Näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Jani Volanen on ohjaaja ja käsikirjoittaja Jani Volasen komedioiden tärkein hahmo.
On olemassa simppeli testi, jolla voi mitata ihmisen huumorintajun määrän ja laadun.
Koehenkilönä ravintola Manalan pöydässä istuu näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Jani Volanen, 43.
Mites on, Volanen, naurattavatko natsit?
”No naurattaahan ne!” hän hörähtää ja erittelee mieltymyksiään vielä tarkemmin.
”Mua naurattaa Olli Immosen Facebook-kirjoitus suunnattomasti. Se, että se on kirjoitettu pe-la-yönä englanniksi, kertoo kaiken olennaisen. Jos mä kirjoittaisin Facebook-päivityksen englanniksi, niin se tarkoittaisi että koen olevani niin makee jätkä kuin voi olla. Sen voisin tehdä vain humalassa.”
Testi päättyy.
Olisi ollut ihme, jos natsit tai Olli Immonen eivät naurattaisi Volasta.
Hänen uransa käsikirjoittajana ja ohjaajana kun esittää jatkuvasti islantilaisen sarjakuvapiirtäjän Hugleikur Dagssonin kysymystä: saako tälle edes nauraa.
Vastaus on yksiselitteinen: saa ja pitää.
Jos todellisuutta ei lasketa, niissä paikoissa, mihin suomalainen hauska on viimeisen 20 vuoden aikana mennyt, on varsin usein ollut myös Jani Volanen.
Se kertoo sekä suomalaisen hauskan rajallisesta määrästä että Volasesta.
Volanen on käsikirjoittanut Studio Julmahuvia, Ihmebantua ja Putousta. Q-teatteriin hän on tehnyt syyskuussa ensi-iltansa saavan Jälkeenjäävät-näytelmän ja toissa vuonna Häiriötekijä-näytelmän, jonka ohjaaja Aleksi Salmenperä on juuri filmatisoinut.
Hän on ohjannut Ranuan kummeja, ääninäytellyt animaatiosarja Pasilan komisario Kyösti Pöystiä ja esiintynyt valtavassa määrässä muita elokuvia, näytelmiä ja tv-sarjoja.
Luetellut komediat käyvät kattavaksi esitykseksi siitä, mikä Volasesta on hauskaa.
No tietenkin ne natsit, mutta lisäksi esimerkiksi seuraavat asiat:
Jättiläismäinen hiiri kimittämässä absurdiuksia ja antamassa luunappeja ärrinmurrinkeksejä syöneille miehille.
Kuolemansairas nainen huutamassa kurkku suorana vittua ja paskomassa viime tekonaan pitkin sänkyään.
Tuohtuminen siitä, että mummot ovat aina tiellä ja pahimmassa tapauksessa tyhmiä, ilkeitä ja tiellä.
Tv-ohjelma, jossa perheen isän tappanut mies saapuu kuukausi teon jälkeen studioon keskustelemaan uhriensa kanssa. Ensin hirmuteko rekonstruoidaan olohuoneessa, ja lopulta murhamies päätyy tanssimaan hitaita ja nuolemaan perheen tyttären kanssa.
Viimeistä ei tosin koskaan esitetty, sillä Volanen oli kirjoittanut sen Putousta varten.
”Tajusin itse, että tää pitää sensuroida, koska se tulisi kello 19.30 Maikkarilta.”
Mutta muuten hän kertoo tehneensä ohjaajana ja käsikirjoittajana vain sitä, mitä on halunnut.
”Ohjelmia ideoidessani en käytä mittarina sitä, että miettisin kenenkään toisen kantilta. Mä vain teen, mikä mua just silloin kiinnostaa. Valitettavasti ne aiheet vaan pysyy samoina.”
Siitä kun tuottaja tai kanavajohtaja lukee käsikirjoituksen ja aloittaa palaverissa lauseen, että ”pitäiskö tässä kuitenkin olla”, alkaa tuhon tie, Volanen sanoo.
