Pääkirjoitus: Oikeus jäädä yksin
| 2. syyskuuta 2011 | Pääkirjoitus | kommentit (10) |
Jos lapsi leikkii päiväkodissa mieluummin yksin kuin muiden lasten parissa, huoltajan kanssa keskustellaan vakavasti. Ala-asteen todistuksessa annetaan arvosana sille, kuinka lahjakas lapsi on sosiaalisesti. Jos teini viettää aikaa yksin kotona eikä kavereiden kanssa kylillä, vanhemmat huolestuvat: eihän siellä kammarissa kasva kouluampuja? Fukseille kerrotaan, että tärkein yliopisto-opiskelun anti ei ole tutkinto vaan koko elämän kestävät ystävyyssuhteet, jotka solmitaan luentojen ulkopuolella. Mutta entä jos muiden ihmisten seura ei yksinÂkertaisesti kiinnosta?
Epäsosiaalisuus on erilaisuuden muoto, jota suvaitsevimpiÂenkaan on vaikea suvaita. Maailmassa, jossa 500 Facebook-kaÂveria on normi, epäsosiaaliset ovat säälitelty ryhmä – yksikseen viihtyvässä on varmasti jotain vikaa. Joko hän on sairaalloisen ujo, päästään hiukan vialla tai hänellä on trauma. Sosiaaliset ihmiset eivät voi ymmärtää, miksei heidän seuransa kelpaa. Sen voi vielä uskoa, että joku ei saa ystäviä, mutta että yksi ei edes halua.
Epäsosiaalinen ei voi kertoa luonteestaan työpaikkaÂhaastattelussa, sillä kukaan ei halua palkata häntä. Breivikin jälkeen epäsosiaaliset joutuivat painumaan yhä syvemmälle kaappiin – mediassa kun muistetaan aina mainita, että epäsoÂsiaalisuus on joukkomurhaajia yhdistävä piirre. Yksin viihtymiÂnen ei kuitenkaan ole mielisairaus. Epäsosiaalisuus on ongelÂma vasta, jos se rajoittaa elämää. Moni epäsosiaalinen on tilaansa täysin tyytyväinen. Epäsosiaalisia ei tarvitse eheyttää.
Yliopisto on ollut turvasatama monelle epäsosiaaliselle. TutÂkijan ammatti on yksi niitä harvoja, joissa voi halutessaan olla pitkiä aikoja yksin. Jos seura ei kiinnosta, suuren osan opiskeÂlusta voi suorittaa kirjatenteillä, eikä järjestörientoihin ole miÂkään pakko osallistua. Osa uusista opiskelijoista on täällä hankÂkimassa vain tietoa ja tutkintoa, ei ystäviä. Sallitaan se heille. Epäsosiaalisuus ei ole sairaus, eikä sitä tarvitse parantaa.
Maria Pettersson
Mainio näkökulma! Osuvasti tekstin yläreunaan ilmestyy Facebookin logo ja teksti: “Be the first of your friends to like this”.
Kiitos tästä kirjoituksesta.
En ollut edes tajunnut, miksi fuksiaikojen pakkojuhlinta tuntui niin pahalta. Joka kerta kun jätin sitsit tai muut pippalot väliin, tunsin tehneeni oikein, mutta huono omatunto vaivasi. Opiskelijanahan kuuluu nauttia juhlimisesta! Entä saisinko koskaan töitä, jollen verkostoituisi nyt?
Nautin opiskelusta ja sain töitä. Kaikki meni hyvin.
Olisipa joku sanonut tämän minulle ja tuutoreilleni ensimmäisenä opiskeluvuotena.
Kiva, että joku sanoo tämän ääneen. Itseäni harmitti erityisesti ensimmäisten päivien aika kovasti mainostetut “sosiaaliset antennit” joiden avulla yliopistosta piti (siis sehän on suorastaan pakko!) löytää paljon ystäviä. Sen koommin en osallistunut yliopistolla mihinkään sosiaaliseen toimintaan, varsinkin kun tuppasivat olemaan kaikki niin alkoholisävytteisiä.
Erinomainen kirjoitus, kiitos! Voin muuten taata, että kunhan virallisissa yhteyksissä (palkkatyö, harjoitustyöt jne) tulee toimeen muiden kanssa, elämässä pärjää varsin hyvin ilman facebookkia ja muita sosiaalisia rientoja. Maisteriksi kirjoitin nejässä vuodessa käymättä yhdessäkään tapahtumassa, ja työllistyin varsin hyvin heti koulun jälkeen (itseasiassa jo vähän ennen).
Joten huono omatunto pois, ja hyvää ja itsenäistä opiskelua kaikille
Epäsosiaalinen ja syrjäänvetäytyvä menevät kirjoituksessa sekaisin.
Epäsosiaalisuus sanana jo alentaa itsenäiset ihmiset alemmalle tasolle suhteessa ah, niin sosiaalisiin. Olen siinä vaiheessa elämää, että pystyn ajattelemaan itse. En siis tarvitse muiden päänsilityksiä ja huomion hakemista. En kuulu (enää) Facebookiin, kun tuo jatkuva kyttäyskulttuuri ja ylitsepursuava narsismi alkoi ulottaa lonkeronsa (hah, viittaus alkoholiin samalla)läpi yksityisyysrajojen. Olen iloinen tästä kirjoituksesta ja en ole epäsosiaalinen, vaan valikoiva ja itsenäinen.
