17. huhtikuuta 2009
Teksti:

En pahastuisi niin kovin, jos joutuisin vankilaan. En nimittäin ole koskaan toivonut elämältä muuta, kuin että saisin olla rauhassa. Omassa huoneessa, ovien takana, hiljaisuudessa. En tahtonut koskaan sisaruksiakaan, ja sitten kun sain niitä, toivoin vain, että ne olisivat hiljaa.
Virginia Woolf totesi, että jokainen tarvitsee omaa tilaa. Kuinka voi kuunnella itseään, jos ei koskaan saa olla yksin? Ja jos ei koskaan kuuntele itseään – tai taustamelulta kuule – kuinka voi tietää, kuka on? Jeesukselle, Allahille ja Buddhalle kiitos yksiöistä. Samoille tahoille reklamaatio Helsingin vuokrayksiötilanteesta. Ihmistä ei saa pakottaa toisen ihmisen lähelle, varsinkaan metelöivän lähimmäisen. Yksityisyys on itsenäisen ajattelun ehto.
Harmi vain, että elän väärässä ajassa. Yksityisyyden kaipuu on yhtä ajanmukaista kuin cocktaillihapullat tai lambada. Jouduin jo ensimmäisessä kesätyöpaikassani avokonttoriin. Lounaskeskusteluissa kaikkein letkeimmät tyypit kertoivat seksielämästään. Työnantaja ei hakenutkaan pätevintä, vaan ”hyvää tyyppiä”. Sellaista, joka antaa enemmän kuin työpanoksensa: harrastaa oikeita asioita ja kertoo hauskoja juttuja. Työnantajalle on annettava mahdollisuus profiloida.
Monet Lex Nokiaa kannattaneet opiskelijatoverini sanoivat, että ”kyllä esimies saa tutkia sähköpostini, minulla ei ole mitään salattavaa”. Se on huolestuttavaa. Minkälaista elämää sellainen on, jossa ei ole mitään salattavaa?
Yksityisyydessä, tosin, on se ongelma, että julkisuuden aikakaudella se assosioituu epäilyttävään. Andy Warhol ennusti jokaisen saavan lopulta julkisuutta, muttei nähnyt vision kääntöpuolta: julkisuutta ihannoivassa yhteisössä vain harvalla on varaa salaisuuksiin. Siihen, ettei tarvitse todistella kenellekään olevansa normaali, tai korkeintaan sopivalla tavalla eksentrinen.
Salainen on tuntematon, ja tuntematon on pelottava. Yksityisyys on julkisuusyhteiskunnassa turvallisuusriski, jota on kontrolloitava kameroin ja tietoturvajärjestelmin. Big Brother -hahmot eivät ole typeryksiä: he pelaavat samalla pelikentällä kuin me kaikki muutkin, mutta vain sata kertaa taitavammin. Se, ettei pelkää katsetta, on 2000-luvun keskeisin selviytymisstrategia.
Oma ääni kuuluu hyvin hiljaa, kun on jatkuvassa yhteydessä toisiin. Julkisuus samankaltaistaa, se luo yhteisiä maailmoja ja muokkaa identiteettejä. Kun näkee paljon toisenlaisia toisia, erilaisuuden pelkokin laantuu. Jonakin päivänä, kenties, Facebook lakkauttaa maailmasta sodat.

Mademoiselle Vosges
Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.

Herään. Ensimmäisenä tekona kurottelen yöpöydältä matkapuhelintani. Minun on saatava tietää, mitä minusta tai minulle on sanottu Facebookissa. Selaan viestimen pientä ruutua, yritän olla häiritsemättä vieressä nukkuvaa puolisoa. Aivot alkavat pian hyristä tyytyväisyydestä. Kuin olisin juuri sytyttänyt päivän ensimmäisen savukkeen.
Aina se ei ole ollut näin. Joskus asuin yksin, kontaktitta. Ensimmäiset vieraani olivat kaksi pölynimurikauppiasta, joilta ostin käytetyn Electroluxin. En käynyt ulkona. Kehitin rakkaussuhteen TV5:n säätieteilijään ja leikin sukellusvenettä kylpyammeessa. Jopa työpaikassani sain oman työhuoneen, erillisrakennuksessa.
Yksin olin tyytyväinen. Nyt, yhteisössä, olen euforinen. Lauma loi kirjaimellisesti narsistisen tarpeen. Ihmiset ovat peili, josta tarkastelen itseäni.
Aiemmin pohdittiin eksistenssin muotoseikkoja. Filosofit survoivat sieraimensa täyteen kokaiinia ja alkoivat märehtiä olemassaolon mekanismeja. Miten olen? Miksi olen? Mihin olemme matkalla? Kun suuret tarinat romahtivat, pohdinnalle oli jopa kysyntää. Hegel, Lenin ja paavi eivät vastanneet tosielämää, joten teoria oli päivitettävä.
Näyttäisi siltä, että päämäärän kadotessa ihminen ja yhteisö menettivät muutakin kuin vain kysymyksen elämän tarkoituksesta. Kriisistä tuli ontologinen. Olenko olemassa, jos statuksiani ei kommentoida Facebookissa?
Mediatutkijoiden yli-ikäinen yhteisö on tuuliajolla yrittäessään selittää IRC-Gallerian herutuskuvia, Seiskan bileitä ja Big Brotheria. Julkkiskulttuuria ja yksityisyydestä luopumista tarkastellaan ammatinvalintana tai prinsessahaaveena, vaikka kyseessä on olemassaolon perusta. Paljastamalla kaiken ei vain tulla houkuttelevammaksi yksilöksi. Siten hankitaan myös se, mitä paljastaa; oma elämä.
Yksityisyys on pelottava asia. Ei siksi, että omat ajatukset, omat demonit vaanivat pimeäsï ˜sä, vaan siksi, että niitä ei ole välttämättä koskaan ollutkaan. Käänteinen solipsismi vallitsee: ihminen on varma, että kaikki muut kuin hän itse ovat olemassa. Miten omaa persoonaa voi rakentaa, ellei ajatuksille saa palautetta?
Henna Kalinainen ei esittele rintojaan turhaan. Luvut eivät valehtele. Google-haku BB-Hennasta antaa 106000 osumaa. Hänellä on yli 3300 Facebook-ystävää ja kiusana yksi feikkiprofiili. Jos ajattelemme olevamme olemassa toistemme kautta, Henna on tullut jäädäkseen.
Vastakkainasettelu oman ja toisten elämän välillä on ohi. Yksityisyys ulkoistettiin tietoturva-asiantuntijoille.

Ruzaccho
Kirjoittaja on kontulalainen baariteologi.