Tänään en jaksa olla venäläinen

T:Teksti:

Kännykkäni piippaa lontoolaisessa urheilupubissa kesken pelin: ”Kenen joukossa seisot?”

Tekstiviesti on Lontoossa asuvalta suomalaistutulta. Hänelle kysymys on arkipäiväinen, mutta minulle se on kaiken määrittävä.

Kyse on tietysti jääkiekosta.

Sinä iltana Covent Gardenin urheilupubin laajakuvanäytöllä näytetään jääkiekon MM-kisojen loppuottelu. Taistelupari on verivihollisuuden perikuva, vanha tuttu: Suomi vastaan Venäjä.

Aikaisemmin olisin asettunut punasinipaitaisten liuhutukkien puolelle, niin kuin aina kaikkina aikaisimpina kertoina. Mutta tänään kaikki on toisin.

Synnyin vuosi ennen Neuvostoliiton romahtamista leningradilaisessa synnytyssairaalassa numero kolme inkerinsuomalaiselle isälle ja venäläiselle äidille.

Olen asunut Suomessa koko ikäni, oppinut suomen kielen lastentarhassa laulamalla Popsi, popsi porkkana, juhlinut vappua ylioppilaslakki päässä ja opetellut PMMP:n sanat ulkoa. Suomea kutsun kodikseni. Tästä huolimatta en ikinä halunnut olla suomalainen.

Suomi tuntui aina vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistoissa Suomesta tulee mieleen suomalaisten käytös, joka oli usein joko välinpitämätöntä (aikuiset ja opettajat) tai aggressiivista (pihan pojat ja ryssittely).

Usein kuultu neuvo tuohon aikaan kuului: älä puhu venäjää julkisilla paikoilla.

Teininä hengailin venäläisten kavereiden kanssa, kuuntelin venäläistä räppiä, söin äidin pelmenejä, luin venäläisiä kirjoja ja uneksin muuttavani vielä joskus Pietariin asumaan. Pahimpina fanaattisuuden päivinä puin kouluun t-paidan, jossa oli sirppi ja vasara.

Kuitenkin aiemmin sinä jääkiekkokeväänä olin turhautunut. Venäjän vihainen retoriikka ja hauisten pullistelu olivat muuttuneet oikeiksi teoiksi: Krim oli vallattu ja liitetty osaksi Venäjää.

Keskustelut asetelman oikeellisuudesta venäläisten tuttujen ja sukulaisten kanssa tuntuivat samalta kuin olisi lyönyt päätä seinään. ”Krim on aina ollut venäläinen”, pöytien ääressä jylistiin. Puhuttiin veljeskansoista ja avunannosta. Ne, ketkä eivät halunneet keskustella asiasta, hiljenivät. Pöydän ääripäät eivät olleet ikinä olleet niin kaukana toisistaan.

”Hakkaa päälle Pohjan poika”, joku vaaleatukkainen nainen huutaa Suomen joukkueen ollessa hyökkäyspäässä. Tuuletan ujosti mukana.

Se tuntuu väärältä, sillä en tunne Suomen joukkuetta omakseni. Tiedän Suomen historiasta kaiken, mutta en tunne Suomen kannattajien kanssa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen liian nuori muistamaan vuoden ysiviis MM-lätkän hurmiota timojutiloineen ja villepeltosineen.

Vuonna 2011 Suomi voitti toisen maailmanmestaruutensa. Kauppatorin mitalijuhlissa olin töissä ravintolassa, jossa tarjoilin skumppaa kiekkokultaa juhlineille. Yritin innostua voitosta. JVG:n Häissä pauhasi kaiuttimista torilla, samalla kun keski-ikäiset miehet humaltuivat nopeasti. ”Hymyiles vähän”, joku punakkakasvoinen mies kommentoi.

Olen aina tuntenut vetoa venäläiseen melankoliaan ja tunteeseen ”venäläisyydestä”. Venäläisten maksimalismin ja idealismin yhdistelmään on helppo samaistua. Marina Vituhnovskaja kirjoittaa teoksessa Opas venäläisyyteen venäläisten ristiriitaisesta kansanluonteesta, äärimmäisyydestä, joka ilmenee suurina tunteenpurkauksina ja venäläisten ”kaikki tai ei mitään” -asenteena. Samalla venäläisiä ihmisiä leimaa tietynlainen idealismi, suuren pravdan eli totuuden etsintä. Pravdaa etsittiin muun muassa 1800-luvulla kun Venäjän intelligentsija halusi löytää keinot vapauttaa kansa maaorjuudesta, samalla tavalla kuin omaa pravdaa ovat etsineet melkeinpä kaikki venäläiset kirjailijat aina Tolstoista Ulitskajaan.

”Venäläisyydellä” selitettiin keväällä Krimin miehitys ja nyt sitä samaa pravdaa etsitään Itä-Ukrainassa. Separatisti, venäläinen vai vapaaehtoinen taistelija? Koko Itä-Ukrainan tilanne on kuin romaani ilman juonta.

Seuraan Venäjän propagandaa, joka ei toimi pelkästään omalla maakamarallaan, vaan ulottaa ”vaihtoehtoista uutissisältöä” tarjoavat lonkeronsa määrätietoisesti maailman eri kolkkiin. Retoriikka on yhtäkkiä hyvin isänmaallista. Tosin siitä oli merkkejä ilmassa jo aikaisemmin: Integrum-tietokannan mukaan ”suuri isänmaallinen sota” -termin viljely alkoi kasvaa radikaalisti Venäjän valtamediassa vuoden 1999 jälkeen. Niin ikään saman vuoden lopussa Venäjän presidentiksi tuli muuan Vladimir Putin.

