06. maaliskuuta 2009
Teksti:

”Mitä tuntureita tiedätte?” opettaja kysyy.
Oppilaat viittaavat ja huutelevat viittaamatta laskettelukeskusten nimiä. Mieleeni ei tule yhtään tunturia. Lasketteluakin olen harrastanut viimeksi 1980-luvulla, kun sitä sanottiin slalom-hiihdoksi.
Panokset nousevat, kun moniste lykätään eteeni: nimeä kuvien eläimet ja yhdistä ne viivalla tunturin vyöhykkeeseen.
Apunani on Luonnonkirja 7-9, metsät, mutten silti osaa nimetä eläimiä. Yritän luntata edessäni istuvalta pipopäiseltä pojalta, mutta hänen käsialansa on niin sotkuinen, etten saa siitä selvää.
Tunturikihu. Kapustarinta. Järripeippo.
Järripeippo!
Onko sellainen lintu todella olemassa?
En ole yhtään vakuuttuneempi, vaikka opettaja soittaa sirkkeliltä kuulostavaa linnun laulua.
Paljon on muuttunut siitä, kun olin viimeksi täällä. Esimerkiksi keinotekoista rajaa ala-asteen ja yläasteen välillä ei enää ole.
Perusopetuksen menot ovat nousseet ja tuottavuus laskenut. Säästöt ovat näkyneet ympäri Suomen ryhmäkokojen kasvamisena.
Äkäisimmät kriitikot väittävät, että kansakunnan kilpailukyky on ajanut lasten tarpeiden edelle.
Paljon on varmasti muuttunut, mutta kuunnellessani selostusta siitä, kuinka kurjenkanervan tuntee voimakkaan värisistä nuokkuvista kukista, tunnen vaipuvani samaan puolihorrokseen kuin viisitoista vuotta sitten.
Silloin olin viimeksi tässä samassa luokkahuoneessa, tällä samaisella Kurikan yhteiskoulun 8A-luokalla.

Skedemerkin farkuissani ja punamustassa hupparissani olen loistavasti soluttautunut. Lähes kaikilla muillakin koulun jätkillä on hupparit. Tytöillä muodissa on tummaksi värjätyt hiukset ja harmaat collegehousut.
Vaikka olen ajanut partani, huomaan välitunnilla herättäväni huomiota.
”Kuka sä olet?”
Ysiluokkalaiset tyttö ja poika tivaavat suoraan, mitä ylikasvuinen teini tekee koulun alueella.
Näinä kouluampumisten ja uhkailujen aikoina pitää olla tarkkana.
Selitykseni jälkeen jään pihalle yksikseni katselemaan paikkoja. Päällisin puolin kaikki tuntuu tutulta. Koulurakennukset ovat samannäköisinä paikoillaan, opettajissa on yllättävän monia tuttuja naamoja.
Ei yhtään vaikuta siltä, että olen helvetillisessä laitoksessa, jossa alipalkatut opettajat yrittävät vääntää rautalangasta elämän eväitä huonokäytöksiselle, mistään piittaamattomalle kiusaajasukupolvelle.
Tällainen kuva koulumaailmasta välittyy, jos elää pelkän uutisoinnin varassa.
Oppilaidenhan ei enää tarvitse haukkua koulua.
Sen tekevät media ja vanhemmat heidän puolestaan.
Mediakuvaltaan koulu on kirkon ja armeijan kanssa samassa kastissa: tylsä arki ei tuota otsikoita, vain negatiiviset tapahtumat.
Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen yleinen kiinnostus koulua kohtaan on vain kasvanut.
Mikä on tämä laitos, joka kasvattaa yhtä aikaa kansainvälisiä Pisa-menestyjiä ja koulutappajia?
Ovatko asiat todella niin sekaisin?

Kello soi. Lukujärjestyksen mukaan vuorossa on uskontoa. Läksy kuulustellaan sanaselitystehtävällä. Kivaa!
Paperille on kirjoitettu viime tunnin avainsanoja, jotka minun pitää selittää parilleni, ylienergiselle hiphopparille.
Kuudesta kohdasta ymmärrän kaksi, sanat diakoni ja Geneven kaupunki. Zwingli kuulostaa Star Trekin muukalaiskansalta, mutta osoittautuukin Sveitsin ensimmäiseksi uskonpuhdistajaksi.
Oloni on kuin Fiksumpi kuin koululainen -kilpailussa. Miten paljon kaikkea, mitä on joskus osannut, onkaan pyyhkiytynyt pois muistista:
Miten niin suorakulmion sivun pituus ei voi olla aari?