”Sitten voi ottaa paperit ja kävellä ulos.”
Parikymppisenä Jani Volanen kävi yötäpäivää kotikoulua. Oppimateriaalina oli 600 VHS:n kokoelma. Elokuvia ja tv-sarjoja, komediaa ja draamaa. Varsinkin DeNiroa, Pacinoa ja Hoffmania.
Leikkaamattomia versioita ja muita harvinaisuuksia hän hankki lisää Lontooseen varta vasten tekemillään ostoretkillä.
”Ei mulla mitään muuta koulutusta ole. Ei kirjoittamiseen, eikä ohjaamiseen.”
Näyttelijäksi hän sen sijaan on kouluttautunut, ainakin melkein.
Lapsena Volanen näki isänsä ammatin vuoksi valtavasti näytelmiä. Yläasteiässä hän keksi haluavansa itsekin näyttelijäksi. Ensin Volanen osallistui teatterikerhoon ja haki sitten lukuisiin tv-ohjelmiin avustajaksi. Ensimmäinen rooli oli arkistotonttu Joulukalenterissa vuonna 1986. (Muita varhaisia avustajarooleja Volanen sanoo deletoineensa itse Wikipediasta ”hirveän kasan”.)
Seuraavana vuonna hän jatkoi Kallion lukioon ja liittyi Kellariteatteriin. Näytteleminen meni jo koulun edelle, ja lukio jäikin kesken, kun Volanen valittiin ennen abivuottaan 17-vuotiaana teatterikorkeakouluun.
Teatterikorkeakoulu oli 1980-luvun lopussa täysin sekavassa tilassa: näyttelijäntyön professori Jouko Turkka oli erotettu Jumalan teatterin jälkimainingeissa pari vuotta aiemmin, ja hänen aisaparinsa Jussi Parviainen jätti koulun puoli vuotta ennen Volasen tuloa.
”Loihan ne mystiikkaa sen koulun ympärille enemmän kuin kauppakorkeakoulun. Jos Turkka olisi ollut siellä silloin, kun mä olisin mennyt, olisin tietysti ollut jännittyneenä ja innoissani ja toivonut, että musta tulee sen lellikki.”
Tosiasiassa teatterikorkeassa ei ollut tuolloin enää juuri ketään.
Turkan ja Parviaisen perässä koulun oli jättänyt kesken merkittävä määrä opiskelijoita. Ne, jotka jäivät, taas halveksivat kaikkea, mikä oli jäljellä. Varsinkin, kun lehtoristo yritti tehdä pesäeroa Turkan ja Parviaisen metodeihin.
Rehtorinkanslian ovi paukkasi lähes vuosittain, ja pahimmillaan koko valtionrahoitus oli uhattuna.
”Näyttelijäkoulutukseen laitettiin rahaa saman verran kuin hävittäjälentäjän koulutukseen, mutta juuri kukaan ei valmistunut. Kaikki vaan haistatti paskat ja heitti paskaa seinille ja lähti pois.”
Eikä valmistunut Volanenkaan, vaan ensin hän lähti pitämään välivuotta ja näyttelemään MTV:n Vääpeli Körmyissä ja Ylen Tapulikylä-draamassa. Sieltä hän palasi hetkeksi kouluun ”pyörähtelemään ylimielisenä maikkarinäyttelijänä”, kunnes Pekka Milonoff poimi 22-vuotiaan Volasen KOM-teatteriin vuonna 1994.
”Mulla on teoreettisesti huono omatunto, mutta en olisi sillä diplomilla tehnyt mitään. Myös mun taiteelliset ja kirjalliset lopputyöt olisivat olleet yhdentekeviä siinä iässä. Niitä en olisi tarvinnut, eikä olisi tarvinnut kukaan muukaan.”
