Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen vanhoja hyviä juttuja. Tämä Maria Petterssonin juttu on julkaistu alun perin Ylioppilaslehdessä 7/2011 ja verkossa 14.4.2011 kello 08:01.
On epämiellyttävää jäädä vangiksi radioaktiiviseen koe-eläinlaboratorioon. Täällä me kuitenkin olemme. Tuuli on paiskannut oven lukkoon ja olemme jumissa ruiskujen, mikroskooppien, kemikaalipullojen ja koeputkien keskellä. Alkoholiin säilötyt kalat tuijottavat purkeista luomettomilla silmillään. Ne jäivät tänne kun laboratorion työntekijät pakenivat ydinlaskeumaa 25 vuotta sitten.
26. huhtikuuta vuonna 1986 kilometrin päässä tästä koe-eläinlaboratoriosta kaikki meni pieleen.
Tsernobylissä vesi- ja lämpöputket kulkevat maan päällä. Kukaan ei halua kaivella radioaktiivista maaperää.
Oli Tšernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin määräaikaishuollon aika, ja samalla oli päätetty tehdä koe. Henkilökunta valmistautui tutkimaan, pystyisikö varageneraattori sähkökatkon sattuessa tuottamaan sähköä jäähdytysjärjestelmälle niin kauan, että varajärjestelmät saadaan päälle. Tehtiin niin kuin ei koskaan pitäisi tehdä: hätäjäähdytysjärjestelmä ja reaktorin pikasulkujärjestelmä kytkettiin pois päältä.
Kahdeksasta jäähdytyspumpusta puolet suljettiin. Se oli liikaa: jäähdytysneste virtasi liian hitaasti, kuumeni ja alkoi kiehua. Vaikka hälytysjärjestelmät olivat pois päältä, henkilökunta ymmärsi nopeasti, että koe oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen. Lämpötila nousi, metalliosat alkoivat pehmetä ja säätösauvat jäivät jumiin. Jäähdytysvesi höyrystyi, höyryräjähdys rikkoi jäähdytysputket ja sinkosi rakennuksen katon ilmaan. Pari sekuntia höyryräjähdyksen jälkeen tapahtui luultavasti osittainen hallitsematon ketjureaktio, siis pieni ydinräjähdys. Ydinreaktorin hidasteaine grafiitti syttyi palamaan. Sitten oltiinkin kusessa.
Pripjatin huvipuiston keltaisesta maailmapyörästä on tullut onnettomuuden lohduton symboli. Huvipuisto on yksi kaupungin saastuneimpia paikkoja.
25 vuotta myöhemmin me, kuuden suomalaisen kaveriporukka, olemme huviretkellä Tšernobylin suljetulla alueella. Haluamme nähdä räjähtäneen ydinvoimalan ja Punaisen metsän, seikkailla Pripjatin aavekaupungissa, yöpyä Hotel Chernobylissa, syöttää jättiläismonneja ja leikkiä hetken stalkkereita. Lisäksi haluamme ymmärtää, mistä ydinvoimalaonnettomuudessa on kyse.
Niinpä ajamme Kiovasta kohti 30 kilometrin suoja-aluetta, jonka sisäpuolelle meidän ei pitäisi lain mukaan päästä. Laissa on kuitenkin porsaanreikä, jota monet matkanjärjestäjät käyttävät raijatakseen alueelle turisteja. Ukrainan hallitus ilmoitti, että alue aiotaan virallisesti avata turismille jossain vaiheessa vuotta 2011.
Unelmien työpaikka
Saavumme Tšernobylin kaupunkiin, joka sijaitsee 18 kilometrin päässä ydinvoimalasta. Tšernobylissa on lempeän pikkukaupungin tunnelma. Kauppa, kahvila, baari ja bensis voisivat sijaita kuolevassa suomalaisessa kylässä. Parvekkeilla kuivataan pyykkiä, omenat ovat kypsymässä. Heinäkuinen lämpötila kohoaa melkein kolmeenkymmeneen asteeseen, mutta alueella on käytettävä pitkiä housuja ja umpikenkiä. Emme halua naarmuja tai säteilevää katupölyä jalkoihimme. Katukuvan silmiinpistävin piirre ovat kaikkialla risteilevät vesi- ja lämpöputket. Radioaktiivista maata ei haluta kaivella, joten putket vedetään maan päälle.