Ai tiheys laskettiin jakamalla massa tilavuudella? Eipä ole ollut sille kaavalle aikuisiällä käyttöä.
Mieleeni tulee tammikuussa Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus, jossa peruskoulusta päässyt lukiolainen valittaa, kuinka ”nykyinen pyrkimys istuttaa oppilaan mieleen pieniä tiedonjyviä modernin tieteen jokaiselta haaralta, ei tuota minkäänlaista yhteiskunnallista hyötyä.”
Perusopetuksen opetussuunnitelma remontoitiin viimeksi vuonna 2004. Lukujärjestykseni perusteella kyse ei ollut mistään suurremontista: oppiaineiden lyhenteet näyttävät vanhoilta tutuilta, joukossa on vain yksi uusi aine, TE.
Asiat, jotka ennen opetettiin siellä täällä biologiasta liikuntatuntiin, on nyt koottu terveystiedon alle. Juuri ne asiat, jotka kiinnostivat ja hihityttivät, kun itse oli nuori: seksi, päihteet ja ei niin hihityttävät ravintotietous ja turvallisuustaidot. Opetus alkaa seitsemännellä luokalla.
Terveystieto onkin ainoa oppiaine, jonka laajamittaiseen kehittämiseen on viime vuosina löytynyt rahaa. Terveystietoa varmasti tarvitaan – Stakesin kouluterveyskyselyn mukaan 15 prosenttia lukiolaisista uskoo, ettei ensimmäisestä yhdyntäkerrasta voi tulla raskaaksi – mutta onko oppiaine niin tärkeä, että sille piti nipistää lisätunteja tiukkaan lukujärjestykseen?
Koululaiset hallitsevat galtsuilun, mesettämisen ja muun netin viihdekäytön, mutta lähdekriittistä tiedonhakua ei opeteta kaikille. Miksei vaikka atk:sta, jonka nimi ei ole kehittynyt tekniikan myötä, ole tehty kaikille pakollista?
Entä jos jotkut tunnit olisi pyhitetty pelkälle keskustelulle?
Sen, mitä koulussa opetetaan, määräävät politiikka ja raha. Koulupäivän pidentäminen yhdelläkin opetustunnilla viikossa on kunnille kallista, ja tässä taloustilanteessa kunnat mieluummin säästävät.
Edellisen opetussuunnitelman aikana nähtiin, mihin säästäminen johtaa: koulujen opetussuunnitelmat erilaistuivat. Siksi oppiaineiden tavoitteet ja sisällöt on nyt tarkemmin kirjattu.
Nykyisessä hallitusohjelmassa on linjattu, että taito- ja taideaineiden osuutta vahvistetaan. Oppilaille se voisi tarkoittaa kunnollisia kahdeksan tunnin työpäiviä.
Yläkoululaisella voi jo nyt olla lukujärjestyksessä 30 oppituntia viikossa.
Menee helposti ylitöiksi.

Ei olisi pitänyt käydä vessassa ennen ruokailua. Nyt olen myöhässä. Ruokalassa meteli on niin huumaava, että sen kuvaamiseen pitäisi käyttää kaikki tämän lehden huutomerkit.
Kun koulu on yhtä aikaa koolla, huomaa oppilaiden homogeenisyyden. Entinen jumppasali pullistelee peripohjalaisia tyttöjä ja poikia.
Suomessa on noin 25 000 maahanmuuttajataustaista koululaista, mutta ainakaan ulkonäön perusteella heitä ei ole täällä juuri yhtään. Muistaakseni ei ollut 15 vuotta sittenkään.
Syvällä Pohjanmaan sydämessä eletään toista todellisuutta kuin pääkaupunkiseudulla, missä joka viidennen koululaisen arvioidaan olevan maahanmuuttajataustainen runsaan kymmenen vuoden kuluttua.
Silti täällä otetaan vahvasti kantaa maahanmuuttoasioihin. Perussuomalaiset olivat kuntavaalien voittajia. Kuuluisin kurikkalainen, ex-hiihtäjä ja nykyinen Keskustan kansanedustaja Juha Mieto epäili helmikuussa eduskunnan ulkomaalaislakikeskustelussa maahanmuuttajien vieroksuvan töitä.
