18. syyskuuta 2009
Teksti:

Muodista tehdään aivan liian harvoin paneutuvaa journalismia.
Siksi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin Fashion Forward -teeman elokuvat ovat pakollista katsottavaa jokaiselle Voguen kasvattamalle. Dokumentit tarjoavat mahdollisuuden tirkistellä muotiteollisuuden sisäpiireihin – ja suhtautuvat höyhenkevyisiin aiheisiinsa asiaankuuluvalla vakavuudella.
Kaksi dokumenttia on valinnut päähenkilökseen yhden alan vaikutusvaltaisimmista ihmisistä. Ohjaaja R. J. Cutlerin kohuttu The September Issue seuraa Yhdysvaltain Voguen legendaarista päätoimittajaa Anna Wintouria ja lehden vuoden 2007 syysnumeron puoli vuotta kestävää tekoprosessia.
Hienoja muotidokumentteja aiemminkin tehneen Matt Tyrnauerin Valentino: The Last Emperor kertoo miehestä, joka on 45 vuoden työuransa aikana paitsi käynyt liikaa solariumissa, myös noussut yhdeksi muotimaailman suurimmista ikoneista.
Kiiltäväpaperisten muotilehtien ystäville nämä elokuvat ovat silkkaa vaahtokarkkia.

The September Issue on ehkä kaikkien aikojen odotetuin muotidokumentti. Ja se on juuri sitä, mitä siltä odotetaan: todellisuudesta kertova versio fiktiivisestä Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvasta. Anna Wintourin luotsaaman toimituksen tunneskaala tuntuu vaihtelevan turhautumisesta silkkaan kauhuun. Lehteä johtaa ihmisen sijaan anorektinen sfinksi, joka pitää jokaista lankaa tiukasti käsissään.
Olisi silti liian helppoa leimata Wintour vain kylmäksi akaksi. Hänen johtamansa Vogue kun on miljoonien bisnes, jossa taidetta on ennen kaikkea lehden tekijöiden kompromisseihin taipumaton ammattitaito.
Fasistisen pikkumaisuuden sijaan päätoimittaja on pikemminkin ehdottoman tinkimätön halussaan tehdä kaikki niin täydellisesti kuin mahdollista – tosin alaisten on ajoittain kyettävä myös mahdottomaan.
Loppujen lopuksi onnistuminen mitataan mainossivujen määrällä.
Perfektionismin kääntöpuoli on yksinäisyys. Pelätty ja ihailtu nainen levittää ympärilleen säikkyä ilottomuutta.
The September Issue ei oikeastaan ole elokuva muodista, vaan vallasta. Sellaisena se on aika surullinen.

Kun Anna Wintour liikkuu paikasta toiseen taksilla näyttäen ahdistuneelta, yksinäiseltä ja kiireiseltä, suunnittelija
Valentino Garavani kävelee kumppaneineen teatraalisesti Rooman kadulla beigessä kamelinkarvaulsterissa, heilauttaa kättään ihailijoilleen, nauraa ja huutaa ciao.
Valentinolle muoti on taidetta, käsityötä ja rakkautta. Hänen maailmansa on valkoisia ruusuja, pieniä mopseja, entisiä miesrakastajia, kiukkuisia ja ammatistaan ylpeitä ompelijattaria, onnen kyyneliä ja samppanjaa. Hän käyttää sellaisia sanoja kuin luovuus, kumppanuus ja kiitollisuus – ja kuulostaa silti vain hieman falskilta.
Suurelle taiteilijalle suurinta tuskaa aiheuttaa muotimaailman muutos. Enää muotitalon ei ole kaupallisesti järkevää tehdä ainutlaatuisia taideteoksia ihastuttavien naisten ylle, vaan liukuhihnatuotettuja brändikäsilaukkuja pyrkyreille.
Valentinon filosofia on ehkä naiivi, mutta itserakkaudessaan vilpitön: ei kulutuksen, vaan kauneuden lisääminen maailmassa.

Toinen kahdesta muotielokuvasta herättää turhautuneen halun ravistella kontrollifriikkiä päätoimittajaa ja tämän säikähtäneitä, mielisteleviä lakeijoita: herranen aika, rakkaat ihmiset, kyse ei ole ydinaseriisunnasta, finanssikriisistä eikä edes kansainvälisestä pandemiasta.
Kyse on mekoista.
Toinen elokuva myöntää auliisti, että kyse on mekoista ja ennen kaikkea niistä.
Mutta oi, kuinka ihania mekkoja ne ovat!

Veera Luoma-aho