04. syyskuuta 2009
Teksti:

Näyttelyn avajaiset ovat taiteilijan huippuhetki, kisapäivä, jota varten on treenattu ja puunattu puoli vuotta, vuosi, joskus pidempäänkin.
Se ero taiteilijan ja huippu-urheilijan kisapäivällä on, että taiteilija voittaa aina.
Valtava työ on takana. Vielä ei edes tarvitse lukea kriitikoiden arvosteluja. On vain hyviä syitä juhlaan.
Galleria Kalhama & Piipon avajaisten päätähti, taidemaalari Rauha Mäkilä, ottaa vieraita vastaan leopardikuosisessa mekossaan. Hän on jännittynyt, mutta innoissaan.
Onnittelut. Kukkia. Halaus. Mahtava näyttely. Kiitos, kiitos.
Tunnelma kohoaa. Pienpanimon erikoisoluet, -siiderit ja -vissyt katoavat juhlaväen käsiin.
Monet vieraista värikkäissä vintage-vaatteissaan voisi ripustaa seinälle teosten joukkoon. He ovat Kuvataideakatemian jengiä. Muita taiteilijoita.
Myös muunlaista vakiojengiä on paikalla. Kalliilla maulla pukeutunut vanhempi pariskunta katsoo Mäkilän töitä pitkään.
Kiinnittävätköhän he huomiota figuurista taustaan etenevään, värikenttien varaan rakentuvaan käänteiseen kuvanrakennustapaan? Näyttelyn ohjelmalehtisessä sanotaan sen olevan Mäkilälle tyypillistä.
Ehkä he näkevät kuvissa vain nykymuodin mukaisesti pukeutuneita nuoria.

Jos tuntee tämän päivän trendikkäimmät artistit, voi seiniltä lukea ainakin Mäkilän musiikkimaun. Tuo sulkapäinen nainen on selvästi Juliette Lewis. Siinä möllöttää Crystal Castlesin parivaljakko. Miten srilankalainen elektroartisti M.I.A. ja saman genren tulokas La Roux ovatkin noin samannäköisiä?
My flow, my show. Wanna be wannabe. Good boys never win, good boys always follow – Mäkilän aiempien yksityisnäyttelyiden nimetkin voisivat olla indiebändien levyjen nimiä. Ne uhkuvat röyhkeyttä ja näkymisen halua. Uusin näyttely on nimeltään All we want is everything.
Teokset ovat yltäkylläisen värikkäitä, suorastaan tyrkkyjä. Niiden analysoimiseen ei tarvitse cumua taidehistorian suuntauksista, voi vain ilahtua: Kas, tuossahan venyttelee Uffie! Hieno kuva. Sen kun saisi olohuoneen seinälle.
29-vuotiaan kuvataiteilijan teoksista on helppo pitää. Aivan liiankin helppo. Korkeakulttuuria for dummies. Taidetta hipstereille. Ihan poppia! Saako niin sanoa?
”Siitä vain”, Mäkilä vastaa vilpittömän oloisesti ja hyväntuulisesti.
”Näyttelyä ripustettaessa täällä kävi yksi norjalainen, joka sanoi, että tämä on neonpop-taidetta. Hän koki sen niin.”
Mäkilä hörppää vissyvettä gallerian toimistossa. Paljaista käsivarsista loistavat lukuisat tatuoinnit. Oikeaan käteen taiteilija on tatuoinut vauvan kuvan, siskonsa tyttären.
”Ihan rohkeasti uskallan myöntää, että meitsi diggaa popkulttuurista”, Mäkilä sanoo.
Ja popkulttuuri pitää Mäkilästä. Avajaisissa levyjä soitti Maria Veitola. Helsingin Sanomien sivuilla näyttelyä suositteli median suosikkitaiteilijaksi kohonnut Jani Leinonen.
Mäkilä on pop.

Kuuskytlukulaisia betonielementtikerrostaloja. Yhtä harmaa ostoskeskus. Metro.
Mäkilä kasvoi Myllypurossa, mutta ei niissä olosuhteissa, jotka tulevat kaupunginosasta ensimmäisenä mieleen. Hän syntyi Myllypuron taiteilijakylään ja sai elää lapsuuden ihanassa puurivitalossa, jonka pihalla vilisti muiden taiteilijoiden samanikäisiä lapsia.
”Silloin se elämä tuntui aivan normaalilta”, kuvataiteilija muistelee.
”Kerrostalot ja ostarit. Vasta kun menin kouluun, ymmärsin, että niitähän Myllypuro on.”
Mäkilä kasvoi kuplassa, mutta siihen kuplaan ei kuulunut popkulttuuri.
Vanhemmat, palkittu taidemaalari Jarmo Mäkilä ja kehitysvammaisten hoitajana toimiva äiti, yrittivät kasvattaa tytärtään tietynlaisen kulttuurin pariin, oikeiden kirjojen, oikeiden elokuvien.
Hömppäleffoja ei saanut katsoa, mutta Felliniä ja Chaplinia suorastaan tyrkytettiin. Televisio oli harvoin auki, mutta siitä näkyi vain kaksi kanavaa. Vasta kun pikkusisko syntyi, vanhemmat höltyivät ja antoivat katsoa Pikku Kakkosen piirrettyjä. Kateus ja innostus hiipivät, kun kaverit hehkuttivat kaapelikanavilla näkyviä musiikkivideoita.
”Naapurissa kävin salaa katsomassa Tarzaneita ja Madonnan konsertin.”
”Ja mummin luona Raumalla. Aina, kun muut lähtivät kaupungille, sanoin, että jään mieluummin vähän lepäilemään. Heti musa-tv päälle! Pystyin tuijottamaan sitä tuntikausia.”
Totta kai taiteilijaperheen tytär myös taiteili, mutta oli omia töitään kohtaan todella kriittinen. Mäkilä oli aivan varma, ettei osaa piirtää. Maalaaminen tuntui luontevammalta.
Ja urheilu. Nuori tyttö tanssi ja haaveili urasta Madonnan taustatanssijana. Onneksi läheisessä Kontulan lukiossa oli tanssilinja.
”Se jäi kesken, kun keksin kaikkea muuta tekemistä kuin opiskelu. Tykkäsin silloin hurjastella”, Mäkilä sanoo mutta ei kerro tarkemmin, mitä tarkoittaa.
Tanssijan haaveet unohtuivat. Lopulta Mäkilä viimeisteli ylioppilaan paperit Käpylän iltalukiossa samana vuonna, kun pääsi Kuvataideakatemiaan.
Koulun galleriassa vuonna 2005 Mäkilä piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä.
Siellä hän sai kehun, jonka muistaa lopun elämäänsä. Todisteen siitä, että tekee hyvää työtä ja on oikealla alalla.
”Noin 16-vuotias tyttö osti kesätyöllä ansaitsemillaan rahoilla maalaukseni. Se oli ihanaa. Siitä tuli tosi hyvä mieli. Itse olisin varmaan ostanut farkut ja paidan.”

