01. toukokuuta 2011
Teksti:

Nuoret teatterintekijät haluavat tehdä poliittisia esityksiä ja provosoida avoimesti. Siksi he innostuvat dokumenttiteatterista.

Vuonna 1998 homoseksuaali opiskelija Matthew Shephard murhataan. Puolitoista vuotta myöhemmin saa ensi-iltansa näytelmä nimeltä The Laramie Project, joka perustuu silminnäkijöiden, läheisten ja samassa kaupungissa asuneiden ihmisten haastatteluihin. Niitä on tehty yli 200.

Helsingissä sai maaliskuussa ensi-iltansa Viirus-teatterin Aurora Helsinki, joka pohjautui pariinkymmeneen Auroran sairaalan mielenterveyspotilaan ja hoitohenkilökunnan haastatteluun.

Teatteriyleisö sai kutsut autonvalmistaja Daimlerin osakkeenomistajien kokoukseen ja seurasi oikeaa kokousta kuin se olisi ollut näytelmä.

Moskovassa esitetään näytelmää, jossa maan oikeuslaitos saa huutia asianajaja Sergei Magnitckyn kuolemaan johtaneista laiminlyönneistä.

Collective: Unconscious -teatteriryhmä valmisti näytelmän Charlie Victor Romeo (1999), joka esitti kuuden lentotapaturman viimeiset hetket koneiden mustien laatikoiden äänitysten perusteella. Henkilösuhteisiin ja psykologiaan keskittynyt näytelmä huomioitiin paitsi palkintogaaloissa, myös Pentagonissa ja Yhdysvaltojen ilmavoimissa. Se videoitiin ilmailualan opetustarkoituksiin. Palestiina-aktivistin ja anorektikon päiväkirjat on siirretty näyttämölle. Ja sitten on tietenkin kevään teatteritapaus Eduskunta, joka pohjautuu täysistuntojen pöytäkirjoihin ja erinäisten virkamiesten haastatteluihin.

 

Dokumenttiteatterin aiheet ovat yhteiskunnallisia ja kiinni ajassa.

”On selkeästi nähtävissä dokumenttiteatterin uusi aalto. Nuoret ohjaajat ovat kiinnostuneita käyttämään dokumentaarisuutta, koska se on tapa vaikuttaa ja viedä katse sinne, missä on epäkohtia ja tuoda ne teatterin keinoin näkyville”, sanoo Teatterikorkeakoulun vararehtori Maarit Ruikka. Nyt eletään dokumenttiteatterin kolmatta aaltoa.

Dokumenttiteatteri on noussut kansainvälisesti jo 1990-luvun lopulta. Dokumenttiteatteriesitykset ovat poliittisia, ja niiden käsikirjoitus pohjautuu oikeisiin haastatteluihin, dokumentteihin ja henkilöihin. Esitykset ovat moniäänisiä, ne puhuttelevat yleisöä suoraan ja politisoivat sitä, sekä provosoivat avoimesti.

Modernin dokumenttiteatterin synty sijoitetaan joko Neuvostoliiton propagandaspektaakkeleihin, Erwin Piscatorin 1920-luvun massanäytelmiin tai Yhdysvaltain työläisten 1910-luvun uudelleennäyteltyihin lakkoihin. Dokumenttiteatterin käsite on Piscatorin keksintöä, ja ilmiö syntyi poliittisesta turhautumisesta. Piscatorin ensimmäisen dokumenttispektaakkelin luomista motivoi henkilökohtainen poliittinen agenda ja halu tehdä teatterista osa sosiaalista muutosta.

Dokumenttiteatterissa ja journalismissa on paljon samaa. Dokumenttiteatteri on lavalle luotu reportaasi, joka tuo autenttiset lähteet sisällöllisesti muuttumattomina yleisön eteen. Käsikirjoittajat ja journalistit käyttävät samantyyppisiä aineistoja, esimerkiksi haastatteluja, lehtiartikkeleita, tilastoja ja tutkimuksia. Vaikka kyseessä on esitys, dokumenttiteatterin tekemisessä tulisi soveltaa samoja sääntöjä, jotka ohjaavat tutkivaa journalismia.