Samaan aikaan seuraan suomalaisten asenteiden muuttumista synnyinmaatani ja sen ihmisiä, ”meitä venäläisiä” kohtaan.

Monet inkerinsuomalaiset vaihtoivat venäläisen sukunimensä suvun vanhaan suomalaiseen sukunimeen muuttaessa takaisin Suomeen 1990-luvulla. Viimeisen vuoden aikana olen seurannut kuinka tuo kuvio toistuu: Osa venäläisistä tutuista on alkanut vaihtaa sukunimiään taas suomalaisiksi. Ivanovista on tullut Nieminen ja Markovista Virtanen.

Eräs tuttuni harmitteli, ettei hän tajunnut vaihtaa nimen loppuosaa ”silloin aikoinaan” suomalaiseksi. Hän on varma, että moni työpaikka on mennyt ohi suun hänen venäläisen sukunimensä takia.

Venäläisen tuttuni huoli ei tule tyhjästä. Vuonna 2012 julkaistiin työ- ja elinkeinoministeriön suorittama tutkimus, jossa ilmeni, että venäjänkielisen sukunimen omaavat henkilöt joutuivat lähettämään kaksinkertaisen määrän työhakemuksia suomenkielisiin hakijoihin verrattuna saadakseen kutsun työhaastatteluun.

Itselleni oma tausta on välillä kirous, välillä siunaus. Olen saanut töitä kielitaitoni ansiosta, mutta samalla jotkut asiat ovat aiheuttaneet hankaluuksia. Joudun aina miettimään, missä yhteydessä alkuperä on sopiva mainita. Kannattaako siitä kertoa työhaastattelussa? Asuntonäytössä?

Ensimmäisenä yliopistovuotena olin menossa katsomaan vanhan pariskunnan tarjoamaa yksiötä. Juttu luisti niin hyvin, että puolen tunnin päästä aviomies oli ottamassa esiin vuokrasopimusta. Yhtäkkiä keskustelu kääntyi taustaani. Että mistäs sää oikein tuut? Hetken emmittyäni kerroin venäläisistä juuristani. Vanhan pariskunnan ystävälliset kasvot kivettyivät. He lupasivat soitella.

Soittoa ei ikinä tullut.

Nykyään joutuu harvoin kuuntelemaan kavereiden isoisien ryssäjuttuja, mutta ilmiö ei ole kuollut. Rasismi on kehittynyt pihalla huutelusta nettivihaksi.

Toinen tuttavani, koko ikänsä Suomessa asunut venäläisnainen joutui pahaa aavistamatta vihan kohteeksi Tinder-deittisovelluksessa. Naisella oli venäläinen nimi.

”Saatanan Putinin nussija, painu vittuun Suomesta ryssähuora”, yksi keskustelunavaus kuului.

Toinen match käski naisen painua takaisin Venäjälle, sillä hän oli varma, että kyseinen nuori nainen oli tullut Suomeen levittämään Putinin propagandaa. Kolmas kysyi naisen ”hintaa”, sillä hänen mukaansa ”venäläisillä naisilla on yleensä hyvät palvelut halvalla”.

Tuttavani poisti profiilinsa.

Aika on otollista, jos haluaa pyrkiä eroon kaikesta venäläisyydestä. Nyt olisi minullekin hyvä hetki viedä integraatio loppuun.

Lontoolaisessa pubissa vastasin tekstiviestiin päivän olevan historiallinen, sillä sinä iltana seisoin ensimmäistä kertaa elämässäni, kahdenkymmenenneljän Suomessa vietetyn vuoden jälkeen, sinivalkoisissa joukoissa.

No, Suomelle kävi köpelösti siinä pelissä, sillä Venäjä vei voiton. Ohitin Covent Gardenin venäläisjoukon ja kuulin huudot: ”Rossija! Rossija! Rossija!”

Tajusin olevani feikki. En missään vaiheessa kannustanut Suomea täysin rinnoin. Samalla tunsin etäisyyttä Venäjää kohtaan.

Oikeasti haluaisin irtisanoutua kansallisidentiteetistä. Tällä hetkellä kansalaisuus on kuin raskaat kahleet, jotka lyödään ranteisiin. Ja kansalaisuuteen liittyvät ennakkoluulot ovat kuin rikos, jota ei ole mahdollisuus itse oikaista. Itselläni ei ole monien tuttujeni ongelmaa – nimeni ei anna vihiä alkuperästäni. Sukunimeni voisi olla Millerin sijaan Millerovitch. Nyt minua erehdytään pitämään saksalaisena tai yhdysvaltalaisena. Venäläisiä kohtaan koetut ennakkoluulot eivät ylety minuun, ellen päätä alkuperästäni erikseen mainita.

Mutta voiko venäläinen olla Suomessa muuta kuin ”Putinin nussija”, ja voiko olla suomalainen vaikkei kannatakaan Suomea jääkiekkomatsissa? Onko aina pakko seisoa jonkun joukoissa?

Tänään en jaksa seistä kummankaan joukoissa. €¢

Teksti: Karolina Miller
Kuva: Jussi Särkilahti

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden avustaja, joka kaipaa suomalaisiin ruokakauppoihin halvempaa smetanaa.