12. helmikuuta 2018
Teksti: | Kuvat: Jussi Särkilahti

Coco Jambo, Barbie Girl ja muut ysärihitit villitsivät Suomen uudelleen jo vuosia sitten, mutta nostalgia-aallolle ei näy vieläkään loppua. Ysäriguru Oku Luukkainen kertoo, miksi.

Sen jälkeen nostalgia ei ollut entisensä.

Kamera mahtui mukavasti käteen kuin kiikarit. Neliskulmainen laatikko, päällystetty mustalla marokonnahalla, yksityiskohdissa lakattua messinkiä. Päällä avain, jolla filmiä sai pyöräytettyä eteenpäin.

Nimi Kodak ei tarkoittanut mitään, mutta laitteen myyntiin tuonut nuori, yhdysvaltalainen yrittäjä George Eastman sattui pitämään jämäköistä K-kirjaimista. Oli vuosi 1888.

Kodak-kameran kätevyys merkitsi käytännössä laajamittaisen amatöörivalokuvauksen alkua: enää ei tarvinnut taiteilla kemikaalien tai mutkikkaan tekniikan kanssa. Kun sadan kuvan filmi täyttyi, koko kameran pystyi postittamaan tehtaalle kuvien kehittämistä ja uuden filmin laittamista varten. Nerokasta.

Kodakin kameroita alettiin mainostaa muistelun helpottajina. Nyt lähes kuka tahansa saattoi säilöä joulut, kalaretket ja lasten leikit perhealbumeihin ja herkutella nostalgia-annoksella aina kun huvitti.

Alettiin puhua Kodak-hetkistä, ikuistamisen arvoisista muistoista.

 

2010-luvullakaan nostalgia ei ole entisensä. Siinä mielessä se on siis täsmälleen samaa kuin ennenkin.

Jos Kodak-kamera oli nostalgian karkkiautomaatti, nyt meillä on mässäilyyn viettelevä noutopöytä. Youtube, Spotify, Facebook-muistot ja Timehopin kaltaiset mobiilisovellukset ovat tehneet vanhojen aarteiden tallentamisesta, löytämisestä ja jakamisesta ennennäkemättömän helppoa.

Siksi on riemastuttavaa, että kaiken yltäkylläisyyden keskellä menestyy yhä laatikko, joka keksittiin Kodak-kameran tavoin yli sata vuotta sitten. Perjantai-iltaisin kymmenet, jopa sadat tuhannet suomalaiset avaavat radion seitsemän ja kymmenen välillä ja virittävät sen Radio Novan taajuudelle.

Jos sieltä vaikka tulisi Haddaway tai Movetron? Tai molemmat? Ne soivat Oku Luukkaisen juontamassa Retroperjantai-ohjelmassa usein.

Novan Retroperjantai on nostalgiannälkäisten kulttiohjelma, joka keskittyy 1990-luvun eurodanceen. Juuri siihen yltiöhilpeään bilejynkytykseen, jolta kukaan, joka muistaa synteettisensinisen Hämähäkkimies-limsan ja Prätkähiiri-lelufiguurit, ei voinut aikanaan välttyä. Monen mielestä se oli maailman parasta musiikkia, mutta kriitikot leimasivat genren joutavanpäiväiseksi teknohumpaksi.

Retroperjantai on osa ysäribuumia, joka on pysynyt Suomessa kuumana jo viitisen vuotta. Se johtuu tietysti siitä, että 1990-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneet ovat ehtineet ikään, jossa haikailla menneitä. Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa ysärinostalgia on paketoitu juuri eurodanceksi.

Retroperjantain lisäksi buumin näkyvimpiin ilmiöihin kuuluvat ysäribileet, joita tähdittävät vanhat suosikkiartistit tai tanssihittejä soittavat dj:t ja joista suurimpia ovat tuhansien kävijöiden Go 90’s-, Jysäri- ja We Love -festivaalit.

Eurodancen lisäksi muutakin lähihistoriaa vyöryy päälle kaikkialta. Äkkiseltään voisi jopa ajatella, että se on kaapannut nykyhetken.

