10. syyskuuta 2018

Työstä kieltäytyminen on kritiikkiä kaikkea sitä kohtaan, mikä tekee elämisestä nykytilanteessa sietämätöntä. ”Työ”, sellaisena kuin olemme sen tottuneet ymmärtämään, on mennyt rikki.

Iltalehden lööppi elokuulta: ”En hyväksy”, sanoo 101-vuotias Elli ”työstä kieltäytyvistä”.

Ellin mukaan on ilon asia saada tehdä töitä. ”Niin kauan kuin on terveyttä, täytyy yrittää tehdä töitä. Jos ei toimi näin, on se väärin toisia ihmisiä ja ylipäätään yhteiskuntaa kohtaan.”

Entä jos asia onkin päinvastoin? Mitä jos yhä useamman työn tekemisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä niin toisille ihmisille, yhteiskunnalle kuin maapallolle?

Arkipuhe suorastaan pursuaa erilaisia ”töitä” ilman että niiden välille tehdään mitään eroa. Päivätyö, vapaaehtoistyö, kotityö, hoiva-työ, tunnetyö, taiteellinen työ… Jos kaikki inhimillinen toiminta nimetään ”työksi”, on vaikea perustella, miksi työstä pitäisi kieltäytyä. Tällä tavalla katsottuna voin ymmärtää Ellin huolen: onhan maailmassa toki hommia hoidettavana!

Tällä hetkellä merkittävä osa yhteiskunnallisesti tuottavasta työstä kuitenkin tapahtuu palkkatyön piirissä. Työnantajan ensisijainen tavoite ei ole huolehtia, että hommat hoituvat asiallisesti. Tavoite on lisäarvon eli voiton tuottaminen osakkeenomistajille.

Palkkatyö on historiallisesti melko uusi tapa järjestää työtä. Se on ollut olemassa laajasti levinneenä vain toista sataa vuotta. Sitäkin uudempi on työn kultti, jossa toitotetaan, että ”kaikki työ on arvokasta”.

Vielä 1800-luvulla työn tekemistä rahaa vastaan pidettiin jonain, mistä ei sopinut ääneen puhua. Nyt meidän kaikkien odotetaan kerskailevan keskenämme sillä, miten ahkeria, kiireisiä ja uupuneita me olemme.

Työttömyyden ”kitkemisestä” on viime aikoina tullut poliittinen keppihevonen. Sipilän hallituksen kehittämä ”aktiivimalli” on barbaarinen rangaistus- ja pelottelukoneisto, jonka julkilausuttu tarkoitus on tehdä työttömien elämästä entistä vastenmielisempää ja stressaavampaa. Erinäisillä ”palkattomilla palkkatöillä” luodaan samalla uusi ilmaisen työvoiman reservi, jolla työntekijöiden neuvotteluasemaa voidaan entisestään heikentää.

Kuten Anu Suorannan ja Sikke Leinikin toimittamassa kirjassa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (2018) todetaan, ”epätyypillisistä” työsuhteista on tullut niin yleisiä, että niitä on syytä alkaa pitää tyypillisinä. Työelämän lisääntynyt prekaarisuus tarkoittaa yhä useammalle heikkoja työehtoja, palkkojen alentamista ja vajaita oikeuksia.

Paskatyöksi voi määritellä työn, joka on paitsi henkisesti ja fyysisesti vahingollista myös aliarvostettua ja alipalkattua, eikä anna työntekijälle mahdollisuutta vaikuttaa työnsä sisältöön tai tekemisen tapaan.

Töiden paskuudesta kertoo omaa kieltään muun muassa se, että 20 prosenttia työelämässä olevista nuorista aikuisista käyttää psyykenlääkkeitä jaksaakseen töissä.

Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmän vuonna 2014 tekemän laskelman mukaan työpahoinvoinnin vuoksi menetetyistä työtunneista koituu vuodessa 24 miljardin euron tappiot. Työpahoinvoinnin kokonaishinnaksi on laskettu jopa 40 miljardia euroa vuodessa.

Amerikkalaisen antropologin David Graeberin mukaan jopa 40 prosenttia työntekijöistä kokee työtehtävänsä täysin merkityksettömiksi, ja hyvin perustein. Iso osa töistä ei tuo mitään hyvää maailmaan. Kesällä 2018 ilmestyneessä kirjassaan Bullshit Jobs: A Theory Graeber erottaa paskatyön ja hevonpaskatyön.

Hevonpaskatyö (”bullshit job”) voi Graeberin mukaan olla hyvin palkattua, mutta niin totaalisen tarpeetonta, että sen katoaminen olisi pelkästään hyväksi niin tekijälleen kuin maapallolle. Esimerkiksi yritysjuristien ja yliopistojen hallintovastaavien tehtävät kuuluvat Graeberin mukaan usein tähän kategoriaan.

Loputtomaan kasvuun pyrkivä talous on syynä sekä kiihtyvään epätasa-arvoistumiseen että ilmastokriisiin. Yhteiskunnan loisia ja toisten (tulevaisuuden) kustannuksella eläjiä ovat todellisuudessa rikkaat/osakkeenomistajat.

Me Naisten haastattelema työpsykologi Pekka Järvinen ihmetteli viime vuonna, ymmärtävätkö ihmiset, että saikuttaminen on ”työnantajalta varastamista”. Eikö tämä ole vähintään yhtä päätön kysymys kuin ”ymmärtävätkö lakkoilijat, että työnseisaus haittaa yrityksen liiketoimintaa”? Siinä kun on sen koko juju.

