne ovat siellä jossain, tuntemattomassa paikassa selkäni takana. Joku kieltää liikuttamasta päätä, joku on sairaanhoitaja. Onnettomuuden tai nakkikioskitappelun hetkellä joku on aina sairaanhoitaja tai vähintään opiskelemassa lähihoitajaksi, ja auttamaan pyrkivät ihmiset päätyvät melkein riitelemään yrittäessään näyttää, kuka selviää tilanteesta parhaiten.

Ambulanssi näyttää sisältä katsottuna aivan avaruussukkulalta. Ensiapupolilla kaikki ovat hirvittävän lämpimiä ja ihania, tai sitten se on suonissani virtaava morfiini. Minulla on lämpöpeitto, vähän itkettää, mutta mukava, harmaantuva mies silittää tukkaani, kun tutkimuksia tehdään ja vaatteita leikellään yltäni.

Pian selviää, että tästä tulee ensimmäisten kertojen kevät. Minulle ei ole koskaan sattunut mitään kovin kamalaa. En ole ollut auto-onnettomuudessa enkä tulipalossa. Edes ampiainen ei ole minua pistänyt. Mikään luuni ei ole murtunut, enkä ole ollut teholla. Minulta on kyllä leikattu nielurisat, ja olen kaatunut pyörällä niin, että jouduin jalka siteessä klenkkaamaan flamingona yhden Ruisrock-sunnuntain.

Pelkästään minua kyljelle kääntämään tarvitaan kolme ihmistä.

Fyysisten kurimusten puuttuessa olen taipunut ahdistukseen. Sekopäisen nopeatempoinen, ihana, kamala elämä hyökkää päälle ja uuvuttaa. Olen koko aikuisikäni ollut vähän hypokondrikko, ja pystyn samaistumaan elämäkertojen luonnehdintaan lonkkavikaisesta taiteilija Helene Schjerfbeckistä, jonka kerrotaan olleen hauras ja kärsivä olento.

Aina minulla jokin paikka koskee, masentaa, ahdistaa tai vähintäänkin sydän hakkaa epätavallisen kovaa. Olen perusterve, etuoikeutettu ihminen, jolla on varaa ostaa terveellistä ravintoa, ja mainostoimistolaisen palkasta vielä maksaa itsensä kipeäksi fysiopilateksessa, kun niskat kipeytyvät siistin sisätyön takia.

26-vuotiaana olen sinut kroppani kanssa esteettisesti, mutta mitä tulee fysiologiseen puoleen – en todellakaan. Vain pari viikkoa ennen kuin ruumiini runnoutuu Kiipeilyareenalla uuteen uskoon olen samaisessa paikassa kertonut ystävälleni, että haluaisin lakata kokemasta fyysisen kehoni vihamiehenä, joka kiusaa minua krempoillaan. Sillä siltä se on aina tuntunut: kroppa vihoittelee, ja sitten minua suututtaa. Yhdeksi kevään polttavimmista kysymyksistä muodostuu tämä: miten tulla kaveriksi klesan kroppansa kanssa?

Alkuun haaste ei tunnu toteuttamiskelpoiselta, kun pelkästään minua kyljelle kääntämään tarvitaan kolme ihmistä. Siitä huolimatta olen ensimmäiset viikot oudon ylpeä, ehkä hiukan harhainen. Lääkärit, ystävät ja sukulaiset kaikki toistelevat, kuinka onnekas olen. Isäni kertoo kirurgiystävänsä sanoneen, että jo kuudesta metristä pudotessa saa viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä aivovamman.

