02. huhtikuuta 2012
Teksti:

Harva ammattikunta on jakautunut yhtä selvästi tunnistettaviin arkkityyppeihin kuin toimittajat. Selvästi suurin toimittajaryhmä koostuu kotimaantoimittajista, eli toimittajista, joilla ei ole erityisempää asiantuntemusta mistään aiheesta. Kotimaantoimittajan tehtävänä on tehdä täytejuttuja liikenneturvallisuudesta ja ammattikoulujen yhteisvalinnan tuloksista.

Kotimaantoimittajaa muistuttava ryhmä ovat pekkaniiraset. Ainoana erona näiden ryhmien välillä on se, että pekkaniiranen ei koskaan liiku Melkoniemeä suuremmissa väestökeskittymissä. Sen sijaan hiukan modernimpaa toimittajatyyppiä edustavat dokaamistoimittajat. Heidän suurin ambitionsa on päästä Nyt-liitteeseen kirjoittamaan reportaaseja omasta dokaamisestaan, Jussi 69:n dokaamisesta, Flow-festareilla dokaamisesta, dokaamisesta Kalliossa tai dokaamisesta yleensä.

Mikään näistä ryhmistä ei kuitenkaan nauti yhtä jakamatonta arvostusta kuin tutkivat toimittajat. Tutkiva toimittaja etsii kuitteja lautakasoista, hiillostaa pikkuvirkamiehiä vaikeasti hahmotettavista väärinkäytöksistä, ja jos ei muuta keksi, päättää osoittaa, että joku julkisen sektorin työntekijä asuu liian halvalla jossakin, yleensä Vantaalla.

 

Tutkivan journalismin arvostus kasvoi jyrkästi pari vuotta sitten. Silloin tutkivat sankaritoimittajat onnistuivat pitkäkestoisen taustatyön avulla paljastamaan, että Suomessa yritysjohtajat antavat rahaa oikeistopoliitikoille ja ammattiliitot vasemmistopoliitikoille. Kun tämä eliitin varjelema salaisuus viimein paljastui, alettiin me-diassa uhota tutkivan journalismin kunnianpalautuksesta. Oli kuulemma kriittinen journalismi tehnyt paluun.

Jää kuitenkin epäselväksi, mitä tutkivan journalismin uusi aalto on paljastanut yhteiskunnallisista valtasuhteista. Senkö, että Kyösti Kakkonen ei sittenkään, kaikkien oletusten vastaisesti, rahoita Yrjö Hakasen vaalikampanjaa? Vai sen, että moni johtaja asuu työsuhdeasunnossa?

Tutkiva journalismi on hyvin lähellä kotimaantoimittamista tai dokaamistoimittamista. Kaikissa näissä toimittaja yrittää kertoa jotakin maailman tapahtumista. Ongelma on kuitenkin siinä, että keskeisimpiä yhteiskunnallisia valtasuhteita ja muutosprosesseja ei voida typistää tapahtumiin.

 

En ole koskaan nähnyt suomalaisessa mediassa juttua siitä, miksi Suomen poliittisella eliitillä on niin vankkumaton luottamus uusklassiseen talousteoriaan. Myöskään montaa kriittistä juttua ei ole tehty sitralaisesta luovuus- ja innovaatiojargonista.

Ja miksi olisikaan, ne eivät ole tapahtumia. Sen sijaan toimittajia karkuun lyllertävä Arto Merisalo on tapahtuma.

 

Lauri Holappa