Tšernobylin kaupunki sijaitsee uloimman suojavyöhykkeen, niin sanotun 30 kilometrin vyöhykkeen sisällä. Sinne meno on kiellettyä, mutta ei välttämättä kuolettavaa. Läheisiin kyliin on palannut asukkaita – vanhuksia, jotka ovat syntyneet täällä Ukrainan maaseudulla ja jotka haluavat kuolla kotonaan. He kasvattavat pihoillaan porkkanoita ja keittävät sokerijuurikkaistaan viinaa. Muutamat heistä ovat eläneet viiden eri vallan alla ja kokeneet kaksi sotaa. Heitä ei syöpä pelota.
Sisempää vyöhykettä sanotaan kolmen kilometrin vyöhykkeeksi. Siellä liikkuminen ilman opasta on paitsi tyhmää ja kiellettyä myös hengenvaarallista. Juuri sinne me haluamme.
Reaktorin suojakuori näyttää kasalta rakennustelineitä. Betoni on hapertunut niin, että vesi virtaa sisään ja kuori vuotaa radioaktiivisuutta ympäristöön. Ongelmat huomattiin jo 1990-luvun alussa, mutta uutta kuorta ei ole vieläkään tehty.
Matkalla ydinvoimalaan pysähdymme sillalle, joka ylittää voimalan jäähdytyskanavan. Heittelemme veteen leivänmuruja ja houkuttelemme paikalle lauman jättiläismonneja. Ne ovat pelottavia, ihmisen kokoisia köriläitä, joiden suu aukeaa miltei puolimetriseksi. Jos tuonne putoaisi, tyytyisivätköhän ne pullanmuruihin?
Ajaessamme kohti ydinvoimalaa ohitamme puoliksi ruostuneen sillan, jolta on mainio näköala reaktoriin. Lapset tulivat sillalle ihastelemaan kirjavana roihuavaa grafiittipaloa ja saivat samalla arviolta 200 röntgenin säteilyannoksen. Myöhemmin sitä alettiin kutsua Kuoleman sillaksi.
Reaktori sinetöitiin puoli vuotta räjähdyksen jälkeen suojakuoren sisään. Tuijotan kuorta 200 metrin päästä enkä usko silmiäni. Suojakuori on muutamasta metallipalkista ja rapautuneesta betonista kokoon kyhätty läjä, joka muistuttaa lähinnä rakennustelineillä peitettyä puolivalmista taloa. Se on niin hatara, että vesi virtaa iloisesti kuoren sisään. Uuden suojakuoren piti valmistua viime vuonna, mutta paikallisten mukaan ranskalaiset rakentajat ”vain lähtivät”. Nyt puhutaan, että uusi suojakuori valmistuisi vuonna 2015.
Nelosreaktori sijaitsee samassa rakennuksessa kuin kolme muuta reaktoria, ja sen erottaa kolmosreaktorista yksi seinä. Kolmonen suljettiin vasta vuonna 2000. Siihen asti ihmiset kävivät töissä kirjaimellisesti seinän takana räjähtäneestä reaktorista. Rakennuksessa työskentelee edelleen ihmisiä, sillä ydinvoimalan alasajo kestää vuosikymmeniä. Ihmettelen ääneen, kuinka kukaan suostuu työskentelemään sadan metrin päässä maailmanhistorian pahimman ydintuhon tapahtumapaikasta. Opas hymyilee väsyneesti.