Pääni, selkärankani ja sisäelimeni ovat merkillisesti säilyneet ehjinä. Sen sijaan molemmat ranteeni ovat murtuneet, samoin ristiluu ja lantio molemmin puolin. Oikeassa sääressä on pirstaleinen avomurtuma ja vasen kantapää on aivan tohjona, murusina, luumuhjuna. Tunnen itseni sankariksi ja kertaan mielelläni tapahtunutta vierailijoille yhä uudelleen. Jälkeenpäin ajateltuna uskon, että sankaritarinan kertominen on minulle hyväksi. Totun aiheeseen ja teen siitä kotoisasti osan laajempaa kertomustani. En näe kertaakaan painajaista putoamisesta.

Pelkoja sairaalassa kuitenkin riittää. Pelkään, että vedän mansikkakeittoa henkitorveen ja joudun yskimään, jolloin lantioni repeää kivusta. Pelkään lääkkeiden aiheuttamaa psykoosia ja että unohdan hengittää yöllä. Pelkään, että sähkösängyn säätömekanismi menee oikosulkuun ja liiskaudun sängynpuoliskojen väliin, niin kuin lapsena mökillä saattoi baden baden -tuoli pamahtaa pahaa-aavistamattoman auringonpalvojan kiusaksi kiinni.

Ensimmäisinä viikkoina pääasiassa makaan selälläni ja vaadin lisää kipulääkettä. Toisena yönä osastolla herään niin järisyttävään lantion ja alaselän kipuun, että kauhistunut yöhoitaja kärrää minut suihkuhuoneeseen kiljumaan. Huutoni kuulemma pelästyttää toiset potilaat. Sinä yönä sanon ensimmäisen ja viimeisen kerran haluavani kuolla, niin paljon koskee. Sitten ketamiini ja rauhoittava lääke antavat minun humpsahtaa pehmeään pimeyteen.

Käyn leikkauksissa, yhteensä kolmessa noin seitsemän tunnin operaatiossa. Purjehdin päivien läpi kuumeisena ja huumattuna. Poikaystävä istuu päivittäin seuranani. Perhe, ystävät ja työkaverit käyvät melkein yhtä usein. En jaksa nostaa jalkojani patjalta milliäkään. Hyvä kun saan kipsatuin rantein lusikoitua soseutettuja kasviksia suuhuni. Kun minua revitään ensimmäisellä viikolla istumaan, vain muutamaksi minuutiksi kerrallaan, näen tähtiä ja tunnen taas valkoisen kipuaallon piiskan. Se nousee metallikehikolla kyborgityyliin tuettua säärtäni pitkin ylös lantioon.

Suloinen sairaanhoitaja kysyy, kiroilenko muutenkin kuin merimies vai johtuuko sadattelu kivuista. Toinen muistuttaa, että kidutuksen uhrit joutuvat kokemaan yhtä kamalia tuskia syyttä suotta. En tiedä, ymmärränkö hänen pointtiaan. Tavallaan olen itse aiheuttanut kidutuksen itselleni. ”Onko pakko harrastaa sellaisia extreme-lajeja? Ja sitten vielä tehdä niin alkeellinen virhe”, kuvittelen ihmisten päivittelevän hiljaa mielessään, ja vanhimmat huonetovereistani ihmettelevät lajivalintaani ääneen.

Niin, oma valinta, oma moka. Alkuaikoina olen vihainen ja kadun kohtalokasta aivopieruani iltaisin. Niin paljon treeniä viemäristä alas. Niin monta peruuntuvaa suunnitelmaa! Mietin häpeän kirvellessä, mitä kokeneemmat kiipeilijät mahtavat ajatella töppäyksestäni, ja olisiko kärsimykseni sairaanhoitajasta hyväksyttävämpää, jos joku olisi ajanut ylitseni autolla enkä olisi itse pudonnut kiipeilyseinältä.

Ajan myötä itsesyytökset jäävät vähemmälle. Mieli hyväksyy tapahtuneen seuraukset, ja keho alkaa hiljalleen korjata jälkiä. Kuuntelen Spotifysta parantavia mantroja ja paukutan itselleni: I will accept myself just as I am. I will love myself just as I am. Ihminen on erehtyväinen. Minun erheeni nyt vain sattui tuhoisammin seurauksin, mutta sattuipahan mieluisassa paikassa, yhtä lempiasioistani tehden.