Monikulttuurisuus ei välttämättä olisi pahasta. Siitä voisi olla apua Kurikan yhteiskoululle, jonka tavoitteena on koulun kotisivun mukaan ”nuoren ennakkoluuloton, erilaisuutta hyväksyvä suhtautuminen toisiin ihmisiin kansainvälisissäkin yhteyksissä”.
”Rohumua vaa niin palio ku syöt”, neuvoo lappu ruokalinjaston alussa.
Yllätyksekseni oppilaat saavat annostella ruuan itse.
Kun olin nuori, meidän puolestamme päätettiin, kuinka paljon kanaviillokkia lautasellemme haluamme.
Maksuton kouluruoka täytti viime vuonna 60 vuotta. Maksuttomuudesta pidetään kiinni, mutta samaan aikaan kuntien talous on tiukalla.
Yksi kouluruoka-annos raaka-aine- ja henkilöstökuluineen pitää saada mahdollisimman halvalla, mieluummin alle kahdella eurolla.
Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositusten mukaan kouluruuan pitäisi olla vähärasvaista ja -suolaista, runsaskuituista ja houkuttelevasti tarjolle pantua.
Mitä kahdella eurolla saa?
Katson muovilautastani, jolla on kaksi makkaraa, kourallinen perunamuusia, jonkin sortin kaaliraaste ja ananaksen paloja.
Monelle oppilaalle tämä on päivän ainoa lämmin ateria. Erään tutkimuksen mukaan kolmasosa yläasteen oppilaista ei nauti kouluruokaa ollenkaan.
Astioita palauttaessani lupaan mielessäni, etten enää koskaan kitise Unicafen ruuasta.
Ruokavälitunnilla on hiljaista ja rauhallista. Koululaiset ovat lähteneet koulun alueelta. Juoma- ja makeisautomaatit on koulussa kielletty, joten pakolliset herkut haetaan läheisestä kaupasta.
Seison yksin tienpätkällä, joka erottaa yhteiskoulun A- ja B-rakennukset toisistaan. Juuri tästä joen toisella puolella sijaitsevan ammattikoulun pojat aikoinaan ajoivat viritetyillä mopoillaan ja subwoofer-ahdetuilla Toyota Corolloillaan. Toisinaan he pysähtyivät poimimaan kyytiinsä tyttöjä.
Sittemmin pillurallireitti suljettiin betoniporsain.
Mopopojat näyttävät yläkoulustakin vähentyneen. Parkissa on murto-osa oman aikani suzukeista. Sen sijaan lippikset ja amisviikset eivät koskaan tunnu poistuvan muodista.
Entisen paloaseman kulmalla oli ennen koulun kovisten tupakkapaikka. Ei ole näköjään enää. Kulmalla ei ole ketään, eikä maassakaan näy tumppeja.
Nykynuoret tupakoivat vähemmän kuin me aikoinaan. Vain joka seitsemäs yläkoululainen, siis pari kovista per luokka, tupakoi päivittäin, ja nyt olen saanut siitä empiirisen todisteen.
”Ei kun nykyään käydään tupakalla tuolla puistossa”, yksi tyttö selittää.
Puistoon on matkaa kolmattasataa metriä. En jaksa lähteä talsimaan lumessa ja pakkasessa. Enkä edes polta. Vaikka polttaisinkin, tuskin saisin jälki-istuntoa.
Vielä 1960-luvulla tupakointi kouluaikana oli tyypillisin jälkkärin syy. Mikä mahtaa tepsiä nykyään?
”Riko pari ikkunaa”, ehdottaa yksi poika kuultuani häneltä, että tänään on jälki-istuntopäivä.
Jälki-istunto on yhä kouluissa yleinen kurinpidollinen toimenpide. Sen toimeenpano-ohjeet, kuten maksimikesto kaksi tuntia, on kirjattu perusopetuslakiin.
Sitten kuulen jo rikkoneeni yhtä sääntöä.
”Tunnilla ei saa käyttää kännykkää”, yksi luokallani oleva tyttö neuvoo minua.
Hän varmaan näki, kuinka näpyttelin bilsan tunnilla muistiin kummallisten tunturilintujen nimiä. Samalla rikoin tärkeintä sääntöä, sitä viimeistä, jota kaikki kunnioittavat.
Vaikka lähes jokaisella koululaisella on oma matkapuhelimensa, tunneilla ne pysyvät visusti taskussa. Vain pari kertaa olen nähnyt joidenkin tyttöjen käyttävän kännykän kiiltävää takapintaa peilinä.
Kännyköiden pirinä luokista vielä puuttuisikin.