”Palkka on suunnilleen sama kuin muuallakin Ukrainassa, mutta työpäivät ovat hieman lyhyempiä ja lomaa on enemmän. Jotain työtä on tehtävä, muuten tässä maassa ei selviä hengissä. Täällä jokainen työpaikka on unelmien työpaikka. Teillä Suomessa on ehkä varaa valita.”
Tuntuu pahalta. Tällaista on elämä 2010-luvun Euroopassa. Helsingistä on matkaa Tšernobyliin suunnilleen saman verran kuin Sodankylään.
Aavekaupunki
Neuvostoliiton yhdeksäs ydinvoimalakaupunki, atomograd, rakennettiin viehättävälle paikalle Pripjat-joen rantaan. Pripjat oli mallikansalaisten kaupunki, jonne muuttivat Neuvostoliiton hyväosaiset. Talot olivat uusia, perheet saivat omat asunnot kommuunien sijaan.
Kaupungissa oli 25 kauppaa, saman verran kahviloita, ja kaikissa oli myytävää. Vapaa-aikaa saattoi viettää kulttuuripalatsissa tai elokuvissa, jossakin kymmenestä urheiluhallista tai kahdella stadionilla. Pripjat-joen varrella oli viehättävä kahvila ja kaunis rantabulevardi. Viikonlopuksi saattoi lähteä bussilla tai junalla humputtelemaan Kiovaan tai jokiristeilylle kohti Valko-Venäjää.
Kadut oli nimetty suurten sankareiden mukaan Lenininkaduksi, Kansainvälisen ystävyyden tieksi ja Stalingradin sankareiden kaduksi. Oman katunsa sai myös Igor Kurchatov, neuvostoliittolaisen ydinpommin isä. Kouluihin haalittiin hyviä opettajia kaikkialta Ukrainasta, sairaalassa oli moderneja laitteita ja lääkkeitä, joista muualla Neuvostoliitossa ei oltu kuultukaan. Lapsia varten rakennettiin leikkipaikkoja, huvipuistossa viihtyivät aikuisetkin.
Pripjatin urheilupalatsin uima-allas täyttää olympia-altaan mitat. Kaupungin asukkaita kannustettiin pitämään huolta terveydestään urheilemalla.
Erityisen ylpeitä pripjatilaiset olivat siitä, että kaupunkiin oli istutettu 33 000 ruusupensasta. Kesäisin niiden tuoksu oli niin voimakas, että sen haistoi 20-kerroksisen talon katolla. Katot olivat vähän kiellettyjä alueita ja siksi suosittuja treffipaikkoja. Pripjatiin tultiin paitsi töihin, myös tapaamaan muita Neuvostoliiton huippuaivoja ja rakastumaan. Kaupungin keski-ikä oli vain 27 vuotta.
Vuonna 1986 kaupunki oli vasta 15-vuotias ja siellä asui noin 50 000 ihmistä, heistä 5000 lapsia. Pripjat valmistautui vapun viettoon. Katujen ylle vedettiin banderolleja, koululuokat somistettiin kukin ja julistein. Vappuparaati olisi täällä pienimuotoinen, suuri osa menisi katsomaan suurta paraatia Kiovaan. Tulipalo ydinvoimalassa ei ollut erityinen tapahtuma, mitä nyt kauniilla liekillä palavaa voimalaa käytiin katsomassa matkan päästä.
Jotkut kuitenkin huolestuivat. Kaupungissa asui tuhansia ydinvoima-asiantuntijoita, ja vaikka neuvostoliittolaisissa yliopistoissa ei juuri puhuttu onnettomuusriskeistä, monet ymmärsivät, että jotain hyvin huolestuttavaa oli tapahtumassa. Ovet ja ikkunat suljettiin, mutta virallisesti oli teeskenneltävä, että kaikki oli hyvin. Mentiin töihin ja kouluun. Kesti kokonaiset kaksi päivää ennen kuin evakuointimääräys tuli.