Epäsosiaalinen on muuten on alan ammattilaisten kielessä melkein sama kuin psykopaatti. Ujoille ja erakoille on omat terminsä.
Terveisin ei-epäsosiaalinen ja diagnosoitu sairaalloisen ujo introvertti
. Tämä tila v*tuttaa, kun sosiaalinen uskallus nollissa ja silti haluaisi elää.
Ekstrovertteilyn kohottaminen jalustalle ja siitä jauhaminen lyövät ujon ihmisen maanrakoon syvälle sinne jonnekin, kun on muutenkin herkkä ja arka. Minut se mursi täysinpitkäksi aikaa.
Pitäisi muuttaa persoona!
Persoonallisuuden häiriöt ovatkin niitä vaikeimmin parannettavia asioita. Tehtävä on monille on mahdoton.
Voi tätä suvaitsevaisuuden ilmapiiriä!
Facebook-linkit pitäisi poistaa kaikkien juttujen yhteydestä, kuten koko naamakirjakin. Miksi tämänkin jutun mukana on linkki?
Sen lisäksi, että yltiösosiaalisilta jää omia töitä tekemättä, he häiritsevät ahkerampien työntekoa jatkuvalla kälätyksellä, puhelinsoitoilla tai viestittelyllä.
Oma lukunsa on Facebookin yksityisyysvarkaustavoite, jonka vuoksi se pitäisi lakkauttaa kokonaan – on hämmästyttävää, että firma kusee ihmisiä silmään kaiken aikaa, ja sadat miljoonat hyväksyvät sen silmää räpäyttämättä, useista paljastuneista kusetustapahtumista huolimatta – ja kaikkiahan ei vielä ole paljastettu.
Pelkästään se, ettei jäsenyydestä pääse halutessaan eroon kovallakaan työllä, kertoo ihan tarpeeksi.
Hyvä kirjoitus. Tosin sosiaalisuus tarkoittaa eri minulle asiaa kuin seurallisuus. Sosiaalinen ihminen ei monista eri syistä ole aina välttämättä seurallinen, vaikkakin hyvin myötätuntoinen, jopa niin myötätuntoinen, että kärsii, kun patologisesti seurallinen/seurariippuvainen ei karkeastakaan vihjeestä käsitä, että jättäisi rauhaan jatkuvalta roikkumiselta, niskaan puhaltamiselta ja tyhjänpäiväiseltä blaablaalta. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat ihailtavan sosiaalisia, mutta viihtyvät kadehdittavan hyvin omassa seurassaan. Sitten taas olen joutunut karistelemaan kannoiltani patologisesti seurallisia riippoja, joiden juoruja ja hintavertailuja sun muita pinnallisuuksia saa kuunnella ikuisuuksiin, jos on niin ‘sosiaalinen’, että ei osaa laittaa tylysti lappua luukulle ja lähettää höpisijää seuraavan uhrin kimppuun.
Itse en ole mielestäni seurallinen, mutta pärjään kyllä seurassakin, kun on pakko, jopa hyvin. Se vain ei ole luontainen minäni ja käy voimille.
Lukekaapa Tunne itsesi suomalainen, kirja, jonka on kirjoittanut Liisa-Keltikangas Järvinen! Siinä hän kehoittaa meitä suomalaisia antamaan arvoa hyville ominaisuuksillemme, vaikka emme olisikaan mitään mestarismalltalkaajia.
Olin lastentarhassa siihen aikaan, kun lastentarhassa oltiin vaan eikä oltu keksitty kaikenmaailman kehityskeskusteluja, vaan saatiin olla aika lailla yksilöllisiä. (Onkohan lastentarhoissa pian lapsille henki- ja vaati(/vati-
) -tasot.? )Minulla on päiväkotiajoiltani hyvät muistot, mutta vielä paremmat ajasta, jonka sain olla kotona, kun äitini jäi sairaseläkkeelle. Kavereita riitti, ja itse sai valita ajankohdan leikkimisilleen tai vetäytymiselle lukemaan tai harrastamaan asioita, jotka vaativat omaa rauhaa ja keskittymistä.
Tässä en voi olla samantien siteeraamatta Hilkka Olkinuoraa, aiheesta hieman poiketan. Hän puhuu positiivisuudeta Voi Hyvin -lehden haastattelussa 10/2011). “Positiivisen ajattelun kaupalliset agentit eivät ota ihmistä tosissaan, eivätkä näe elämää sellaisena kuin se oikeasti on. Jos ihminen pystyisi pelkällä ajattelulla ja asennemuutoksella raastamaan itsensä ylös kurjuudesta, niin kai hän sen tekisi. Myös järjestelmien pitää muuttua.”
Kyllä pitää pää kylmänä pitää, että pysyy uskollisena itselleen näissä muotisuhtautumisten ristiaallokoissa. Sydäntäkin välillä kylmää, kun on havaitsevinaan, että monimuotoisuutta karsastetaan.