14. huhtikuuta 2011
Teksti: | Kuva: Hannes Heikura

Suomen palkituin lehtikuvaaja Hannes Heikura on saavuttanut lähes kaiken. Hänen kuvansa tuntee jokainen, mutta vain harva tuntee miehen linssin takana.

Hannes Heikuran, 52, kuvat tuntee jokainen. Muistattehan kuvan suohon vajonneesta Mika Myllylästä tai unikkopeltoa vartioivasta afgaanisotilaasta unikonkukka pyssyn piipussa? Tai kuvan Ateenan olympialaisista – sen, jossa uimari Michael Phelps näyttää veteen koteloituneelta? Tai Itämeren tilaa symboloimaan jääneen, ylhäältä päin otetun kuvan, jossa purjevene halkoo sinilevälauttaa?

Parinkymmenen vuoden ajan nuo kuvat olivat arkipäiväämme, kotiin kannettuina. Niitä ei voinut ohittaa. Eikä luultavasti voi ohittaa myöskään niitä kuvia, jotka tulevat näytteille kesäkuussa Helsingin Taidemu­seoon ja jotka julkaistaan Heikuran Dark Zone -nimisessä kirjassa. Mustavalkoisia kuvia ihmisistä yksin, joukossa, Helsingin kaduilla.

Ne kertovat kohta puolet elämästään kuvanneen miehen mielenmaisemasta. Ne kertovat yksinäisyydestä. Sillä vaikka monet tunnistavat Suomen palkituimman lehtikuvaajan kuvat, hyvin harva tuntee miestä kuvien takana.

Hannes Heikura on ollut oman tiensä kulkija ja omituisuus. Aina. Yksinäisyys kiehtoi näyttelyn teemana, sillä hän ymmärtää sitä hyvin.

”En ole sairaalloisen yksinäinen, sillä mulla on perhe, mutta koen silti olevani yksin. Se on kosmista yksinäisyyttä, joka lähtee tietystä tietoisuudesta.”

”Olen totaalinen erakko. Mulla on yksi hyvä ystävä Porvoossa, enkä mä muita kaipaakaan. Olen varmaan niin itseriittoinen, ettei mua kiinnosta keskustella asioista, se on turhaa. Joskus, yhä vain harvemmin, kerran keväässä tai syksyssä, tapaan kaveria. Silloin päivitellään, miten nuoret menee ohi ja miten nuoret sitä ja nuoret tätä ja päivitellään ja ollaan papparaisia. Mulle riittää se, miksi sitä pitäisi tehdä joka ilta? En saa sosiaalisesta kanssakäymisestä mitään.”

Tämä on synkkää ja karua puhetta, mutta sellainen Heikura on. Rehellinen myös syrjään vetäytymisestään. Hän ei ole koskaan pystynyt ratkaisemaan ”kolmen ihmisen problematiikkaa”, eli olemaan ryhmässä.

”Olen hyväksynyt sen, en yritä olla sen enempää kuin olen. Mulle riittää se, että koen olevani jossain hyvä – ei mun tartte olla supliikkimies ja kaikkien naurattaja.”

Tähän luonteenpiirteeseen tyssäsivät aikoinaan myös elokuvausopinnot. Heikura opiskeli elokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta valmistui sieltä valokuvaajaksi.

”Se ei sopinut mun luonteelle, se pitkäjänteinen ryhmätyö ja pomottelu”, hän sanoo nyt.

Lehtikuvaajan työt sen sijaan alkoivat tuntua omilta. Aamulehden ja Helsingin Sanomien kesäpestien jälkeen Heikura oli Hesarin vakituisena kuvaajana melkein kaksikymmentä vuotta.

Omien sanojensa mukaan hän on ollut omituisuus myös työelämässä: ”puhumaton ja hymyilemätön Hannes”, kuten hän kertoo kuulleensa itseään jossain vaiheessa nimitettäneen. Se ei haitannut, sillä hän itse pysytteli omissa oloissaan.

”En käynyt ihmisten kanssa syömässä tai istunut keskuspöydässä ja vitsaillut toimituspäälliköiden kanssa. Jos olin toimittajan kanssa reissussa ja halusin olla kohtelias, me keskusteltiin juttuaiheesta, mutta parhaimmillaan – jos oltiin jossain tilaisuudessa – liukenin omille teille ja kuvailin, mitä mua kiinnosti.”

Näin sanoo mies, joka viimeksi tavatessamme pakeni minua. Olimme molemmat Helsingin Sanomien juttukeikalla, ja heikuramaisesti hän livahti omille teilleen mielenosoituspaikalle päästyämme. Tuolla tai sitä edellisellä ensimmäisellä kerralla ei hirveästi puheltu. Mutta nyt hän ei pakene, vaan katsoo silmiin, puhuu.