Asukkaiden käskettiin pakata mukaan tarvikkeita kolmeksi päiväksi. Sitten päästäisiin takaisin kotiin. Se ei tietenkään ollut totta, vaan he päätyivät kuka minnekin: sukulaisten nurkkiin, uudelleen asutettuina muihin kaupunkeihin. Arviot kuolleista vaihtelevat 31:stä 500 000:een. Vyöhykkeeltä paenneiden kärsimys ei loppunut kodin menetyksen ja alati kalvavaan pelkoon terveysongelmista, vaan he kohtasivat ja kohtaavat yhä syrjintää. Monet salasivat taustansa – kukaan ei halunnut radioaktiivista naapuria.
Pripjatin sairaalan vauvansängyt ovat vielä paikoillaan. Suuri osa muista sairaalatarvikkeista on varastettu.
Nyt luonto valloittaa Pripjatia takaisin. Ajamme kohti keskustaa pitkin katua, joka joskus on ollut leveä bulevardi. Ruoho puskee asfaltin läpi, villiintyneet ruusut raapivat oksillaan auton kylkiä, koivu kasvaa röyhkeästi keskellä tietä. Villiviini on peittänyt talojen seinustat ja tunkee sisään hajonneista ikkunoista.
Pripjat säilyi jonkin aikaa koskemattomana, todellisena aavekaupunkina. Nyt suurin osa rakennuksista on ryöstetty ja niiden sisus myllätty. Jäljelle on jäänyt asioita, joita ei voi muuttaa rahaksi: koulun lattioilla lojuu kolmasluokkalaisten ainekirjoitusvihkoja ja poliisiaseman käytävät pursuilevat kuulustelupöytäkirjoja. Sairaalan vuorolistat ovat koskemattomia, metalliset vauvansängyt eivät ole kelvanneet. Leikkauspöydälle on joku taiteellinen sielu asetellut rähjääntyneen pehmonallen. Urheiluhallin puolapuut ja koripalloverkot ovat paikoillaan, uima-altaan kaakelit repsottavat hieman.
Jotkin esineet ovat liian suuria kannettaviksi: asuinrakennukseen on jätetty kaksi pianoa. Vasarat ovat rikki, mutta kieliä pystyy näppäilemään. Radioaktiivisessa talossa kaikuu epävireinen soitto.
Toiset esineet taas ovat liian pelottavia jopa ryöstelijöille. Sairaalan kellarissa lepäävät edelleen vaatteet, jotka jäivät sinne ensimmäisinä paikalle saapuneilta palomiehiltä. Vaatteet ovat niin radioaktiivisia, että kellarista on tullut yksi Pripjatin pahimmin säteileviä paikkoja.
Tšernobylin alueelta ryöstetty omaisuus on edelleen ongelma Ukrainassa. Arkipäiväiset, viattomat esineet voivat kylvää kuolemaa. Kun torilta ostaa käytetyn kattilan, se pitäisi tarkistaa säteilymittarilla.
Hotel Chernobylin ainoat asiakkaat
Kolmen kilometrin vyöhykkeeltä on ehdittävä pois ennen iltaa. Kaahaamme viime hetkellä ulos ja takaisin Tšernobyliin.
Kaupungin iltaelämä ei ole häävi. Kiertelemme kaupungilla ja yritämme unohtaa kysymykset kuten ”onkohan ruokamme peräisin vyöhykkeen sisältä?” ja ”miksiköhän täällä tulee suihkusta lämmintä vettä vaikka Kiovasta se on katkaistu koko kuukaudeksi?”. Yllätyksettömästi olemme hotellin ainoat asiakkaat.
Seuraavana aamuna vaadimme päästä katsomaan viidennen ja kuudennen reaktorin jäähdytystorneja. Reaktorit eivät koskaan valmistuneet, sillä niiden ympäristössä säteilee liikaa. Oppaamme kieltäytyy tulemasta tornien lähelle. Hän osoittaa kädellään suunnan ja jää autoon kuuntelemaan iPodiaan.