Musiikkiuutiset ovat yhtä comebackia: Ultra Bra, Spice Girls, Tiktak, Pikku G ja niin edelleen. Samoin televisio: Bumtsibum, Gladiaattorit, Haluatko miljonääriksi?, Heikoin lenkki, Kymppitonni, Napakymppi.

Teknologian alalla myyntiin ovat palanneet muun muassa Polaroid-filmikamera, Nokia 3310 -puhelin ja kahdeksanbittiset Nintendo-pelit. Kauppojen herkkuhyllyillä on ihasteltu Super-jäätelöpuikkoja ja Raider-suklaapatukoita. Jopa pornoteollisuudessa vintage ja retro menestyvät, vaatemuodista nyt puhumattakaan.

Ja entäs politiikka sitten: Make America great again! Take back control! Suomi takaisin! Yhtä suurta haikailua aikoihin, jolloin pojat saivat rauhassa olla poikia ja kuka pelkää mustaa miestä oli ”harmiton” pihaleikki.

Takaisin, back, again!

 

Oku Luukkainen ojentaa kätensä, esittäytyy etunimellään ja kysyy, miten menee. Hän on valinnut pöydän läheltä tiskiä yhdestä suosikkibaareistaan Sörnäisissä. Yllä ovat ketsupinpunaiset lenkkitossut, kolmiraitaverkkarit ja tummansininen collegepaita, jota koristaa Los Angeles Kings -NHL-joukkueen logo.

Luukkainen on 32-vuotias Radio Novan iltajuontaja ja ysäriguru, joka syntyi Rovaniemellä, kasvoi Pohjois-Karjalassa Kiteellä ja Kesälahdella ja opiskeli ammattioppilaitoksessa media-assistentiksi, koska lukuinto ei riittänyt lukioon eivätkä kädentaidot autonasentajaksi. Valmistumisen jälkeen hän teki muutamia vuosia sekalaisia töitä muun muassa Hesburgerissa ja lehtimyyjänä. Sitten hän valehteli Radio Jyväskylän työhaastattelussa olevansa paikallinen ja sai vakituisen juontajanpestin.

”Jyväskylän murretta on helppo matkia. Ei tarvitse kuin vähän venyttää sanoja.”

Muistona Jyväskylän-vuosista Luukkaisen lapaluun kohdalle on tatuoitu punamusta JYP-logo. Ja kun Jyväskylä haki kaupunginjohtajaa vuonna 2014, Luukkainen räväytti jättämällä hakemuksen. Haastatteluissa hän visioi alkavansa aateloida ihmisiä ja myyvänsä kaupungin nimen yrityksille jäähallien tapaan.

Mutta se oli jo aikaa, jolloin Luukkainen oli ehtinyt muuttaa Helsinkiin ja aloittaa työt The Voice -radiokanavalla. Siellä hän oli saanut vuonna 2012 juonnettavakseen Retroperjantai-ohjelman.

Ohjelman suosio kasvoi äkkiarvaamatta, kun Luukkainen keksi korvata kasaribiisit oman lapsuutensa musiikilla, 90-luvun tanssijytkeellä. Lopulta Retroperjantai menestyi niin, että vuonna 2016 se siirtyi suuremmalle Radio Novalle ja turposi valtakunnan suosituimmaksi ysäriohjelmaksi.

Retroperjantai ei ole enää aikoihin ollut vain perjantain etkotunnelmaa virittävä radio-ohjelma, vaan myös ympäri maata kiertävä dj-show ja ennen kaikkea valtava, intohimoinen yhteisö. Facebookissa ohjelmalla on jo liki 60 000 tykkääjää – selkeästi enemmän kuin esimerkiksi televisiokanava Nelosella.

Luukkaisen radioshow tunnetaan muun muassa kappaletoiveista, joita kuulijat voivat lähettää postikorteilla, ja joka lähetyksessä soitettavasta Arcadion Sydän sähköttää -laulusta, joka on ehkä juustoisen 90-luvun juustoisin suupala. Tosin leimallisin erikoisuus ovat jopa pikkutunneille venytetyt lähetykset. Nykyinen ennätys on viime elokuulta, jolloin ohjelma päättyi vasta neljän jälkeen aamuyöllä.

 

Kuva: Jussi Särkilahti.