Sanotaan, että vuori on kiipeilijän paras hauta. Keksin monia miellyttävämpiä paikkoja potkaista tyhjää kuin Kiipeilyareenan kylmä lattia.

Ihmeekseni en juuri mieti kuolemaa onnettomuuden jälkeen. Useammin se pyöri ajatuksissa edellissyksynä.

Eräissä kotibileissä puhuimme parvekkeella tupakoiden kuolemanpelosta. Olin miettinyt sielua ja sitä, onko väkivaltainen tai äkillinen kuolema huonoksi sielulle. Myönsin tuolloin kuolemanpelon hiipineen nurkille, olin stressaantunut. Ystäväni sanoi, että pelosta päästäkseni minun tulisi kokea near death experience, käväistä kuoleman porteilla. Seuraavan kerran tapaamme toukokuussa. Kun rullaan pyörätuolilla ystävää vastaan, hän sanoo ensimmäiseksi, ettei neuvoa olisi tarvinnut ottaa niin kirjaimellisesti.

Kämppikset ehtivät vaihtua lukuisia kertoja. Vanhukset lähtevät, mutta minä jään.

Sairaalassa pelkotilat vaihtuvat uusiin. Kauhukuvitelmissani muistisairas mummo kynsii silmiä päästäni huoraksi huutaen. Todistan tietämättäni jonkun kuolonkorahduksen. Tai vähän realistisemmin: jalkani ovat jatkuvasti väärissä asennoissa ja kuntoutuminen viivästyy.

Viimeisinä sairaalapäivinä olen kuin olenkin samassa huoneessa dementikon kanssa. Kuuntelen sydänyöllä hänen liikkeitään huoneessa. Hän etsii vessakäynniltä palattuaan oikeaa vuodetta, ja rollaattori kitisee pahaenteisesti. Mutta hän on kiltti, vanha ja väsynyt nainen. Pahinta mitä saan kokea on muovimukin sarjatulimainen paukutus pöytää vasten aamuisin, kun soittokello on jälleen hävinnyt.

Tunnen itseni sairaalassa todella nuoreksi. Jatkuvasti minulle toistellaan, kuinka nuorena toipuu nopeammin, kuinka nuoren luut ja nuoren voimat. Vapun tienoilla alan vähitellen voimistua. Rullaan itseni osaston lasitetulle terassille. Tuoksuu vasta lakattu puu ja kuivahtanut, auringon lämmittämä multa. Tarkkailen vastapäiseltä terveysasemalta valuvia ihmisiä. Yllättävän moni sytyttää savukkeen heti ulos päästyään.

Mietin omia keuhkojani, joihin ei pariin kuukauteen ole imailtu tervaa. Röökiä tekee nyt mieli kuvainnollisesti, selviytymisen ja vapauden nurinkurisena metaforana – et kuollut, huh, vedä hermosauhu nurkan takana. Laakso on entinen tuberkuloosisairaala ja pysyn kovana.

Apuvälineissäni on jotain lelumaista. Tunnen lapsuuden temppuradoista tuttua voitonriemua, kun onnistun hinautumaan liukulevyä pitkin pyörätuolista sänkyyn tai pytylle. Pyörätuolikuskin identiteettini on 14-vuotiaalta skeittaripojalta varastettu – sellaiselta, joka ei koskaan käy skeittaamassa vaan makaa huoneessaan juustonaksuja ahmien ja Xboxia pelaten. Koska sairaalassa suihkumahdollisuus tarjoutuu noin kerran viikossa, viiletän käytävillä meikittä ja tukka rasvaisena lippalakin alla.