Rämmimme rautatiekiskojen yli, piikkilanka-aidan välistä ja niityn poikki valtaville jäähdytystorneille. Välttelemme sammalmättäitä ja piikkilangan pätkiä, sillä niiden kohdalla dosimetri villiintyy. Metalli ja sammal ovat erityisen radioaktiivisia.
Joskus dosimetri alkaa kiljua ilman näkyvää syytä. Tiedämme, että sotilaat hautasivat säteileviä grafiitinpaloja, pintamaata ja ampumiaan radioaktiivisia kotieläimiä jonnekin näille main, mutta emme voi tietää varmaksi.
Jäähdytystorneissa pesii lintuja. Akustiikka on hämmästyttävä.
Uusi Eeden
Matkalla takaisin Pripjatiin ajamme Punaisen metsän ohi. Se on noin neljän neliökilometrin laajuinen metsäalue, jonne Tšernobyl sinkautti höyryräjähdyksessä ensimmäiset kuonansa. Mäntymetsä kuoli pystyyn ja kellastui, siitä nimi. Nykyään paikalla kasvaa normaalin värisiä puita, mutta metsä on yksi saastuneimpia alueita. Opas kehottaa panemaan dosimetrin päälle. Se piipittää kuin viimeistä päivää. Kuski painaa kaasua.
Punainen metsä on yksi syy sille, miksi Tšernobylin alueelle pakataan asukaslukuun nähden suhteettoman suuri määrä palomiehiä. Viime kesänä suomalaiset olivat huolissaan Venäjän ja Itä-Euroopan metsäpaloista, mutta Ukrainassa ja Valko-Venäjällä oltiin sydän syrjällään. Jos radioaktiivisuutta imeneet metsät palaisivat, ilmaan vapautuisi ainakin ydinpommin verran myrkkyjä ja tuuli kuljettaisi tuhkan mihin tahansa Euroopassa. Niitä metsiä on paljon, sillä Valko-Venäjällä on saastuneita metsävyöhykkeitä jopa sadan kilometrin päässä ydinvoimalasta.
Euroopassa suljetaan silmät ja rukoillaan, että tiukan paikan tullen valkovenäläiset palomiehet ovat yhtä valmiit uhraamaan terveytensä kuin kollegansa 25 vuotta sitten.
Punaisen metsän jälkeen tiirailemme peltoa ja yritämme bongata przewalskinhevosia. Äärimmäisen uhanalaisen villihevosrodun edustajia on jäljellä koko maailmassa tuhatkunta, ja ainakin 40 niistä tepastelee tällä vyöhykkeellä. Täällä vaeltelee myös muutama biisoni, susia, villisikoja, peuroja ja laaja kirjo pienempiä elukoita. Niityt ovat täynnä perhosia. Ne kestävät säteilyä paljon torakoita paremmin.
Koulun pulpetit on myllätty, mutta seinillä roikkuvat yhä opetusjulisteet. Näissä kuvissa annetaan ensiapu- ja suojautumisohjeita kemiallisen hyökkäyksen varalle.
Onnettomuuden jälkeen ennustettiin, että Tšernobylin alueesta tulisi eloton autiomaa, jossa mikään ei voisi elää satoihin vuosiin. Ennustus meni pieleen – vain kymmenen vuoden kuluttua Tšernobylista oli tullut uusi Eeden. Kiero, synkkä ja säteilevä Eeden, mutta yhtä kaikki paratiisi, jossa eletään luonnon ehdoilla. Kun ihminen ei ole häiritsemässä, puskat rehottavat miten lystäävät, villisiat kasvavat 400-kiloisiksi ja monnit yli kaksimetrisiksi, vadelmat riippuvat raskaina ja mehukkaina, puut kasvavat sopimattomissa paikoissa kuten parvekkeilla, ja koirat oppivat jälleen metsästämään.