 

Rehellisyyden nimissä: ei Luukkainen eurodancehuumaa itse keksinyt.

Jo viime vuosikymmenellä pandoroiden ja raptorien renessanssia pohjustivat elektroniseen tanssimusiikkiin keskittynyt Radio KLF ja YleX:n Parasta ennen! -ysärishow. Niistä jälkimmäinen oli Matti Airaksisen juontamana pitkään ysärifanien ykkösohjelma.

Nyt sekä Radio KLF että Parasta ennen! on kuopattu, mutta um-ba-paa-skuubi-duubi-a-a-aa-jealle ei näy loppua.

Siitä Luukkainen on ottanut kaiken irti. On loppuunmyytyjä Retroristeilyjä ja muita etukäteen hehkutettuja ohjelman fanien kokoontumisia. On parhaimmillaan Suomen albumilistan kärkeen yltäneitä Retroperjantai-kokoelmalevyjä. On tiimin kanssa sävelletyt, omat ysärihenkiset Haddaway– ja Comin Alive Tonight -singlet, joilla vierailee Solid Basen kaltaisia retrosuosikkeja.

Ja tietysti toinen työ ysäribileiden tähti-dj:nä, joka soittaa tuttuja hittejä parhaimmillaan tuhansille ihmisille kesän ysärifestivaaleilla tai Helsingin jäähallissa Scooterin lämmittelijänä.

Matkalla haastatteluun Luukkainen on kuunnellut puhelimensa Spotifysta rapyhtye Gaselleja ja metallibändi Rage Against the Machinea. Mutta sentään myös yhden kappaleen Scooteria, ehtaa eurojytinää.

Luukkainen itse oli 1990-luvulla vielä pojannappula, mutta hän kertoo saaneensa ysäritietämyksen ”suoraan suoneen” limudiskoista, ilman intohimoista opiskelua tai fanitusta. Sash!:in Equadorin ja Eiffel 65:n Bluen kaltaisia eurohittejä päätyi puolivahingossa kotiin postitse, kun unohti perua Fazerin musiikkikerhon kuukauden cd-levyn.

Ymmärtääkseen, mikä tekee Retroperjantaista supersuosikin, pitää tajuta Paradision Bailandon dna:ta, Luukkainen selittää. Ysärihittien herättämät lapsuus- tai nuoruusmuistot ovat vain yksi, joskin tärkeä ainesosa.

Sitäkin tärkeämpää on, ettei eurodancea ole tehty otsa kurtussa analysoitavaksi. Ysärinostalgia ei ole elegistä idealisointia eikä katkeraa, hurmahenkistä uhoa. Ytimessä on puhdas hauskanpito.

Sellainen on tässä ajassa erityisen tervetullutta, Luukkainen sanoo.

”Ysäribileiden kävijöissä on edustettuna eri poliittisia näkökulmia, yhteiskuntaluokkia ja ikäryhmiä. Moni on bileissä humalassa, mutta kun Captain Jack lähtee soimaan, kukaan ei viitsi tapella. Hetkiä, jotka yhdistää niin erilaisia ihmisiä saman asian äärelle, ei nykymaailmassa ole hirveästi.”

 

Englantilainen musiikkitoimittaja Simon Reynolds väittää vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan Retromania: Pop Culture’s Addiction to Its Own Past, ettei ihmiskunnan historiassa ole nähty toista aikakautta, joka olisi yhtä pakkomielteisen viehättynyt omasta välittömästä menneisyydestään. Hän käyttää 2000-luvusta nimitystä Re-decade, vapaasti suomennettuna kierrätysvuosikymmen.

Reynoldsin kauhuskenaariossa pop ei lopu isoon pamaukseen vaan järkälemäiseen levyboksiin, jonka viimeistä levyä ei enää jaksaisi kuunnella, tai klassikkoyhtyeen ylihintaiseen keikkaan, jolla vanha suosikkialbumi soitetaan läpi kappale kappaleelta.

Hänen mielestään popin kuuluu kiinnittyä uuteen, elää tässä ja nyt: se on ennen kaikkea nuorten musiikkia, eikä nuorilla vielä ole, mitä nostalgisoida. Mutta nyt kun mikään vanha ei tunnu kuolevan, uuttakaan ei synny, Reynolds murehtii.