”Sellainen mä aina olen ollut. Teen omaa vaatimatonta työtä, eikä se elämä sen kummallisempaa tule olemaan. Jos mun kuvat on outoja, ja jos siinä siivellä tulee se että kuvaajakin on outo, ei se haittaa mitään.”

Muuttumaton ja tinkimätön. Sellainen Heikura on. Ja on ollut aina. Hän ei ole muuttanut kuvaustyyliään muodin mukana. Samanlainen hiustyylikin hänellä on ollut kahdeksanvuotiaasta saakka.

Heikura tunnetaan pelkistetystä ja estetisoivasta tyylistään. Uutistapahtuman huippukohdan dokumentoimisen sijaan hänelle tärkeää on tunnelma. Ja sitten on se tehokeino, heikurointi. Mies tapaa tummentaa kuvan reunat kuvankäsittelyssä niin, että huomio keskittyy kuvan keskelle. Muuten hän ei ole tekniikan ystävä.

Heikuran tyyliä on myös arvostettu. Hänet on palkittu Fotofinlandialla ja Suomen Kuvalehden journalistipalkinnolla, valittu neljä kertaa vuoden lehtikuvaajaksi ja palkittu viidesti vuoden lehtikuvasta.

Heikura näkee palkitun tyylin eteen vaivaa. Hän viilaa kuvansa loppuun asti, sillä hän on halunnut osoittaa, että myös lehtikuvat voivat olla taidetta. Tapa ei sovi kovin hyvin tämän päivän lehtityöhön, jossa työtahti on nopeutunut ja työmäärä lisääntynyt. Keikkoja on useita päivässä, jokainen käsittelee kuvansa itse ja kasaa siihen päälle vielä mahdollisesti videoita tai kuvakoosteita.

Tämän on huomannut myös Heikura.

”Tiedän että munkin pitäisi kehittyä, mutta se ei ole se tapa tehdä kuvaa, mikä on mulle tärkeää. En halua tinkiä siitä, että saan tehdä kuvan loppuun asti niin rauhallisesti ja viimeistellysti kuin mahdollista”, hän sanoo.

”Mä täytän kohta 53, ja koko ajan lähestyi se ikä, jolloin joutuu sivuraiteille toimituksessa. Jos arvostus on sitä, että pitää tuottaa mahdollisimman paljon bulkkia, niin en halua olla kolmen neljän vuoden päästä fossiili, joka ei halua tai ei teknisesti pysty seuraamaan aikaansa ja joka hoitaa kakkosluokan kuvauksia. En halua olla sivussa.”

Vuosi 2010 oli Heikuralle rankka. Työsopimus Helsingin Sanomissa päättyi toukokuussa, jolloin Heikura irtisanoutui. Miehen mukaan syynä olivat ylitsepääsemättömät vaikeudet, puolin ja toisin, mutta niistä hän on vaitonainen.

Hesarista lähtöön liittyy aika monta asiaa. Käytännössä irtisanouduin, mutta me ollaan sovittu päätoimittajan kanssa että – en tiedä miten paljon huhuja siitä liikkuu – sen enempää mä tai Hesari ei kommentoida sitä.”

Olivat syyt lähtöön mitkä tahansa, kova pala se silti oli. Jos Heikura on ollut synkkä ja kyyninen aina, vielä synkemmillä vesillä hän kävi irtisanoutumisen jälkeen. Mies vertaa sitä avioeroon.

”Syksyllä mä luokittelin itseni tietyllä lailla burnouttiseksi. Se oli pitkä työsuhde, eikä mulle ollut helppoa olla ajopuuna”, Heikura sanoo.

”Se ei ollut suoranaisesti sitä, että olisin epäonnistunut, mutta ehkä siinä oli mukana häpeää ja pelkoa tulevaisuudesta.”

Suomen kokoisessa maassa ei ole montaa lehteä, jonne Heikuran – tai ylipäänsäkään kenen tahansa menestyneen lehtikuvaajan – ego ammattiylpeyksineen mahtuisi. Nykyään hän kuvaa freelancerina Suomen Kuvalehdelle.

”Mutta jollei tätä näyttelyprojektia olisi ollut, en olisi tiennyt, mitä tehdä. Työyhteisön katoaminen vaikutti silti näyttelyn ja kirjan yleistunnelmaan – korosti sitä yleistä vakaumustani, miten yksin ihminen täällä on.”

Yksinäisyyteen liittyvät myös pohdinnat kuolemasta, joka on pyörinyt päässä isän poismenosta saakka. Se tapahtui pari vuotta sitten.