Ammattiyhdistysliike onnistui pitkään lakkoasetta käyttämällä toimimaan työstä kieltäytymistä järjestävänä tahona. Nykyään se kuitenkin vähät välittää pitkäaikaistyöttömien ja prekaarien itsensätyöllistäjien asioista. Poliittista voimaa on siis haettava muuta kautta.

Keväällä 2018 olin mukana perustamassa Työstäkieltäytyjäliittoa, puoluepoliittisesti sitoutumatonta ”iskujoukkoa” tai ”lobbausryhmää”. Emme vastusta työn tekemistä, joka on yhteisesti tarpeellista, hyödyllistä ja elämää rikastuttavaa. Vastustamme nimenomaan toisen palveluksessa tehtävän palkkatyön idean ympärille rakennettua järjestystä, joka on aikansa elänyt, toimimaton ja haitallinen.

Työstä kieltäytyminen on kritiikkiä kaikkea sitä kohtaan, mikä tekee elämisestä nykytilanteessa sietämätöntä. ”Työ”, sellaisena kuin olemme sen tottuneet ymmärtämään, on mennyt rikki. Siksi työstä kieltäytyvien paheksuminen on perspektiivin tarkoitushakuista rajaamista yksilöön, vaikka ongelmat ovat valtasuhteissa. Meitä ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä joku työttömyystukea nostava rahoillaan ja ajallaan tekee, eikä 101-vuotiasta Elliäkään mielestäni pitäisi.

Kirjassaan Empty Labor (2014) Roland Paulsen kuvailee työn välttelyä eettisenä toimintana, jonka tarkoituksena on juonia kollektiivisesti niin, että yhdessä saadaan ”alennettua rimaa” ja kevennettyä jokaisen työtaakkaa.

Paulsenin kirja vilisee käyttökelpoisia neuvoja. Esimerkiksi: tavaran, jonka aiot varastaa työpaikalta, kannattaa ensin antaa ”jäähtyä” eli piilottaa jonnekin työpaikalla. Jos kuukauden jälkeen kukaan ei ole osannut kaivata sitä, on kohtalaisen turvallista viedä se kotiin.

Tai jos aiot työajalla ottaa nokoset, paras tapa on etsiä huone, johon harvemmin kellään on asiaa, levittää lattialle papereita, kyniä ja klemmareita ja nukkua jalat ovea vasten. Jos joku tulee sisään, heräät siihen ja voit selittää, että keräät vain lattialle pudonneita esineitä.

Paulsen näkee työn välttelyn osana laajempaa toimintaa, jota amerikkalainen antropologi James C. Scott on kutsunut nimellä ”-anarchist calisthenics” (suomeksi suunnilleen ”anarkistinen kuntoharjoittelu”). Pitääkseen mielensä ja moraalisen arviointikykynsä virkeänä ihmisten kannattaisi päivittäin suorittaa vähintään yksi teko, joka rikkoo jotain typerää tai haitallista lakia, oli se sitten vaikkapa niin yksinkertainen asia kuin punaisia päin käveleminen tyhjällä kadulla. Jonain päivänä voi nimittäin joutua tilanteeseen, jossa lain rikkominen on välttämätöntä jonkin korkeamman eettisen velvoitteen nimissä. Esimerkiksi pakkopalautuksen estäminen kieltäytymällä istuutumasta ennen kuin pakkopalautettava on poistettu lentokoneesta voi olla erittäin painostava tilanne, jota varten on hyvä olla henkisesti valmistautunut!

Kaikki työ ei ole tarpeellista. Kaikki työ ei ole edes tuottavaa. Kaikki työ ei ole ilon asia, eivätkä ihmiset voi automaattisesti paremmin sillä, että heidät pakotetaan tekemään mitä-tahansa-työtä, verrattuna siihen, että he saisivat itse päättää, miten ainutkertaisen elämänsä tunnit käyttävät.

Köyhä ei tarvitse lisää tekemistä vaan lisää rahaa.

Työn välttely, joka on solidaarista samassa asemassa olevia kollegoja kohtaan, vaatii luovuutta, suunnitelmallisuutta, yhteistyötä ja eettistä arviointikykyä. Näin yhteisesti harjoitettu työn välttely voi olla hedelmällinen keskustelunavaus kohti laajempaa järjestäytymistä työntekijöiden etujen parantamiseksi. Tarve uusille järjestäytymisen tavoille on akuutti, ja tulevan liikkeen on pystyttävä yhdistämään erilaisissa asemissa olevia ihmisiä.

Kaikki järkevät yritysjohtajat Googlesta ja Facebookista lähtien ovat ymmärtäneet, että innovaatioita syntyy parhaiten antamalla ihmisten rauhassa puuhastella. Teollistumisesta lähtien juuri työläisten kieltäytyminen ottamasta vastaan työtä millä ehdoilla hyvänsä on patistanut pääomaa teknologisessa kehityksessä. Työstä kieltäytymisestä on siis tehtävä kannattavaa.

Ensimmäinen askel kohti vapaampaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa on vastikkeeton sosiaaliturvajärjestelmä, jonka turvin voimme tehdä työtä tai olla tekemättä, opiskella rauhassa, hoivata toisiamme, innovoida, harrastaa, luoda, kehittää kaupunkikulttuuria, mitä vain. Tämä on nähdäkseni ainoa järkevä, kaikkien yhteistä etua edistävä suunta.

Vaikka en hyväksyisi kaikkea, mitä ihmiset vastikkeettomalla perustulolla saattaisivat tehdä, tulen kuolemaani saakka puolustamaan heidän oikeuttaan siihen.

 

Johannes Ekholm on kirjailija ja aktivisti, joka on tehnyt muun muassa näytelmiä ja kirjoja.