22. tammikuuta 2010
Teksti:

Tajusin sen olevan helpoin koskaan ansaitsemani satanen. Ehkä se oli hetken epämukavaa, mutta eikös kaikki työ ollut? Ero oli vain siinä, että tämä kesti paljon vähemmän aikaa kuin työt yleensä.”
Lauseen kirjoittaja istuu vastapäätä kaakaolasi tatuoidussa kädessään.
Elina Tiilikalla, 23, on hankala tehtävä. Hänen on markkinoitava omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa tarinaa, mutta hän ei silti halua mennä henkilökohtaisuuksiin.
Tiilikan piakkoin ilmestyvä esikoisteos Punainen mekko perustuu kokemuksiin prostituoituna pohjalaisessa pikkukaupungissa.
Sitä, missä kohdissa ja miten paljon päähenkilö Nooran tarina eroaa Tiilikan omasta tarinasta, hän ei suostu kertomaan.
Paitsi sen, että Tiilikan prostituutio oli satunnaisempaa ja jakaantui pidemmälle aikavälille kuin Nooran.
Perheestään Tiilikka suostuu kertomaan vain sen, että koti sijaitsee Pohjanmaan maaseudulla, perhe omistaa lammastilan ja että lemmikkeinä on kissoja.
Ja sen, että läheiset tietävät hänen entisestä ammatistaan.
”Eivät ne ole aina tienneet. Tällä hetkellä kaikki tietävät.”
Kohta tietää koko maa.

Punaisesta mekosta toivotaan kustantamossa kevään kohutapausta. Kirja on kansainvälisestikin harvinainen. Prostituutiokirjallisuudessa kokemuksistaan kirjoittavat yleensä nimimerkin taakse kätkeytyvät luksushuorat tai pornografisissa teksteissään seksiä ylistävät feministiälyköt.
Tiilikka taas on päättänyt tulla julkisuuteen omalla nimellään ja omilla kasvoillaan. Muitakin vaihtoehtoja mietittiin, Tiilikka kertoo.
”Se kuitenkin helpottaa tulevaisuudessa työtä kirjoittajana, kun nimi on jo tuttu.”
Ihmisten reaktiot pelottavat hieman, mutta Tiilikka ei usko saavansa pysyvää huoran leimaa.
”Suomessa ollaan aika armollisia. Ei täällä leimata loputtomiin sen perusteella, millainen on joskus ollut”, hän uskoo – ehkä hieman toiveikkaasti.

Naistenlehtien haastatteluja, kuvauksia, taustakeskusteluja talk show`ta varten ja Gummeruksen järjestämää mediakoulutusta. Tiilikan viikko on kulunut tiiviisti niiden parissa. Tämäkin haastattelu oli pakko siirtää kiireen vuoksi torstai-illalta maanantaiaamuksi.
Mediahuomio on selviö. Tiilikka antaa suomalaiselle prostituutiolle uudenlaiset kasvot. Tähän asti äänessä ovat olleet ihmiskaupan uhrit sekä ne, jotka lähestyvät aihetta akateemisesti.
Hän edustaa suurta ryhmää suomalaisten prostituoitujen joukossa: amatöörejä, jotka myyvät seksiä satunnaisesti työn tai opiskelun ohessa.
Punaisen mekon kerronta on korostetun toteavaa ja lakonista. Tiilikka kirjoitti aluksi kokemuksistaan terapiamielessä.
”Halusin purkaa kokemaani. En ajatellut ollenkaan, että siitä tulisi kirja.”
Seksin myymisestä on kirjassa glamour kaukana. Se on mekaanista, molemminpuolista hyväksikäyttöä.
Toinen osapuoli saa rahaa, toinen ehkä siemensyöksyn tai tunteen siitä, että on paen­nut hetkeksi pohjalaisen pikkukaupungin arkea. Kumpaakaan ei kiinnosta toisen nautinto tai ihmisyys.
Noora veloittaa satasen puolesta tunnista. Rahalla hän maksaa vuokran ja ostaa marketista einesruokaa.
Sekä Nooralla että asiakkailla on huono itsetunto. Kummatkin yrittävät pönkittää sitä prostituution kautta. Nooralta se ei onnistu. Hän romahtaa eikä enää jaksa huolehtia itsestään tai mistään muustakaan.
Tässä kohdin romaanihahmo ja kirjailija muistuttavat ilmeisesti toisiaan. Tiilikka asettelee sanansa niin, ettei tuomitse prostituoituina työskenteleviä tai heidän asiakkaitaan.
”En osaa puhua kuin omista kokemuksistani, mutta en ymmärrä, miten prostituutio voisi olla ihmiselle hyvä keino lähteä rakentamaan identiteettiä.”