”Maailma on täynnä ihmisiä, jotka kuolee raihnaisina, yksinäisinä ja pettyneinä. Olen miettinyt, miten  onnistumisen tunteen saisi säilytettyä, sillä olen varma siitä, että se on meidän elämän tärkein hetki. Ei se ole se, että bailaatko viikonloppuna työporukan kanssa – ne ovat vain välietappeja.”

”Olen miettinyt että voisiko elämän tarkoitus olla se, että kuolinvuoteella ihminen ei koe olevansakaan yksin, vaan on ymmärtänyt sen jo hyvän aikaa eikä siitä ole pakokauhua. Koska hirvein asia on kuolla katkerana”, hän pohtii.

Heikura taitaa huomata keskustelun lähteneen liian hämärille poluille ja sanoo:

”Mutta ei mulla ole itsetuhoisia ajatuksia, mulla on tapana kärjistää. Mä en kävele junan alle, mulla ei ole aseita tai köysiä kaapissa. Mutta musta on pöyristyttävää, jos joku ei ajattele kuolemaa.”

Hämärä vyöhyke, kuolema, yksinäisyys, lohduttomuus. Näyttelyn teemat ovat rankkoja, mutta Heikura itse on tyytyväinen jälkeen. Hän on siitä ja kirjan kuvista silminnähden innoissaan. Se on paljon. Yleensä edes suuret palkinnot eivät hetkauta.

”Jotenkin mulla on aina lohduttomuus taustalla, vaikka kuinka hyvän kuvan ottaisi. Aina on tunne, ettei tää muiden mielestä ole sitä tai ettei kukaan ymmärrä. Mietin välillä, mitä merkitystä sillä oikeasti on, kun maailma tuottaa loputonta kuvavirtaa.”

Yleensä Heikura on tiivistänyt sanottavansa yhteen kuvaan – oli aiheena sitten urheilukilpailu, tietyömaa tai sotatanner. Nyt hän pääsi rakentamaan laajempaa kokonaisuutta.

”Lehtikuvaus on haiku, yksittäinen kuva, mutta näyttely lähentelee novellia tai romaanimuotoa, joka kertoo toivottavasti isompaa asiaa”, Heikura pohtii.

Hän kuvasi Hämärä vyöhyke -näyttelyä vuoden verran marraskuusta 2009 marraskuuhun 2010. Suurin osa kuvista on reitiltä, joka kiersi Arkadiankadulta Kampin kautta Rautatieasemalle, sieltä Keskuskatua Aleksille, Malminkadulle ja takaisin.

”Halusin päästä arjen yli, sen outouden tasolle, löytää sieltä kummallisia asioita, jotka ovat suurempia kuin mitä mielikuvitus voi tuottaa. Kriisialueilla ei pystynyt menemään kahdessa tunnissa kuin pintaan ja kärsimykseen. Se tuntui riistolta, kolonialismilta. Halusin haastaa itseäni vielä rankemmin, tehdä jostain mahdollisimman tavallisesta kiinnostavaa.”

Suurin osa kuvista on otettu päivällä, mutta niiden tummuus johdattelee iltaan ja yöhön. Tätä Heikura perustelee sillä, että halusi tarkovskilaisittain luoda ajattoman ja paikattoman tilan – vyöhykkeen, joka ei ole Helsinki, mutta voi olla.

Samalla hän etsi itseään kuvaajana ja pani itsensä likoon. Henkilökohtaisuus ja oma tulkinta on Heikuran mielestä kuvauksessa kaikkein tärkeintä.

”Ne ovat todella henkilökohtaisia kuvia, mutta ei pelkästään mun sisäistä maailmaa. Kuvien täytyy olla avoimia tulkinnoille, ja niissä täytyy aina olla jotain yleispätevää ja universaalia. Ainut tapa sen saavuttamiseksi on kuitenkin se, että on itse alaston.”

”Mä olen tyytyväinen, jos ihminen menee tuohon näyttelyyn ja tulee vähän erilaisena takaisin. Tärkeintä on, että tuntee jotain.”

Hämärä vyöhyke Helsingin Taidemuseossa 17.6-4.9.2011. Samanniminen valokuvakirja ilmestyy Mustan taiteen kustantamana kesäkuussa.

 

Kuka

Hannes Heikura, 52, on Suomen palkituin lehtikuvaaja. Hän on pitänyt lukuisia näyttelyjä niin Suomessa kuin ulkomailla. Tällä hetkellä Heikura työskentelee vapaana kuvaajana Suomen Kuvalehdelle.

Himottaa

”Talvirenkaiden vaihto.”

Kaduttaa

”Liika työnteko, kun lapset olivat pieniä.”

Kyrpii

”Kuvajournalismin viihteellisyys.”