Ajamme asfalttitietä, jonka ruoho on jo puoliksi ahmaissut. Tienpientareella kasvaa tiheää pensaistoa ja lehtipuita. 25 vuotta sitten siinä sijaitsi kylä, joka raivattiin maan tasalle. Kylästä muistuttavat enää kyltit, jotka varoittavat radioaktiivisuudesta. Muut merkit ihmisestä luonto on syönyt.
Biologiset robotit
Jatkamme Pripjatin tutkiskelua. Ikonisin paikka koko Pripjatin kaupungissa on hylätty huvipuisto. Se on kolkko ja pohjattoman masentava. Pystyyn ruostuvan maailmanpyörän korit notkuvat tuulessa ja päästävät lohdutonta kitinää. Yksi koko kaupungin saastuneimmista paikoista on törmäilyautorinki, jonka metalliosat imaisivat suuret määrät säteilyä. Törmäilyautojen pinnalla kasvaa hieman sammalta. Opas sietää meiltä melko suuren määrän sooloilua, mutta nyt hän on tosissaan. Se, joka menee lähelle törmäilyautoja, vastaa itse hengestään.
Seisomme 16-kerroksisen talon katolla ja katselemme parin kilometrin päässä kohoavaa ydinvoimalaa. Kello oli puoli kaksi yöllä ja suurin osa läheisestä Pripjatin kaupungista unessa, kun räjähdys sinkautti nelosreaktorista ilmaan radioaktiivista roinaa, kaasua, savua ja hiukkasia. Seuraavana aamuna ja iltana asukkaat kiipesivät näille samoille katoille ihastelemaan tulipaloa. Se ei ottanut sammuakseen, vaikka helikopterit pörräsivät sen yläpuolella ja pudottivat voimalan säteilevään kitaan hiekkaa ja savea.
Reaktorin yläpuolella säteilyluvut nousivat 1800 röntgeniin tunnissa. Pilotit sairastuivat kesken lennon, mutta työnsivät päänsä ulos ikkunasta nähdäkseen, minne pudottavat hiekkasäkit.
Maan päällä palomiehet yrittivät viilentää reaktoria vedellä ja sotilaat juoksivat katolle pudottaakseen yhden lapiollisen hiekkaa reaktoriin. Se oli kuulemma turvallista, mutta pidempää aikaa katolla ei sopinut viettää. Silminnäkijöiden mukaan sinipunaisena hohtavasta ytimestä oli vaikea kääntää katsetta.
Aluksi sammutustöitä yritettiin hoitaa robottien voimin, mutta säteily rikkoi ne. Ihminen menisi rikki vasta vähän myöhemmin.
Jupiter-tehtaassa ymmärrettiin, että taide piristää työläisen mieltä.
Virallisesti sammutustöihin osallistuneita sotilaita kutsuttiin likvidaattoreiksi, toisiaan he kutsuivat humoristisesti biologisiksi roboteiksi.
Suurin osa työskenteli ilman suojavarusteita. Aluksi jaetut suojapuvut oli tarkoitettu torjumaan Yhdysvaltojen kemikaali-iskua, eikä niistä ollut mitään hyötyä säteilyä vastaan. Toinen malli oli miltei yhtä hyödytön. Lyijypuvut olivat kuumia ja vaikeuttivat liikkumista. Dosimetreja ei ollut, ja vaikka olisikin, niitä tuskin olisi jaettu likvidaattoreille.
Rutiini oli päivästä toiseen sama: aamupesu, verikoe, jodipilleri, aamiainen, töihin. Palkka tuplattiin, kolminkertaistettiin, jopa kuusinkertaistettiin sen perusteella miten lähellä voimalaa likvidaattori työskenteli. Sotilaat unelmoivat ja juttelivat siitä, mitä aikoivat palkallaan tehdä: ostaa auton tai asunnon, maksaa häät. Illalla juotiin vodkaa, joka urbaanilegendojen mukaan suojasi säteilyltä. Tšernobylin räjähdyksen jälkitöissä työskenteli yhteensä yli 500 000 ihmistä.
