Museoiden kävijämäärät ovat valtavia. Kaikissa museoissa käy koko ajan jumalaton määrä porukkaa. Tämä on fakta. Menkää museoon ja nähkää: puhutaan pikemminkin massoista kuin joukoista. Tässä ei ole mitään uutta.
Mutta museoissapa ei käykään ihmisiä. Menkää museoon ja nähkää: ei yhtään ihmistä. On kehitetty aivan ihmisen näköinen koira, joka on laitettu kulkemaan museoiden saleja läpi arjet pyhät.
koira kulkee 2,2 kilometrin tuntivauhtia ja pysähtyy jokaisen teoksen kohdalla 3,7 sekunniksi. Koiralle opetetaan sanoja: sininen, kausi.
Koirat lasketaan liikenteeseen siten, että avajaisviikolla niitä on kolmannes enemmän kuin kolmannella viikolla.
Eri museoihin lähetetään eri koiria. Ateneumissa valtaosa on espanjanvinttikoiria, Kiasmassa meksikonkarvattomiakoiria.
Koirilla ei toistaiseksi ole tavattu Stendhalin syndroomaa, koska koirilla ei ole sellaista sydäntä, joka voisi saada tykytyksiä veretseisauttavan taide-elämyksen äärellä. Koirat on koiria.
Pienissä gallerioissa on yksi koira, joka istuu. Ei mutta sehän onkin galleristi.
Museokäynnin jälkeen koirat menevät oluelle ja kaivavat paperipusseista kortit joissa on Schjerfbeckin omakuva ylivuotavan pelokkuuden ajalta.
vihdoin on taas Kalevala-näyttelyn aika. Sinne lähetetään kaikki koirat. Taulut ovat olleet koko ajan seinillä, mutta konteksti on nyt eri ja siitä tämä korkea hinta. Koirille se on okei.
ARS-näyttelyyn koirat tulevat bussilla. Kotimatkalla koirat haukkuvat vaikka hyssytellään.
Koirien lempitaiteilija on Picasso, mutta Picassoonkin kyllästyy. Koirat haluavat Guggenheimin. He hyppäävät Kolera-altaaseen, ottavat ”uitettu koira” -ilmeen ja saavat haluamansa. Mutta Guggenheim ei ole mikään taiteilija. Höh.
Guggenheim unohtuu. Taistelevat metsot riittää. Välillä haluaisin itsekin olla metso.
kuva Olavi Uusivirta