Brittiläisillä ja yhdysvaltalaisilla komedioilla itsensä kyllästänyttä parikymppistä Suomen tv-tarjonta ällistytti. Vielä 1980-luvun puolivälissä Pirkka-Pekka Petelius, Kari Heiskanen ja Aake Kalliala olivat tehneet Volasen suuresti arvostamaa Tabua, mutta sen jälkeen jälkeen viidessä vuodessa koko kenttä oli romahtanut.
Enää oli Pulttibois ja Manitbois ja Petelius pelleilemässä sermiä vasten.
”Niissä ärsytti halpuus, köykäisyys ja sellainen ylimielisyys siitä, että tän ei tarvitse olla tän kummempaa. Sitten vielä liioiteltiin, että tän ei tarvitse todellakaan olla yhtään mitään. Petelius nerona vaan improvisoi ja putoilee, mutta kaikki se on säilytetty”, Volanen päivittelee ja alleviivaa pöyristystään jokaisella äänenpainolla.
”Mä pidin sitä petturuutena, koska mä olin nuori ja vihainen, ja vihainen ainoastaan komedialle. Ei mulla muita suuria ajatuksia maailmasta ollut, kuin että tv-komedia pitää muuttaa.”
Teatterikorkeakoulussa Volanen oli tavannut Jukka Rasilan, Janne Reinikaisen ja Petteri Summasen.
He olivat varmoja, että komedialle, jollaista he haluaisivat itse katsoa, oli Suomessa tilaus, sillä kukaan ei tehnyt sellaista.
Volasesta tv-komedian muuttaminen oli oikeastaan aika yksinkertaista. Riitti, että komedia näyttäisi hyvältä, ei hauskalta.
Mutta niin helppoa kuin se olikin, Suomessa sitä ei osattu, eikä edes haluttu osata.
Volanen kertoo, kuinka puvustajalle piti erikseen tolkuttaa, että ei hauskoja vaatteita ja sivulle sojottavaa kravattia, vaan tavalliset farkut. Maskeeraajalle, että ihan tavallinen meikki, ei mitään viiksiä kulmakarvoiksi ja syylää otsaan. Lavastajalle, että tämä on ihan tavallinen talo, ei siis mitään vinoja seiniä, pinkkejä ikkunoita ja tähtiä. Näyttelijöille, että näytelkää niin tosissanne kuin osaatte.
”Uutisten pitää näyttää uutisilta ja kuulostaa uutisilta. Siinä ei saa näyttelijällä kulmakarvakaan värähtää.”
1990-luvun puolivälissä Volanen, Rasila, Reinikainen ja Summanen päätyivät MTV3:lle toteuttamaan suurta missiotaan.
Ensin nelikko teki Toini ja Heikki Haaman show`n vuonna 1995. Seuraavana vuonna Toni ja Heikki Haaman show`n ja vielä fiktiivisestä poikabändistä kertovan parodiadokumentin The Joyboys Storyn.
Ideoista ei ollut pulaa. Volasella oli tapana kirjata porukassa keksittyjä vitsejä muistikirjaansa, kun nelikko oli notkunut dokailemassa ja pelaamassa biljardia kapakoissa.
”Mitä Summanen keksikin, mä nauroin aina ihan kuset housussa”. Volanen sanoo.
Nyt hän muistelee 90-lukua kultaisina vuosina. Sen ymmärtää.
Parikymppisillä näyttelijöillä oli budjetti, jolla tehdä mitä huvitti. Kukaan ei kontrolloinut käsikirjoituksia. Studioon saattoi rakentaa vaikka avaruusaluksen, jos visio sitä vaati.
”Eka sarja oli kehno, toka oli parempi ja kolmas Joyboys Story oli hyvä. Siinä me heitettiin ohjaaja vittuun, kun mä olin henkilökohtaisesti kyllästynyt siihen, että ohjaajalle pitää selittää, mihin tässä pyritään ja mihin kamera kannattaisi laittaa.”