Mutanttisusi
Melkein kaikki armeijan ajoneuvot, joita jälkitöissä käytettiin, saastuivat niin pahasti, että ne oli hylättävä. Yksin evakuointibussien renkaissa siirtyi Kiovaan niin paljon radioaktiivista maata, että kadut säteilivät vuoden päivät. Nyt ajoneuvot makaavat ruostumassa autojen hautausmaalla. Panssarivaunun telaketju villitsee dosimetrin. Myös joki toimii hautausmaana. Siellä kelluvat hylätyt laivat, jotka ovat liian saastuneita siirrettäviksi.
Ei niin että Kiovan asukkaista olisi juurikaan välitetty. Neuvostoliitossa rakastettiin paraateja, mutta niitä myös peruttiin helposti. Huono sää oli aivan hyvä syy perua paraati. Vapunpäivän paraati Kiovassa piti kuitenkin järjestää, vaikka säteilyvuoto oli silloin saavuttanut huippunsa. Puolue pelkäsi, että ihmiset alkaisivat panikoida. Niinpä miljoona ihmistä kokoontui lämpimänä päivänä vähissä vaatteissa Kiovan kaduille juhlimaan työväkeä ja kommunismia. Vaikka tuuli kävi poispäin Kiovasta, säteilyarvot kohosivat yli kymmenkertaisiksi.
Pripjatin Jupiter-tehtaan henkilökunnan tiloissa on vieläkin puolivalmis banderolli, jonka jäljessä tehtaan työväen oli luultavasti tarkoitus marssia vapunpäivän paraatissa. ”Työväki kommunistisen isänmaan puolesta”, siinä lukee.
Virallisen totuuden mukaan Jupiter-tehtaassa valmistettiin nauhureita, mutta huhut kertoivat siellä kehitellyn myös salaista radiotekniikkaa neuvostoarmeijan tarpeisiin. Nyt valtava tehdas on autio ja odottaa stalkkereita.
Suurimmat koneet ja painavimmat laitteet ovat yhä paikallaan, samoin opetustaulut, joissa neuvotaan kuinka suojautua syysflunssalta. Täällä on ollut töissä joku kapinallinen: taukohuoneen seinälle on kiinnitetty hapertunut U2:n fanijuliste. Lattioilla on pölyä, tomua ja hiekkaa. Se paljastaa, ettemme ole yksin: tomuun on jättänyt tassunjälkensä jokin koiraeläin. Jokin valtava koiraeläin, jälki on melkein ihmisen kämmenen kokoinen.
Jupiter-tehtaassa on aikoinaan työskennellyt U2-fani. Haalistunut juliste on kiinnitetty henkilökunnan taukotilan seinään.
Hetken olen varma, että kohtaan loppuni mutanttisuden leuoissa.
Mutanttisusi ei kuitenkaan ole yhtä pelottava kuin tämä koe-eläinlaboratorio. Ensin vitsailemme siitä, että nyt jos koskaan olisi hyvä hetki saada supervoimat jostain onnettomuudesta, johon liittyy radioaktiivinen laboratorio. Sitten alkaa jännittää.
Ovessa ei ole kahvaa tai lukkoa jonka voisi tiirikoida. Ikkunan läpi pääsee ulos, mutta se pitäisi rikkoa, eikä pudotuskaan houkuttele. Pidämme meteliä ja toivomme, etteivät kaksi ulos jäänyttä kaveria lähde ilman meitä. Ovat lähdössä, mutta kuulevat huutomme. Potkivat oven sisään. Pääsemme pois, joskin ilman supervoimia.
Ennen lähtöä vyöhykkeeltä saamme neuvon: kun pääsette kotiin, peskää kolme koneellista pyykkiä: valkoiset erikseen, värilliset erikseen ja radioaktiiviset erikseen.
Sanat Maria Pettersson
Kuvat Maria Pettersson ja Juhana Pettersson