Nuoruuden tunteeseen vaikuttaa myös huonetovereideni keski-ikä. Olen taatusti osaston ja huoneeni nuorin, vaikka kämppikset ehtivät vaihtua lukuisia kertoja. Vanhukset vaihtuvat, mutta minä jään.

Käy tuuri. Mummoruletti viskoo vierustovereikseni mitä hurmaavimpia yksilöitä. Ikä ei vaikuta huoneen tunnelmaan, eivätkä liioin vammamme. Kiinnostavaa ovat kokemukset, eletty aika – Inarinjärvessä tehty aamupesu, vasta täytetyillä olkipatjoilla nukkuminen, 12-vuotiaana koettu isän kuolema ja bipolaarisen tyypin maniahurvittelut. Jotkut kohtaamistani ihmisistä kuuluisivat elokuvaan tai romaanin sivuille: skitsofreeninen antiikkikauppias, äkäinen potilaskuljettaja ja sairaalan kanttiinissa aina yksin istuva nuhjuinen mies.

Koska julkisessa sairaalassa on kirjaimellisesti haavoittuneena ja paljaana – pitää oppia kusemaan ja paskomaan muutaman metrin päässä vierustoverin korvista ja sieraimista – kohtaamiset tuppaavat olemaan aitoja.

Kaiken sen keskellä saan ihanan ystävän, rääväsuisen mahtimuijan, jonka kanssa ikäeroa on nelisenkymmentä vuotta. Sairaalahuoneen seinässä oleva sininen kaistale muistuttaa meitä kuohuvasta merestä, jota molemmat rakastamme. Tunnelmoimme lokkien huutoa, eväsleipiä ja termarikahveja rantakallioilla. Tant Ou – se on uuden ystäväni taiteilijanimi – viestittelee ja soittelee minulle sairaalaan vielä senkin jälkeen, kun on jo itse kotiutunut.

Aika ottaa sairaalassa uusia olomuotoja. Päivät eivät käy pitkiksi. Miten minulla voisi olla tylsää, kun on kirjoja, ristikoita, podcasteja, muistikirja ja musiikkia?

Vieraitakin käy. Minulle luetaan ääneen. Kanssani täytetään ristisanoja. Yhtenä kamalimmista päivistä sänkyverhojeni tankoon viritellään värikkäät viirit. Minulle kannetaan herkkuja, mantelicroissantteja, itse puristettuja mehuja, sushia ja nyhtökaura-shawarmoja.

Päivät viuhahtavat ohi, lipsuvat toistensa lomitse kuin marmorikuulat pussissaan. Eiminkään tekemisestä tulee helpompaa. Välillä aika vanuu kuin purukumi.

On niin hidasta ja rauhallista, että voin tarkkailla kananlihalle nousevaa ihoani ja karvojen laskemista pystystä taas ihoa vasten. Vichypullon hopeisia kuplia, jotka ritisevät noustessaan pullon kylkiä ylös. Monellako on aikaa moiseen?

Aistit terävöityvät, kun on monta viikkoa ja kuukautta ilman kahvia, alkoholia, tupakkaa, televisiota, töitä. Ihailen paloletkun laskostumista lasikaapissaan. Vihreä lääkepurkki sointuu neonpinkkiin post it -lappuun. Huomaan ruohikolla lojuvan keitetyn kananmunan ja haistan parkkipaikalla poppelin. Tallennan yhdentekeviä esinerykelmiä kännykän kamerarullaan. Minulla on tarve raportoida ja tehdä merkintöjä, lyödä ankea ajanjakso leikiksi. Kerron kavereille, mitä järkyttäviä mössöjä on ruokana ja mitä jäätelömakuja kanttiinista saa.

Sitten yhtäkkiä sairaala-aika on tullut tiensä päähän ja hätäännys valtaa mielen. En ole meditoinut läheskään tarpeeksi, enkä lukenut, enkä viisastunut, vaikka alussa niin uhosin. Minun piti opetella taas espanjaa!

