02. syyskuuta 2011
Teksti:

Jos lapsi leikkii päiväkodissa mieluummin yksin kuin muiden lasten parissa, huoltajan kanssa keskustellaan vakavasti. Ala-asteen todistuksessa annetaan arvosana sille, kuinka lahjakas lapsi on sosiaalisesti. Jos teini viettää aikaa yksin kotona eikä kavereiden kanssa kylillä, vanhemmat huolestuvat: eihän siellä kammarissa kasva kouluampuja? Fukseille kerrotaan, että tärkein yliopisto-opiskelun anti ei ole tutkinto vaan koko elämän kestävät ystävyyssuhteet, jotka solmitaan luentojen ulkopuolella. Mutta entä jos muiden ihmisten seura ei yksin­kertaisesti kiinnosta?

Epäsosiaalisuus on erilaisuuden muoto, jota suvaitsevimpi­enkaan on vaikea suvaita. Maailmassa, jossa 500 Facebook-ka­veria on normi, epäsosiaaliset ovat säälitelty ryhmä – yksikseen viihtyvässä on varmasti jotain vikaa. Joko hän on sairaalloisen ujo, päästään hiukan vialla tai hänellä on trauma. Sosiaaliset ihmiset eivät voi ymmärtää, miksei heidän seuransa kelpaa. Sen voi vielä uskoa, että joku ei saa ystäviä, mutta että yksi ei edes halua.

Epäsosiaalinen ei voi kertoa luonteestaan työpaikka­haastattelussa, sillä kukaan ei halua palkata häntä. Breivikin jälkeen epäsosiaaliset joutuivat painumaan yhä syvemmälle kaappiin – mediassa kun muistetaan aina mainita, että epäso­siaalisuus on joukkomurhaajia yhdistävä piirre. Yksin viihtymi­nen ei kuitenkaan ole mielisairaus. Epäsosiaalisuus on ongel­ma vasta, jos se rajoittaa elämää. Moni epäsosiaalinen on tilaansa täysin tyytyväinen. Epäsosiaalisia ei tarvitse eheyttää.

Yliopisto on ollut turvasatama monelle epäsosiaaliselle. Tut­kijan ammatti on yksi niitä harvoja, joissa voi halutessaan olla pitkiä aikoja yksin. Jos seura ei kiinnosta, suuren osan opiske­lusta voi suorittaa kirjatenteillä, eikä järjestörientoihin ole mi­kään pakko osallistua. Osa uusista opiskelijoista on täällä hank­kimassa vain tietoa ja tutkintoa, ei ystäviä. Sallitaan se heille. Epäsosiaalisuus ei ole sairaus, eikä sitä tarvitse parantaa.

Maria Pettersson