All we want is everything on ensimmäinen Mäkilän näyttely, johon hän on maalannut paljon artistien kuvia.
Aiemmin hän oli enemmän kiinnostunut tähtien ympärillä vellovasta massasta: faneista ja wannabeista, trendikkäistä nuorista, jotka haluavat näyttää samalta, yhtä erityiseltä kuin idolinsa.
”Nykynuoriso on kiehtovaa”, kuvataiteilija perustelee aihevalintaansa.
Pöydän alla on trendikkään levy-yhtiön New Judaksen kangaskassi.
”Nytkin Flowssa olin jollain hyvällä keikalla eturivissä hyppimässä kymmenen vuotta nuorempien kanssa. Huutamassa, laulamassa ja kiljumassa. Ihanaa se energia, mikä siitä tulee. Sen kun pystyisi vangitsemaan”, Mäkilä toivoo.
Mäkilän aiemmissa, bailaavia nuoria esittävissä maalauksissa oli selkeä ristiriita. Persoonallisen näköisistä ihmisistä ei välittynyt minkäänlaista persoonallisuutta. Kohteilla ei ollut kasvoja.
Eikä uuden näyttelyn teosten hahmojenkaan kanssa saa katsekontaktia.
”Eikö nykyaika ole sellaista, että se huutaa huomiota, mutta kasvot vaihtuvat vauhdilla? Julkisuuteen voi ponnistaa monella tavalla, mutta moni jää aika kasvottomaksi.”

Taiteen asiantuntijat kehuvat Mäkilän taitojen kehittyneen. Kiasman amanuenssin Leevi Haapalan mielestä Mäkilän
uusimmassa, 27. syyskuuta asti auki olevassa näyttelyssä on selkeästi oma käsiala.
”Hänen teoksensa ovat parantuneet. Niissä on nyt vimmaisuutta ja reipasotteisuutta. Ne eivät ole enää mitä tahansa popskenen kuvausta, vaan niissä näkyvät myös hetkeen pysäytetyt henkilöhahmot”, Haapala kehuu.
Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtaja, kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja sanoo Mäkilän näyttelyn olevan yksi parhaista viime vuosien nuorten taiteilijoiden näyttelyistä. Mäkilä on pop, ja se näkyy myös teosten hinnoissa.
Vielä kolme vuotta sitten ison bailausta kuvaavan teoksen saattoi saada vähän yli tonnilla, pienen farkku- ja paitarahoilla, 400 eurolla. Jos nyt haluaisi esimerkiksi La Rouxin kuvan seinälleen, pitäisi pulittaa yli kolme tuhatta euroa. Pienet teokset lähtevät 950 eurolla.
Suuren rahan galleriassa on suuret hinnat. Siitä huolimatta jo ensimmäisen näyttelyviikon aikana lähes puolet teoksista ostettiin tai varattiin. Uffiekin meni.
Mäkilä ei ole ensimmäinen lähes koulunpenkiltä suoraan tullut taiteilija, jonka teosten hinnat Kalhama & Piippo on tuplannut. Vaikka galleria tekee tärkeää työtä uusien nimien nostajana, kyseessä on kehitys, jota Veikko Halmetoja ei katso pelkästään hyvällä.
”Turhan monet galleriat ryöstöviljelevät nuoria taiteilijoita. Heissä nähdään potentiaalia nostaa hintoja todella nopeasti ja paljon, mutta sitten kun hinnat eivät enää nouse, heistä ei enää olla kiinnostuneita.”
”Toki Mäkilän näyttely on niin hyvä, että minulla on hänen tulevaisuutensa suhteen täysi luottamus. Kun vain pysyy pää kylmänä eikä kuuntele liikaa galleristeja.”
Selvää tuntuu olevan ainakin se, että näyttely saattaa tehdä wannabesta tähden. Voiko sen jälkeen enää maalata tähtiä tai sellaiseksi haluavia?
”En tiedä. Sitä ei voi tietää”, Mäkilä miettii.

Matti Markkola
Kuva Lasse Lecklin