Sitten MTV3:n kanavajohto vaati ohjelman vetonaulaksi konkaritähteä ja nähdä käsikirjoitukset etukäteen. Janne Reinikainen soitti puhelun, ja pian koko ryhmä palkattiin Ylelle.
Yleisradioon ryhmä lupasi tehdä vuodessa kaksi sketsisarjaa ja yhden Montreux`n komediakilpailuun lähetettävän ohjelman.
Uho oli kova, mutta tehtävä mahdoton ja Yle lopulta ymmärtäväinen.
Vuosi oli ehtinyt jo lokakuulle, kun Volanen leikkasi vielä lokakuussa vuoden ensimmäistä sarjaa. Sen nimi oli Studio Julmahuvi.
Volanen oli vaihtanut ohjaajaksi ja Tommi Korpela liittynyt ryhmään, mutta muuten metodi oli sama: kaiken piti näyttää mahdollisimman aidolta ja mahdollisimman hyvältä.
Julmahuvi oli oma puolen tunnin mikro-tv-kanavansa, jossa näytettiin niin saksalaista poliisisarjaa Die Küheä kuin 1970-luvun kotimaista etsiväsarjaa Z-salamapartiota.
”Jos sulla oli ääni poissa tv:stä, niin et saanut tietää katsovasi komediaohjelmaa”, Volanen sanoo.
”Toteutuksen uskollisuus taas vaati paljon väri- ja äänimäärittelyä. Siinä oli jotenkin perstuntuma siitä, että toimiakseen genrepilailu vaatii sen, että genre on niin uskottava kuin mahdollista. Silloin kaikki, mitä sanotaan ristiin, toimii.”
Se, että Julmahuvia leikattiin kuin ”raskasta dokumenttia”, vei aikaa, jota piti sitten hankkia kaikenlaisilla keinoilla.
Siksi esimerkiksi Jukka Rasila joutui näyttelemään kaikki lastenohjelma Muksuluurin jaksot putkeen.
”Sillä raukalla oli ajeltu pää, puoliksi kalju. Puolessa välissä päivää rupesi sänki puhkeamaan, ja jouduttiin ajelemaan se uudestaan. Silmiä se piti kierossa niin monta tuntia, että se ei enää jaksanut, mutta luuli silti, että ne pysyy kierossa. Mä jouduin näyttämään monitorista videonauhalta, että ei ne ole. Pete juoksi sille jotain limua, ettei mennyt taju, kun sokerit oli niin alhaalla”, Volanen naureskelee.
”Mutta sillä yhdellä kohtuuttomalla päivällä taiottiin 40 minuuttia valmista materiaalia.”
Saksalaisdekkari Die Kühen kuvauksissa taas jokainen jokainen kohtaus kuvattiin identtisenä monesta kuvakulmasta, jotta leikkauspöydällä olisi mahdollisimman paljon valinnanvaraa.
”Kun loppuvaiheessa kuvataan viimeisestä suunnasta, niin ekasta vastakuvasta oli kulunut jo viis ja puol tuntia. Kukaan ei muistanut, kuka sanoi mitä ja miten päin piti seistä. Oltiin kaikki puhuttu saksaa koko päivä, ja Pete oli huutanut tuntikaudet äschen päschen. Se oli ihan helvetin esikartano.”
Kun sarja lopulta näytettiin televisiosta vuonna 1998, sen katsojaluvut olivat sadan ja kahdensadan tuhannen välillä, mikä ei televisiomittakaavassa ole erityisen paljon. Puoli vuotta myöhemmin uusintakierroksella katsojaluvut olivat ensimmäistäkin kertaa heikommat, huolimatta siitä, että sarjaa ylistettiin joka toisessa televisiokolumnissa.