Toisaalta enemmän kuin muistamista, nostalgia on unohtamista. Toisinaan unohtuu sekin, että jatkuva kierrätys kuuluu populaarikulttuurin aineenvaihduntaan: nostalgia myy kuin seksi tai kuolema, eikä tulevaisuutta edes ehdittäisi keksiä tarpeeksi nopeasti markkinoiden tarpeisiin. Sitä paitsi raja menneen ja nykyisyyden, kierrätyksen ja uuden luomisen välillä on hiuksenohut.

Silti aina kun tulee uusi nostalgia-aalto, sitä aletaan ihmetellä ja analysoida, mitä se kertoo juuri meidän ajastamme. Vuonna 1986 tv-kriitikko Tom Shales valitteli yhdysvaltalaisen Esquire-lehden kansijutussa, että 1980-luvun viihteeltä puuttuu oma tyyli, koska kaikki on lainattu menneestä.

Jutun otsikko oli sattumoisin The Re Decade.

Vakioselitys nostalgiabuumeille on, että ne ovat jonkinlainen ajatuksellinen vastine lohtusipseille. Kun maailman muutostahti kiihtyy ja tulevaisuus käy yhä epävarmemmaksi, tuntuu turvalliselta tarrata menneeseen. Se ainakin on pultattu pysyvästi aloilleen.

Entisaikaan nostalgiaa pidettiin mielenterveyden häiriönä, josta kärsivät esimerkiksi kauas kotoa lähetetyt sotilaat. Nykytutkimuksen valossa se näyttää olevan mielelle suorastaan tarpeellinen vitamiini. Natsien keskitysleireillä juutalaisnaiset yrittivät sietää nälkää muistelemalla menneitä aterioita ja vanhoja reseptejä. Ja kun tutkijat ovat laittaneet ihmisiä kylmään huoneeseen, nostalginen tunnelmointi saa olon kirjaimellisesti tuntumaan lämpöisemmältä.

 

Lämmittävä todellisuuspako selittää myös sitä, että kaikista 1990-luvun genreistä juuri parjattu eurodance on nykyisen musiikkinostalgian ylivertainen kärki. Esimerkiksi Nirvana ja angstinen grunge tai Oasis ja brittipop eivät pysty samaan: tarjoamaan yhtä täydellistä eskapismia kuin eurodancen terhakkaasti sykkivät bassorytmit, häpeilemättömän pinnalliset rallatuskertosäkeet ja toffeemaisesti tarttuvat syntikkariffit.

Toisinaan kun Oku Luukkainen päättää hikisenä dj-keikkansa jossain päin Suomea, joku tulee avautumaan elämänsä tragedioista ja kiittelee, kuinka Retroperjantai auttaa jaksamaan.

”On kuulijoita, joilla saattaa olla neljä lasta, haastava parisuhde ja työhuolia. Sitten perjantaina kello 19 mennään autoon, käännetään radio lujalle, kuunnellaan vain ja unohdetaan arkipäivän murheet.”

Enemmistö ysärifaneista on maakuntien pikkukylistä- ja kaupungeista. Helsinki ei ole lämmennyt, lukuun ottamatta yksittäisiä poikkeuksia kuten We Love the 90’s -festivaalia.

”Yllättäen Vantaalla on jo kova meininki. Raja kulkee siinä.”

Luukkainen sanoo kaipaavansa pääkaupunkiin lisää samanlaista rentoutta kuin maakunnissa. Rehellistä irrottelua vähemmillä ironiahöysteillä.

”Pikkukaupungissa ei mietitä, onko tää junttia vai trendikästä. Siellä ihminen nousee helpommin pöydälle tanssimaan kuin täällä Helsingissä, mikä on hienoa.”

Myös pikkukylien ja -kaupunkien kulttuuri on Luukkaisen mielestä pysynyt samankaltaisena kuin 1990-luvulla. Hän mainitsee kliseisen esimerkin: wunderbaumintuoksuiset Toyota Corollat tummennettuine takalaseineen.

”Pillurallin ajaminenhan ei ole loppunut missään vaiheessa.”