Lohikäärmeet seikkailivat piirustus­vihoissa ja muistikirjoissa. Niiden seurassa omassa huoneessaan pikku-Elina viihtyi, ei niinkään kavereiden.
”Olin tosi ujo”, Tiilikka kertoo lapsuudestaan.
Se on helppo uskoa, vaikkei Tiilikka siilitukassaan, niskaan valuvissa oransseissa huoparastoissaan, ja yltä päältä tatuoituna olekaan mikään runotytön perikuva. Harmaat silmät katsovat suoraan kohti, eikä Tiilikka näperrä hiuksiaan tai heiluta käsiään puhuessaan.
Silti Tiilikan olemus ja hänen valloittava hymynsä tuntuvat hyvin aroilta. Vastaukset kysymyksiin putoavat lyhyinä eivätkä lähde rönsyilemään.
Pohjimmiltaan Punainen mekko onkin kertomus kuristavasta yksinäisyydestä.
Maalaistyttö muuttaa pikkukaupunkiin, jossa hänellä ei ole ketään läheistä. Kaupunkiympäristö on vieras. Tiilikan kaupunkikuvaus henkii 1900-lukua. Aikaa, jolloin suomalaiset muuttivat joukolla maalta kaupunkiin.
Ihmiset kävelevät välinpitämättöminä ja kiireisinä robottimaisesti paikasta toiseen. Harva täällä hymyilee, kuten asia ilmaistaan Dannyn biisissä Kuusamo.
”En ole ikinä oikein viihtynyt kaupungeissa kuin pienissä ajanjaksoissa. Olen aina elänyt maalla ja tarvitsen omaa rauhaa ja tilaa”, Tiilikka selittää.
Tylyssä kaupungissa saa lukiopohjalta vain tympeitä siivoustöitä, joista ei jaksa pitää kiinni.
Noora kokeilee paremmin palkattua strippausta ja päättelee, että siihen verrattuna seksin myynti on kuitenkin helpompaa duunia.
”Uteliaisuus vaiettua työtä kohtaan. Ja kieltämättä siinä oli mukana myös laiskuutta ja rahanhimoa”, Tiilikka luettelee seksin myyntiin johtaneita syitä.
Häneltä on turha kysellä kovin korkealentoisia analyyseja ensimmäisestä kerrasta, jolloin harrasti seksiä rahasta.
”Kyllä se tuntui pikkaisen sellaiselta etapilta, että siinä menee se ratkaiseva askel, mutta ei se hirveän hankalaa kuitenkaan ollut.”
Prostituutio on siitä erikoinen palveluammatti, että asiakaskontakti on erittäin läheinen, mutta työ eristää ammatinharjoittajan ulkomaailmasta.
Kirjassa Noora ei voi puhua kenellekään työstään, vaikka se on oikeastaan ainoa asia hänen elämässään. Noora masentuu. Lopulta äiti hakee tyttärensä kotiin.
Pro-tukipisteen kyselytutkimuksessa Tampereella todettiin, että seksityöläiset kokevat tarvitsevansa eniten palveluita masennuksen ja syömishäiriöiden hoitoon.
Tiilikan oma kokemus ja keskustelut muiden samaa työtä tehneiden kanssa tukevat tutkimustulosta.
”Tuntuu siltä, että pahan olon elementit kietoutuvat usein toisiinsa. Toisaalta luulen, että eniten äänessä ovat ne, joilla menee huonoimmin.”
Sitä, kuinka huonosti Tiilikalla itsellään pahimmillaan meni, hän ei kerro.
Nykyisin hän asuu ”ihan peruspohjalaisessa” lapsuudenkodissaan, luo lunta, laittaa ruokaa, hoitaa lampaita ja kissoja.
Tulevaisuudessa Tiilikka haluaisi oman maatilan, jonne voisi ottaa pari lehmää ja kanaa.
”Arvostan sitä, että saa viljellä omalla tilallan ja tehdä töitä omaan tahtiin omassa yhteisössä.”
Iltaisin hän tekee huoneessaan samaa kuin lapsena. Piirtää ja kirjoittaa tarinoita.

Teksti Ninni Lehtniemi
Kuvat Teemu Granström

KVG: Viimeinen egogooglaus

Heti alkuun paljastuu, että Elina Tiilikka on googlannut itsensä viimeksi edellis-iltana.
”Löysin enimmäkseen Limingan taidekoulun aikaisia sarjakuvajuttuja, mutta paljon myös sellaista, mistä mietin, miten sen saisi poistettua. Esimerkiksi sen, kun olimme kavereiden kanssa miettineet, että mitä jos otettaisiin joku meidän olohuoneen sohvalle asumaan.”
Tiilikan esikoisteoksesta keskustellaan jo seksipalveluaiheisen Sihteeriopiston foorumeilla.
Keskusteluissa pohditaan, onko Tiilikka Sihteeriopiston tyttöjä. Osa keskustelijoista on huolissaan, että heidät voi tunnistaa kirjasta asiakkaiksi.
Tiilikan mukaan huoli on turha.
”Jos joitain todellisia ihmisiä onkin mukana, olen totta kai naamioinut ne.”
Toinen keskustelijoita kuohuttava asia on kustantamon kuvaus: ”Nooralle prostituoidun työn aloittaminen on helppoa. Ei tarvitse kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä muualle.”
”Mulla ei ole tietoa siitä, miten suurin osa prostituoiduista suhtautuu työhönsä. Moni voi tehdä sitä nautinnostakin. Ehkä kuvaus loukkaa heitä”, Tiilikka pohtii.
Oli miten oli, egogooglaus saa kirjan ilmestyttyä jäädä, Tiilikka on päättänyt.
”Netissä kaikkien on niin helppo sanoa mitä tahansa ja kätkeytyä nimimerkin taakse. Siksi yritän olla tulevaisuudessa lukematta kommentteja itsestäni. Siellä kaikki voivat huudella mitä tahansa. Jos ne tulevat kadulla päin naamaa sanomaan, niin sitten voin kuunnella.”