Mutta onhan fantastista lähteä kotiin kämppisten, omien tavaroiden ja tapojen tykö. Olen ikävöinyt kainalossa nukkumista, kevättakkia, Keskuspuistoa, lähikauppaa, leipomista. Ja kiipeilyä, helkkari, miten ikävöinkään kiipeilyä.

Kotona olo on euforinen. Ensimmäisinä päivinä olen ylivoimainen supernainen, joka rullaa ketterästi pitkin töölöläiskaksion ahtaita käytäviä, heittelee itseään pyörätuolista sänkyyn ja sängystä pyörätuoliin. Poltamme röökit keittiössä, juomme pienen pullon samppanjaa. Ensimmäistä kertaa keskustassa rullaillessa ilma tuoksuu eksoottiselta, olo on kuin ulkomailla. Ihmiset ovat iloisia kotiinpaluustani ja kiinnostuneita jatkosta. Moni tarjoaa epämääräisesti apuaan.

Sitten arki valahtaa ylle kuin sähköinen ja pistelevä polyesteriviltti. Alan hahmottaa, mikä kaikki on vähintäänkin jumalattoman vaikeaa, jollei mahdotonta, kun on kytkettynä istualleen pyörätuoliin. En pääse kotoamme omin avuin ulos. En ylety kuivauskaappiin. En voi käydä suihkussa milloin haluan, koska jonkun on autettava minut suihkutuoliin.

Ajaudun päiväkausien internet-limboon. Riitelen poikaystävän kanssa. On jatkuvasti vähän likainen olo. Haluan riisua ihoni pois, niin julmetusti sen alla kutittaa levottomuus. En saa oikein mitään aikaiseksi, eikä minun varsinaisesti pidäkään saada, mutta kun on kerran päässyt uinuvasta sairaalaympäristöstä vapauteen ja maistanut nopeatempoista, meluisaa elämää – vaikka vain sivustakatsojana –, tuntuu koko ajan, että jottain tarttis tehrä.

Fomo, fear of missing out, on tähän asti ollut minulle harvinainen, lähes olematon tunnetila. Kotihiirenä lukemaan tai piirtämään jääminen on aina ollut vähintään yhtä houkutteleva vaihtoehto kuin sosiaaliset ja seksikkäät tapahtumat. Nyt minua vaivaa jatkuva kaipuu ulkomaailmaan, sosialisoimaan, liikkumaan ja juhlimaan. Ikkunani takana kolisevat ratikat keskustaan, museoihin, Munkkiniemeen, Seurasaareen nauttimaan luonnosta.

Ehkä eniten fomoni kytkeytyy juuri luontoon, metsään ja merenrantaan. Ennen onnettomuutta suunnittelin heittäytyväni huhtikuussa freelanceriksi, viettäväni saaristokesää ja tekeväni vähän kirjoitushommia. Sen sijaan heittäydyin Kiipeilyareenan lattialle ja eväsin itseltäni pääsyn rantakallioille hyppelemään.

Yritän omaksua buddhalaisen mentaliteetin – kun en halua mitään, en myöskään pety.

Tunnen kummallista, muodotonta ärsytystä läheisiäni ja tuntemattomiakin kohtaan. Ettehän te huolettomat saatana ymmärrä. Kukaan ei voi minua auttaa. Siinä te sotkette Alepa-pyörillänne kesäisiin hippoihin värikkäät kesähepenet liehuen ja minä olen kotini vanki.

Ulkona suuressa maailmassa ystävien elämät etenevät nopeasti. Minä matelen maakilpikonnan tahtia, rullaan polvet tutisten rollaattorilla, luen viikon vanhoja sanomalehtiä. Kuuntelen ystävien bile- ja reissusuunnitelmia. Jälkeenpäin kadun että kysyin. Poistan Instagramin, lataan sen parin päivän tai viikon päästä uudestaan ja toistan saman moneen kertaan. Luen Quartzista artikkelin, jossa sanotaan, etteivät ihmiset uskalla nykyään olla yksin ja tylsistyä, vaikka se olisi aistejamme jatkuvasti hätyyttelevän informaatioajan keskellä äärimmäisen tärkeää.