 

Kuva: Jussi Särkilahti.

 

Nostalgiaakin voi tietysti nostalgisoida.

Jos ysärikuumetta vertaa aiempiin nostalgiabuumeihin, sitä olisi helppo arvostella ennennäkemättömästä kulutus- ja tavarakeskeisyydestä. Ennen nostalgiaa luonnehti selkeämmin ristiriita sen välillä, mitä nuorena oltiin (hipit, punkkapinalliset, Belle Époquen huolettomat optimistit) ja miksi lopulta tultiin (tylsiksi virkailijoiksi ja sellutehtaan työntekijöiksi).

Nyt kaiho näyttää kohdistuvan ennen kaikkea siihen, mitä kulutettiin. Ysärihän oli höpsöjen, lyhytaikaisiksi jääneiden koulunpihavillitysten vuosikymmen. Tamagotchien, Coca-Cola-jojojen ja jääkiekkokorttien, joita kerättiin muovitaskulliseen kansioon. Hamehousujen, Pokémonien ja Spice Girls -fanirihkaman.

Kun pintaa vähän raaputtaa, aikuistuneiden ysärilasten tunnelmointi on samanlaista kuin aiempienkin sukupolvien. Paksupohjakengät ja narutoppi, jossa lukee ”100% Angel”, eivät tietenkään ole krääsää vaan matkalippuja lapsuuden ja nuoruuden riemukkaan yksinkertaiseen maailmaan.

Jokainen retrovuosikymmen on viimeinen viattomuuden aikakausi, ja nyt on 1990-luvun vuoro: viimeinen vuosikymmen ennen terroristien pelkoa, viimeinen sukupolvi ennen internetin yleistymistä ja niin edelleen. Ei sieltä muistella kaduilla luikertavia leipäjonoja tai tv-uutisissa totisena puhuvaa valtiovarainministeri Iiro Viinasta, eikä niitä muistele Luukkainenkaan.

”Vaikka 1990-luvulla oli lama ja paljon traagista, kansakunnan tunnelma oli nykyiseen verrattuna lämpöisempi. Sitä mä ainakin fiilistelen noiden biisien kautta.”

Saman tien hän jo nykäisee itsensä maan kamaralle.

”Mutta tietysti se oli viatonta aikaa, kun oli niin nuori.”

 

Kuinka pitkään samoja eurodancehittejä voi kierrättää, ennen kuin ihmiset kyllästyvät?

Populaarikulttuurin tutkija Kimi Kärki arveli Helsingin Sanomissa jo toissa kesänä, että ysärimusiikin renessanssi olisi pian ohi. Retroperjantain sitkeästä suosiosta päätellen ei siltä näytä.

Tietty piste on tosin Luukkaisenkin mukaan jo ylitetty:

”Vaatimustaso on noussut, mikä on vain hyvä asia. Ihmisille ei enää riitä, että paikallisen baarin ysäribileissä talon dj soittaa hassu hattu päässä Coco Jamboa. Pitää olla ysäriartisti tai ohjelman vetäjä, jonka ympärille on rakennettu kunnon show.”

Luukkaiselle itselleen kuluneimmat tanssihitit eivät enää tuo nostalgiaväreitä. Sen verran puhki niitä on ehtinyt soittaa Retroperjantai-vuosien varrella. Ei hän tosin ole niille allerginenkaan.
”Niistä on tullut työkaluja.”

Nähtäväksi jää, hyytyykö ysärihuuma siihen, että seuraava retroaikakausi eli 2000-luvun alku alkaa jo talloa kantapäille. Tammikuussa YleX:n perjantai-illoissa aloitti tubetähti SonjaSoikku” Hämäläisen ja Jani Kareisen juontama Throwback-radio-ohjelma, joka keskittyy viime vuosikymmenen hittimusiikkiin. We Love the 90’s -festivaali typisti hiljattain nimensä We Loveksi ja ilmoitti laajentavansa millennium-aikakauden artisteihin. Novan Retroperjantaissakin loikitaan välillä ysäriä tuoreempiin bilehitteihin.

Harry Potter, Las Ketchup ja Far Out. Tervetuloa takaisin, seuraavat viattomat Kodak-hetket.