Putousta, eläimiin sekaantumista ja Olli Immosen Facebook-päivitystä yhdistää yksi asia.
Kaikista joku vetää herneet nenään. Putouksen vähemmistöryhmiä esittävistä sketsihahmoista suuttuvat sanovat olevansa tasa-arvon asialla syrjintää vastaan. Kun Yleisradio haastatteli elokuussa eläimiin sekaantujia, moni suomalainen oli yhtäkkiä eläinten asialla vastaan Ylen oikeutta ja velvollisuutta tehdä journalismia. Niin, ja se Immonen – siitä ei varmaan tarvitse sanoa enää mitään.
Sketsihahmoja paheksuvat tyypit puolustavat kyllä mielellään Charlie Hebdo -lehden oikeutta julkaista vastaavia stereotyypittelyjä. Ja samat tyypit, joiden mielestä eläinten hyväksikäyttäjät eivät ole ihmisiä, juovat maitoa ja syövät lihaa, vaikka molempien tuotanto on yhtä härskiä kuin eläimiin sekaantuminen.
Amerikkalaistoimittaja Jonathan Chait kuvasi tammikuussa New York Magazinessa termillä p. c. culture erityisesti vasemmistoliberaaleissa piireissä syntynyttä poliittisen korrektiuden kulttuuria, jossa lanseerataan hashtag-kampanjoita ja reagoidaan herkästi muun muassa fasistisiin, rasistisiin ja seksistisiin heittoihin.
Vastaanotto ei yllättänyt. Feministisiin aiheisiin erikoistunut toimittaja Jessica Valenti kirjoitti The Guardianissa, kuinka Chait ei ymmärrä omia etuoikeuksiaan. Samoin reagoitiin halki internetin. Näin reagoivat kuitenkin ohittivat pointin, sillä he keskittyivät arvioimaan tekstiä pelkästään valkoisen cis-heteromiehen kirjoituksena. Eli siis syyllistyivät itse ennakkoluuloihin, joita vastaan sanovat taistelevansa. Chait kertoo tekstissä etuoikeuksistaan paljonkin: hän kirjoittaa olevansa valkoinen mies ja tämän olevan ”fakta, joka on ehdottomasti mielessä pitämisen arvoinen”. Heterous ja cis-sukupuolisuus, eli se että kokee sukupuolensa vastaavan syntymässä määriteltyä, olivat muiden hänestä tekemiä oletuksia.
Tällaista tekee jatkuvasti moni muukin. Chaitilla oli nimittäin tekstissään myös yksi oleellinen huomio: me käytämme fasisti-, rasisti- ja seksistikortteja usein retorisena keinona tehdä itsestämme parempia sanomalla, että sinä se et tiedä mitään, kun olet valkoinen, keskiluokkainen cis-heteromies.
Näitä kortteja heiluttelemalla onnistumme välttämään keskustelua asioista niiden takana, eli rasismista, fasismista, seksismistä ja niin edelleen.
Tässä jutussamme käsikirjoittaja Jani Volanen sanoo, että mistä tahansa pitää voida tehdä huumoria, jos sen osaa tehdä älykkäästi.
Hyvä esimerkki löytyy Putouksesta. Näyttelijä Jenni Kokanderin viime kauden venäläiskarikatyyri Svetlana Rönkkö ei ollut rasistinen, sillä sketsihahmosta kasvoi paitsi poliittinen myös sympaattinen ja rakastettava. Toistamalla stereotypioita älykkäästi se purki niitä: venäläisyys ei ollutkaan enää synonyymi jollekin erilaiselle, inhottavalle ja väärälle vaan Rönkkö oli erilaisuudessaan yksi suomalaisista. Hahmon olisi toki voinut tehdä myös huonosti, jolloin se olisi nopeasti muuttunut suomenvenäläisiä pilkkaavaksi (heihin kohdistuvan rasismin nykymuodoista kirjoittaa muuten Karolina Miller tässä tekstissään).
Poliittisen korrektiuden ajatus on hyvä: saada pienillä sanavalinnoilla aikaan, että ketään ei suljeta pois. Ei ole yhtäkään syytä vastustaa vaikkapa ruotsin kielen hen-pronominia, pärjäämmehän me Suomessakin hienosti sukupuolineutraalilla pronominilla.
On kuitenkin tarpeetonta olettaa, että aivan kaikkien pitäisi osata HLBTIQ-termistö ulkoa. Emmehän me edellytä kaikkien osaavan lääkäreiden tai juristienkaan kieltä. Termit ovat hyödyllisiä, mutta ei pidä unohtaa, että ne on tehty akateemiseen kontekstiin. Feministinen tutkimus on tieteenala, joka tarjoaa yhteiskunnalle tietoa tasa-arvosta, eivätkä kaikki fasistikorttien heittelijät välttämättä ole kovin laajasti tai syvällisesti perehtyneitä feministisiin teorioihin.
Hyvää tarkoittava poliittisen korrektiuden kulttuuri onkin jostain syystä kääntynyt itseään vastaan. Itse asiassa se ylläpitää fasismia, rasismia ja seksismiä. Osoituksena tästä on vastavoimaksi syntynyt feministikortti. Sitä käytetään silloin, kun joku sanoo aiheellisesti, että olisi kiva, jos ”nainen” ei olisi synonyymi heikolle. Feministikortin heiluttaja pääsee huutamaan, että nipottavat femakot aloittivat taas ilonpilaamisen ja yhtäkkiä keskustelu on jälleen siirtynyt pois asiasta.
Sekä fasisti-, rasisti-, seksisti- että feministikorttien heiluttelijoiden kannattaisi miettiä, voisiko ensi kerralla tuoda keskusteluun myös varteenotettavan argumentin. Koska niitä kyllä on, ja on sääli jättää ne käyttämättä.
Teksti: Antti Pikkanen
Kuva: Jussi Särkilahti
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden päätoimittaja.