 

Käytännössä teatteri voi silti luoda kohtauksia, jotka kertovat enemmän kuin autenttiset lähteet. Ohjaaja Susanna Kuparinen, joka on myös Voima-lehden toimituspäällikkö, käyttää tätä mahdollisuutta Eduskunta-näytelmässään ja Valtuusto-trilogiassaan.

Jos poliitikkoja pilkkaa riittävän railakkaasti lehdessä, edessä ovat kunnianloukkaussyytteet. Teatterin lavalla sitä voi tehdä vapaammin, sillä kyseessä on taide. Kuparinen sanoo, että ”lehteen ei voi kirjoittaa, että `sosiaalijohtaja tappaa köyhiä`, mutta tosiasioiden pohjalta tämän voi artikuloida näyttämökuvaksi”.

Todellisuudesta on kuitenkin vaikeaa tehdä teatteria, koska dokumenttiteatterin haastattelut, tilastot tai tutkimukset eivät itsestään jäsenny dialogeiksi ja juonen kaareksi. Jos lähteiden autenttisuus halutaan säilyttää, draamallisesta jännitteestä saatetaan joutua tinkimään. Dokumenttiteatteriesityksessä on usein vain löyhä draaman kaari ja yleisöä puhutellaan suoraan. Esityksissä luennoidaan, lainataan piirteitä puheohjelmista ja stand-upista sekä käytetään äänitteitä ja videokuvaa.

Dokumenttiteatterin kirjoittaminen ei välttämättä vaadi kaunokirjallisia taitoja. Moni turhautunut toimittaja on siirtynyt teattereihin.

Dokumenttiteatteri säilyttää tutkivan journalismin ajankohtaisuuden, sillä suurissakin dokumenttinäytelmissä prosessi ideasta näyttämölle on pysynyt lyhyenä. Esimerkiksi kahdestasadasta haastattelusta ja media-aineistosta koostettu The Laramie Project sai ensi-iltansa vain 17 kuukautta surmatyön jälkeen. Erwin Piscatorin kahdentuhannen esiintyjän spektaakkeli Trotz Alledem! (1925), koostettiin puheista, lehtileikkeistä, esseistä ja videokuvasta vain kolmessa viikossa.

Sanna Uuttu

 

Dokuteatteria Helsingissä

Jail Break

Pohjautuu entisten ja nykyisten vankien, päihteiden väärinkäyttäjien ja heidän kanssaan työskentelevien haastatteluihin, dokumentteihin ja tilastoihin.

Svenska Teaternin esitys kiertää yläasteilla ja lukioissa keväällä 2011.

Eduskunta

Näytelmää varten on käyty läpi eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja, haastateltu virkamiehiä poliisista ja valtionhallinnosta sekä jututettu muun muassa rakennusalalla toimivia ihmisiä, joilla on sanottavaa poliitikkojen korruptoituneisuudesta.

Ryhmäteatterissa 21.4.2011 saakka.

Aurora Helsinki

Perustuu tosikertomuksiin psyykkisistä sairauksista, riippuvuuksista ja hoitokokemuksista.

Viirus Teatteri 13.5.2011 saakka ja trilogian toinen osa syksyllä 2012.

Valtuusto – uusi etulinja

Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjojen ja muiden dokumenttilähteiden pohjalta dramatisoitu näytelmä sai ensi-iltansa syyskuussa.

Päivitetyn version esitykset Ylioppilasteatterissa 16.-29.5.

Paperiankkuri

Kansallisteatteri ottaa kantaa maahanmuuttokeskusteluun näytelmällä, joka perustuu keskusteluihin ja kohtaamisiin turvapaikanhakijoiden kanssa.

Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 12.10.