Jo nyt olen lievän järkyttynyt siitä hälinästä ja touhotuksesta, joka tunneilla vallitsee.
Rehvakkaat pojat ja pissistyneet tytöt supisevat ja suorastaan juttelevat keskenään. Kesken opetuksen joku saattaa pongahtaa paikaltaan ja sännätä toiselle puolelle luokkaa.
Opettajia käy sääliksi. He yrittävät pitää kurissa ryhmää, joka välillä touhuaa enemmän kuin bussillinen adrenaliinipiikin saaneita stand up -koomikkoja.
Asema ei tunnu enää antavan opettajalle muodollista auktoriteettia. Jopa rehtorille voidaan haistatella päin naamaa.
Olen varma, että olimme kiltimpiä, vanhanaikaisen kurin kasvatteja. Pulpeteissakin istuimme aina suorissa riveissä emmekä ympyröissä tai pienryhmissä.
Oppilaiden puolustukseksi on sanottava, että he eivät kuitenkaan vaikuta pahantahtoisilta. He vain touhottavat energisinä.
Siksi hämmästynkin, kun kello lyö 13.40. Ensimmäistä kertaa koulupäivän aikana on hiljaista.
Uskonnon opettaja on komentanut kaksi luokan oppilasta lukemaan ääneen ensimmäistä suomenkielistä jouluevankeliumia. Jostain syystä temppu saa luokan hiljaiseksi.
Kiitos Agricola.

Välitunti. Taas välitunti. Taas kerran meidät pakotetaan pakkaseen värjöttelemään, sillä koulun käytäville ei saa jäädä lorvimaan. Se asia ei ole muuttunut.
Peruskoulun opetustunnin mitta on yhä 45 minuuttia. Rauhallisiin ja hidastempoisiin akateemisiin luentoihin tottuneelle se on todella lyhyt aika, kuin pyrähdys opin ihmeellisessä maailmassa.
Välitunteja on alituiseen, ja ne ovat toinen toistaan tylsempiä. Yhtä seisoskelua ja odottelua.
Olin muistanut välituntien olevan jotain mukavampaa. Enemmän pussailua, tappelua, pelailua, yhteislaulua. Jotain.
Tosin tänään on enemmän actionia, sillä on penkkaripäivä. Viereisen lukion abit ovat pukeutuneet mitä kummallisimmin. He heittelevät karkkeja ja sotkevat huulipunalla yläkoululaisten naamoja. Yleensä he kirjoittavat luokkansa, kuten 3A tai 3C, mutta yhden oppilaan otsassa lukee kirkkaana HOMO.
Pari oppilaista käy pesemässä naamansa, jotta se uudelleen sotkettaisiin.
Oppilaat ihmettelevät, miksi en anna kajota naamaani. Väitän olevani huulipunalle allerginen.
Porukkaan kuuluminen on tärkeää. Kouluun tullaan tapaamaan kavereita. Se on sosiaalinen yhteisö.
Kaikilla ei kuitenkaan ole kivaa. Kouluterveyskyselyn mukaan esimerkiksi joka kymmenes pääkaupunkiseudun yläasteikäinen on yksinäinen, vailla yhtään ystävää. Samalla suhdeluvulla koko maassa on Forssan kaupungin verran yksinäisiä yläastelaisia.
Toinen vaikeasti havaittava ilmiö on koulukiusaaminen, joka on ollut lievässä nousussa koko 2000-luvun. Noin kahdeksan prosenttia oppilaista on koulukiusattuja.
Lyhyen vierailun perusteella on vaikeaa päätellä, mikä on tilanne entisellä yläasteellani.
Ainakin ryhmäkoot ovat omista ajoistani pienentyneet, minkä luulisi parantavan yhteisöllisyyttä ja estävän massaan hukkumista.
Vaikka Kurikan yhteiskoulu on suurehko koulu, yli 400 oppilasta, on esimerkiksi 8A-luokalla vain 18 oppilasta. Se on jokseenkin sama kuin koko maan keskiarvo, aika hyväntuntuinen määrä.
Jopa minä olen puolentoista päivän aikana oppinut monien luokkalaisteni nimet.
Puolentoista päivän jälkeen huomaankin jo olevani yksi koululaisista.
Oppilaat puhuttelevat minua Masaksi, kyselevät kummallisia – kuten mitä tarkoittaa aristokraattinen – ja lainaavat teroitintani. He myös tulevat kertomaan minulle, mikä oppitunti on seuraavaksi ja missä se pidetään.