”Totuus oli, että siinä välissä ne jaksot oli kopsattu triljoonalle VHS:lle, jotka kiersivät kädestä käteen. Kaikki, jotka sen oikeasti halusi nähdä, olivat nähneet sen jo niin monta kertaa kuin halusivat katsoa”, Volanen sanoo.
Muidenkaan Volasen ohjaamien tai käsikirjoittamien sarjojen yleisö ei ole ollut koskaan mikään valtava, vaan Julmahuvin tasoa.
Edes Putous, jota Volanen oli suunnittelemassa ja kirjoittamassa sen ensimmäisellä tuotantokaudella vuonna 2009. ei ollut heti koko kansan monsteri.
Sellaiseksi se nousi vasta, kun Volanen jätti työryhmän, vaadittuaan turhaan suurempaa budjettia sarjan toista kautta varten.
”Sitä tyhmennettiin pikkasen, tehtiin pikkasen enemmän junteille ja boom, se hyppäsi hetkessä yli miljoonan katsojan.”
Katsojamäärille on kuitenkin yksinkertainen syy. Volasen huumori ei ole miljoonayleisön huumoria, sillä ei miljoonayleisö läpäisisi tämän jutun alun natsitestiä saati huvitu Olli Immosesta. Perikato-elokuvan Hitler-meemin he ehkä tuntevat, mutta siihen se jää.
Siksi hyvän maun raja pitää vetää paljon alemmas kuin vaikkapa siihen kuolinvuoteellaan paskovaan naiseen, jolla Volanen naurattaa Häiriötekijä-näytelmässään.
Harvemmin on ollut edes Putouksen tuotantokautta, jolloin ei olisi ehditty vääntää siitä, onko jokin sketsihahmo asiaton ja loukkaava vai ei.
Volanen kuitenkin uskoo, että kaikesta pitää voida tehdä pilaa. Ei ehkä kaikkialla, eikä kaikin tavoin, mutta pitää.
Samalla tavoin kaikesta voi loukkaantua ja kaikelle loukkaannutaan, sillä siitä on tullut sosiaalisen median aikana niin helppoa.
Yhdysvalloissa ollaan jo päädytty tilanteeseen, jossa supertähtikoomikot kuten Jerry Seinfeld ja Chris Rock jättävät kampuskeikkoja väliin, kun liialliseen korrektiuteen tottuneet opiskelijat eivät naura, vaan paheksuvat.
”Totuus on, että jos sä kosketat jotain tabua ja teet sen oikein, niin saat kaksinkertaiset naurut. Tai vittuilet stereotypioille tavalla, jossa sä kyseenalaistat stereotypioille vittuilun. Se on hankala laji ja Suomessa vielä hankalampi, kun me vasta opetellaan koko ironiaa käsitteenä”, Volanen selittää.
”Mitä roisimpaan asiaan edetään huumorissa, sitä tarkempi pitää olla sen kanssa, miten sen tekee. Siellä pitää olla älyä ja hyväsydämisyyttä sen jutun takana. Jos ei oo, se on halpaa ja pahimmillaan pelkkää ilkeilyä. Mutta jos on, niin se ei voi mennä silloin pieleen. Jos silloin näkee jonkin asian koomisena, tekee automaattisesti sen oikein. Eli tyhmien ja ilkeiden ihmisten ei kannata tehdä komediaa!”
Teatteri, varsinkin Q:n kaltainen pienehkö teatteri, tuntuu sen sijaan olevan paikka, jossa katsojille voi aiheuttaa vaikka millaisia reaktioita ilman, että media tai tosikkoarmeija saapuu haaskalle.
Toissa keväänä yhdessä Häiriötekijän näytöksessä katsoja pyörtyi ja kusi alleen, Volanen kertoo.
”Se vietiin ensin aulan puolelle virkoamaan, mutta sitten se halusi tulla takaisin. Ei mennyt luonnollisesti takaisin sille paikalle, jossa istui ensin.”
