03. lokakuuta 2014
Teksti:

Luonnontiede voittaa aina, koska se pelaa kaksilla korteilla. Toisilla muita tieteitä vastaan ja toisilla sopupeliä muun maailman kanssa.

Luonnontieteilijät vaalivat monopoliaan faktatietoon maailmasta, sillä humanistit eivät saa taloja pysymään koossa ja hiukkasia hajoamaan. Kun luonnontiede haluaa vakuuttaa muun maailman ja saada rahaa kyniin ja vihkoihin tai puhdastiloihin ja kiihdyttimiin, se puhuu itsestään instituutiona, jolla on ainoana hiljainen ja äänekäs tieto siitä, miten maailma toimii.

Totuus on tuolla jossakin, tieteestä riippumatta, mutta vain sen saavutettavissa. Vaikuttaa aukottomalta. Ja leuhkalta. Ja kaksinaismoralismilta, joka on repinyt vuosisataisen kuilun luonnontieteiden ja ihmis- ja yhteiskuntatieteiden välille. Molemmat puolet puhuvat tiedesodista.

Miehekästä. Ja ylimielistä.

Tänä kesänä hyvin samanlainen moukkamainen tekopyhyys tuli Suomessa tunnetuksi Kansan uutisten hittikolumnissa nimellä miesselittäminen. Kukapa ei ilmiötä tunnistaisi. Kirjailija Rebecca Solnitin nimeämä ”mansplaining” tarkoittaa leimallisen maskuliinista tapaa muuttaa kaikki keskustelut monologeiksi ja alentuvasti selittää, mistä asioissa on kyse.

Aivan yhtä lailla se kuvaa kovistieteiden käytöstä. Tieteellinen miesselittäjä paaluttaa faktat paikoilleen, koska tietää. Töykeimmillään ja räikeimmillään hän on alentuessaan yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi.

Kosmologi Syksy Räsänen voi sanoa, että ”olemassaolollamme ei ole kosmista tarkoitusta, teoillamme on vain se merkitys, minkä niille annamme, ja olemme vastuussa niistä vain toisillemme” ilman, että hän kuulostaa jääkaappimagneetilta.

Tiedepaavi Esko Valtaoja mietti kolumnissaan jytkyn jälkeen, että ”olisiko sellainen demokratia mahdollinen, jossa täytyy tietää, ennen kuin on valta päättää”, eikä tullut teilatuksi ylimielisenä teknokraattina. Julkiseen sananvaihtoon Valtaoja alentuu lähinnä uskonnon kanssa. Papin kanssa kirjoitettu kirja Tiedän uskovani, uskon tietäväni on tieteellisen miesselittäjän tunnustus: hän ymmärtää kaikkien muiden kannat ja suo relativismin ja suhteellisuuden itselleen, mutta ei muille.

Viimeistään silloin, kun tiedemiesselittäjä joutuu puolustautumaan, se heittäytyy marttyyriksi. Siitä huolimatta, että kaikki tieteellinen tieto puoltaa ihmisen roolia ilmaston lämpenemisessä, useimmat ilmastotutkijat kieltäytyvät keskustelemasta kriitikkojensa kanssa julkisesti. Ilmastonmuutoksen kieltäjät saavat edelleen larpata kriittistä tiedettä ja puheenvuoron, koska tiedemiesselittäjää ei huvita enää leikkiä. Miksi?

Yhteiskuntatieteilijöillä, tieteentutkijoilla ja humanisteilla olisi tähän paljonkin sanottavaa. Pöydässä on vain tapana ollut olla hiljaa silloin kun miehet puhuvat.

Teksti: Tapio Reinekoski

Kirjoittaja on itseinhoinen humanisti, joka haluaisi ymmärtää luonnontieteilijöitä.