Ajattelen paljon yksinoloa ja yksinäisyyttä. Sen tärkeyttä ja perimmäisyyttä. Nautin ja tarvitsen yksinoloa, terveenä paljonkin. Ihminen on lopulta aina yksin. Yhdessä elää, yksin kuolee. Ajatus tuntuu järkyttävän kipeältä, kun voi pahoin kotona eikä halua vaivata ketään, edes läheisiään. Tiedostan ettei tilanteeni ole ainutlaatuinen, eläähän ympärilläni masennuksesta ja yksinäisyydestä kärsiviä ihmisiä, jotka eivät monesti halua vaivata.

Avun ja yksinkertaisesti seuran pyytäminen tuntuu vastenmieliseltä, vaikka nyt jos koskaan saisin pyytää palveluksia niin paljon kuin lystään. Neliraajavammaisena niitä tarvitsee paljon. Jatkuvasti jokin askare roikkuu tekemättömänä ja mietin, keneltä voisin kysyä. Pitkitän kysymistä, sillä kaikki vaihtoehdot tuntuvat yhtä huonoilta.

Yritän omaksua buddhalaisen mentaliteetin – kun en halua mitään, en myöskään pety. Ajoittain tuntuu niin yksinäiseltä, että on pakko yrittää maskeerata yksinolosta jotenkin ylevää. On kuunneltava yöllä Mobya ja Mozartia ja kuviteltava, että tässä minä laitan rahaa pankkiin, säästän aivosolujani ja kielenkantojani. Olen suuri filosofi, makaan ja tylsistyn. Te muut siellä pakenette päänne sisäistä huminaa, tyhjyyttä ja apeita ajatuksia kaikenlaiseen hurvitteluun. Olen säälittävä piisamirotta, joka katkeroituu homeiseen grottoonsa.

Kansallinen juhlapäivä nimeltä Suomen kesä venyy kuin kiusallaan viikoiksi. Alan harjoitella kävelyä ja se on upeaa, mutta pölyisessä kämpässä hiihteleminen ei riitä. Olen tavallisesti lempeä ja rauhallinen, kuin nuo tuulettomat heinäkuun päivät, melonintahmeat ja tupakanhajuiset. Kesällä 2018 tekee kuitenkin mieli vähän väliä karjua: haistakaa vittu kaikki!

Steve Moniten Only you -diskohitistä tulee ikuinen voimabiisini viimeistään siinä vaiheessa kesää, kun pitkä ja tärkeä parisuhde päättyy. Tuliset leikkauskivut ja ensimmäisten askelten tuska kolmen kuukauden kävelemättömyyden jälkeen tuntuvat mitättömiltä naarmuilta särkyneeseen sydämeen verrattuna.

Kosminen-kollektiivin Rakkaus-zinessä on osuva lause ”– being physically sick is like having a holiday from being mentally ill”, johon olen samaistunut kuluneina kuukausina kovasti. On niin paljon helpompaa keskittyä kuntouttamaan rikkinäisiä luita ja surkastuneita lihaksia kuin henkisiä traumojaan, vaikka tunnetusti koko paketin huolto on elintärkeää. Silti. Pelottavan helteisenä sydänkesänä 2018 ottaisin totta vie mieluummin fyysiset kivut kuin rakkaussurut.

Vaikka Monite laulaa seksin kaipuusta ja naisesta, joka yksin osaa sammuttaa tulen hänen sisimmästään, minulle kappale alkaa symboloida voimaannuttavaa yksinoloa. En pidä vallalla olevasta yksin pärjäämisen kulttuurista, joka tukahduttaa ja aiheuttaa henkisiä ongelmia, mutta tilanteessani on upeaa viimein suoriutua tiskeistä ja kasvojen pesusta seisten omilla jaloilla.