Pitkään kestäneen selvityksen jälkeen minulle jopa selviää, mitä tarkoittaa iltapäivän valinnaisainerimpsu: CADk/ELEk/FASTFOODk/ITk/KEHITÄ TSk/LEIVONTAk/PALLpojatk/PALLtytötk/VIDEOk/PUUTYÖk.
Siis auto-Cadia eli ATK:ta, elektroniikkaa, kotitaloutta, ilmaisutaitoa, leivontaa, urheilua, videokurssi ja puutöitä. ”KEHITÄ TSk” jää arvoitukseksi, mutta tuskin olisin sitä valinnutkaan
Mieluummin menen sinne, minne muutkin, sillä olen selvästi päässyt jengiin.
Etsiessäni fastfood-tunnin luokkaa muistelen, kuinka oppilaat viisitoista vuotta sitten hokivat Kummeli-fraaseja ja valitsivat valinnaiseksi saksan kielen, koska maan ajateltiin olevan Suomen tärkeä kauppakumppani EY:ssä.
Nyt koululaiset toistelevat sitä Jugistylen sketsiä, missä soitetaan Motonettiin ja ostetaan plasmaa. Valinnaiseksi he valitsevat videokurssin, koska kaikki haluavat tehdä omia YouTube-videoita.

Kotitalouden tunnilla koen itseni huijatuksi. Fastfoodilla tarkoitetaankin nopeasti valmistettavaa, mutta terveellistä ruokaa: tonnikalasalaattia ja juustosarvia, ei hampurilaisia ja ranskalaisia.
Valinnaisaineena köksän on valinnut vain kaksi kundia.
Mitä enemmän nykyajan koululaisten kanssa viettää aikaa, sitä paremmin huomaa, etteivät he ole muuttuneet miksikään.
Koulu sen sijaan on muuttunut monilta osin.
Ennen oppiminen tapahtui ”katso, kuuntele ja kirjoita muistiin” -metodilla. Perslihakset puutuivat ja kirjoituskäsi kramppasi etenkin historian tunnilla. Poikkeukset olivat suurta juhlaa.
Kurikan yhteiskoulussa olen jo nähnyt, kuinka opetuksessa hyödynnetään modernia teknologiaa, improteatteria ja sanaselittelyä.
Toiminnalle on hieno nimikin: konstruktivistinen oppimiskäsitys. Sen mukaan tietoa ei voi siirtää, vaan oppilas oppii omassa toiminnassaan.
Pänttäämisen sijaan koulu vaatii siis nykyään osallistumista. Kuunteluoppilaista on tullut luovia tekijöitä, mutta niin kivaa kuin se onkin, jatkuva osallistuminen edellyttää oppilailta entistä enemmän vastuunkantoa ja rohkeutta.
Jääkin nähtäväksi, kasvaako äidinkielen improtyöpajoissa itsenäisempi, ennakkoluulottomampi sukupolvi.
Myös koululle asetetut vaatimukset tuntuvat kasvaneen.
Ennen vanhaan koulu tuki nuoren ja lapsen kehitystä. Vastuu kasvatuksessa oli myös perheillä ja ylipäätään koko yhteisöllä.
Nyt tuntuu siltä, että kaikki kasataan koulun harteille: opetus, kasvatus, yhteisöllisyys, kaitseminen, valvonta ja vastuu.
Ikään kuin koulu voisi ratkaista kaikki yhteiskunnan ongelmat.
Oppilaiden kehityksen seuraaminen tehdään vanhemmille mahdollisimman helpoksi. Kurikan yläkoulussakaan eivät oppilaat enää vie lappuja vanhempiensa allekirjoitettaviksi.
Reissuvihon on korvannut järjestelmä nimeltä Helmi. Opettajat syöttävät heti tunnilla nettisivulle oppilaiden poissaolot, käytöstiedot – jos on hyvä tunnilla, saa hymynaaman! – ja lähettelevät viestejä kotiin.
Periaatteessa vanhemmat voivat reaaliajassa kytätä nassikoidensa koulunkäyntiä. Jos välittävät.
Näin ollen minäkin saisin nettiin poissaolomerkinnän videokurssin toisesta tunnista. Väitän kurssin opettajalle, että voisin käydä tutustumassa myös muihin valinnaisaineisiin.
Todellisuudessa teen jotain, mitä en omana yläasteaikanani koskaan uskaltanut: lintsaan ja lähden kotiin.

Matti Markkola
Kuvat Beni Köhler