Q-teatterissa on vain se huono puoli, että vaikka sinne olisi kuinka ihana ”käpertyä” ja ”kadota”, sieltä saa ”vitun huonosti rahaa”.
Mutta tuskin Julmahuvin tai Ihmebantun kaltaista komediaakaan enää televisioon asti saisi, entisen kaltaisista budjeteista puhumattakaan.
”Jos on tietty porukka, joka haluaa tehdä jotain, siitä luultavasti saa vähiten rahaa. Jos on kanavajohtajan haluama tv-sarja, siitä saa eniten rahaa. Jos on mainos, niin vittu siitä saa rahaa. Sama ohjaajana, mitä lähempänä omaa sydäntä on tekeminen, sitä lähempänä se on talkootyötä”, Volanen sanoo.
Mutta se on kuva nykymaailmasta, jossa tv-tuottajat ja kanavajohtajat tiedostavat ahdinkonsa ja etsivät lähinnä kultamunia munivaa hanhea eli seuraavaa Putousta, vaikka pitäisi etsiä jotain uutta, Volanen manaa.
Paljon kertoo sekin, että ennen hän sai televisiota tuijottamalla lähes kaikki ideansa, mutta enää hän seuraa lähinnä realityä.
Selviytyjistä Volanen on katsonut yhtä vaille kaikki 30 tuotantokautta. Viimeinenkin odottaa kotona kovalevyllä.
”Survivor jaksaa miellyttää, kun siinä näkyy, että ihmisten mokat ja älykkyys kulkee käsi kädessä. Se on uudestaan ja uudestaan sama tarina, josta oppii, että itse asiassa ihminen on hädässä koko ajan. Se on viihdyttävää katsoa kerta toisensa jälkeen, että ei oo totta, noi fiksuimmat potkitaan ekana pois. Sitten teloitetaan kusipäät. Jäljelle jää tutkan alla lentäneet harmaat varpuset, jotka juhlii sitten voittoa, wihii, koska ne ei ärsyttäneet ketään”, Volanen sanoo.
”Se jaksaa aina ihmetyttää, että se on just noin. Näin tää maailma toimii.”
Kun Jani Volanen yltyy monologiin, hän kuulostaa Pasilan Kyösti Pöystiltä. Pöysti ei kuitenkaan ole Volasen oma hahmo, vaan Atte Järvisen kirjoittama. Volasta silmällä pitäen toki.
”Se liippaa mua syvällisellä tasolla niin läheltä, että mä en varsinaisesti samastu siihen yhtään. Yritin vaan toteuttaa sen mahdollisimman hyvin Aten ohjeiden mukaan”, Volanen sanoo.
Samaa kyynisyyden sekaista tuohtumusta on Ihmebantun viha-avautumisissakin, eikä niistäkään osaa päättää, onko Jani Volasen esittämä puhuja fiktiota, tuohtumuksensa koomisille ylikierroksille kiihdyttänyt Jani Volanen vai jotain siltä väliltä.
”Kun on noita puhunut tosissaan, niin joku humaanimpi kaveri kauhistelee, että sä et voi sanoa noin, sä et voi sanoa noin, mutta nauraa silti”, Volanen sanoo.
”Mutta kun sä samastut siihen, sä naurat samalla itsellesi.”
Tietenkin Volanen itse äänestettäisiin Selviytyjistä ulos joko älykkäänä, kusipäisenä tai molempina; yhtä kaikki hän ei selviäisi voittoon asti.
Eikä sellaisesta maailmasta voi kuin tehdä pilaa ja toivoa, että jokin ehkä joskus muuttuu.
Siksi ne natsit naurattavat ja siksi Olli Immosen sotahuutokin on Volasesta niin hauska.
”Parhaat hyökkäykset tuota pelottavaa, nousevaa voimaa vastaan on tehdä se naurunalaiseksi, eikä lähteä totiseen sotaan.”
Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Annikki Valomieli