Emme ole tottuneet pesetyttämään likapyykkejä kavereillamme, korkeintaan henkiset. Sielun mustia syövereitä voidaan toisinaan vatvoa joukolla, mutta yhä useampi ulkoistaa tahraiset lakanat ja ruokaostokset. Tuntuu melko suomalaiselta: yksin on pelto kynnettävä, sisulla katsos, vaikka hankalista ajoista, töistä ja kotiaskareistakin suoriutuu aina helpommin yhdessä.

Rankat kokemukset eivät automaattisesti tee ihmisestä voimakkaampaa.

Loppukesällä alan ajoittain tuntea itseni ”normaaliksi”, terveeksi kesähesalaiseksi. Puiston nurmella istuessa ei kukaan päältä päin huomaa, että minussa on nyt kasapäin rautaa. Polskin meressä kuin kuka tahansa uimari, kunhan ensin keplottelen naurettavaa pyllykäsipohjaa veteen. Kävelen jo lähikauppaan ilman apuvälineitä. Näytän kyllä toikkaroivalta humalikolta, etenkin iltahämärissä.

Ulkoisilla seikoilla on onneksi koko ajan vähemmän väliä. Selluliittimuhkurat tai huojuva eteneminen eivät paljoa kiinnosta, kun reidet toimivat. Arvet ovat katu-uskottavia. Vaatteet kiristävät kuukausien makoilusta, mutta on upea ajatus, että takaisin kasvava luu on aiempaa lujempaa.

Ystäväni on muokannut vanhan ”viisauden” muotoon se mikä ei tapa, antaa keskivaikean masennuksen, ja vaikka se ei kohdallani sellaisenaan toteutunut, pidän aforismia alkuperäistä totuudenmukaisempana. Vahvistumisen ajatus tuntuu haitalliselta; eivät rankat kokemukset automaattisesti tee ihmisestä voimakkaampaa.

Usein koettelemuksista toki seuraa myös hyvää. Tavallisen elämän ollessa tauolla on aikaa ajatella. Silloin voi saada vahvistusta aiemmille aavistuksilleen ja uinuville mielihaluilleen, joita ei arjen keskellä ehtinyt tarpeeksi tutkailla. Voi alkaa ihailla kilpikonnien stoalaista rauhallisuutta ja lannistumattomuutta. Tai sienten mieletöntä monimuotoisuutta ja sopeutumiskykyä.

Syyskuun ensimmäisellä viikolla onnettomuudesta on kulunut puoli vuotta. Minulla on pari kuukautta etumatkaa alun varovaisista kuntoutusarvioista. Palautan rollaattorin ja pyöräilen Kiipeilyareenalle hakemaan varusteeni, niiden jäljelle jääneet riekaleet. Tuntuu hyvältä suorittaa näitä askareita, sulkea ympyröitä.

Istun hetken katselemassa kiipeilijöitä. Epämiellyttäviä muistikuvia ei tule, vaikka tuijotan silmä kovana sitä kohtaa lattian ja ohuen patjan välimaastossa, jossa kuusi kuukautta sitten retkotin ulvomassa.

Ehkä hurjien takaumien aika on sitten, kun ensimmäisen kerran taas putoan turvaköyden varaan. Joudun ehkä putoamaan köyteen kymmeniä kertoja ennen kuin kiipeily alkaa taas sujua. Tai ehkä se ei suju enää ollenkaan.

On pakko kokeilla alimpia magnesiumjauheen kuorruttamia otteita. Ne tuntuvat tutuilta ja tavattoman hyviltä kämmenessä.

Kotimatkalla pysähdyn hetkeksi Lapinlahdelle, istun penkille ja avaan muovipussin. Pilkotussa kiipeilykengässä on hieman kuivunutta verta.