20. maaliskuuta 2009
Teksti:

Kirjastojen lukusalit ovat jälleen täynnä pääsykokeisiin pänttääviä päämäärätietoisia. Jokaisen rivin välissä on hiven epätoivoa ja kuiskaus tulevasta. Minäkin olin joskus sellainen. Mutta kannattiko se – minkälaisen ihmisen korkeakoulutus minusta teki? Joskus on mentaalisten sotkujen keskeltä hyvästä palata peruskysymyksiin, selvittää langat solmuista ja sanoa ainakin se, minkä voi.
Yliopisto teki minusta onnettoman. Sanon sen syyttelemättä, sillä se ei ole kenenkään vika. Selailin vain ihan liikaa kirjoja, jonkin verran lehtiäkin. Niitä oli tarjolla kaikkialla, ja niistä puhuttiin. Luin proosaa, runoja ja teoreettista kirjallisuutta ja tunsin pikkuhiljaa irtaantuvani kaikesta. Valvoin öisin. Opin, mitä itsereflektio tarkoittaa. Tulin torjutuksi aamuyöllä bileiden jatkoilla. Ajattelin: tätä aikuisuus sitten on. Sivullisuutta. Sitä, ettei enää oikeasti kuulu mihinkään.
Yliopistossa tajusin viimein myös olevani typerä. Se tulee eteen jokaiselle, joka vielä lukiossa luuli olevansa nokkela. En ole tavannut fuksia, joka ei hohkaisi älyllistä itsetietoisuutta, enkä graduntekijää, joka ei tuntisi itseään hävettäväksi idiootiksi. Kyse ei ole nöyrtymisestä kasvavan tietomäärän edessä, vaan havahtumisesta siihen seikkaan, että suurin osa ihmisistä on hävettäviä idiootteja. Mukaan lukien yliopistonlehtorit, professorit ja ne henkilöt, jotka työelämässä esittäytyvät esimiehinä. Ja jotta maailma ei olisi liian yksinkertainen, idiooteillakin on valoisat hetkensä ja melkein jokainen oivaltaa joskus. Kun itseä typerämmällä välähtää, itsesääli ja optimismi solmivat tärähtäneen allianssin.
Yliopistolla opetetaan, että kaikki pitää kyseenalaistaa. Ja sehän sopii: kyseenalaistaminen on helppoa ja mukavaa. Voi istua kahvilla ja olla omahyväinen, lähdekriittinen ja sarkastinen. Mutta miksei kukaan kerro, ettei ihan kaikkea tarvitse kyseenalaistaa? Ettei ole pakko katsoa itseään aamuyöllä peiliin ja kysyä, ansaitsenko olla olemassa?
Tärkein opiskeluajan myötä syntynyt oivallus koskeekin sitä, ettei mistään ole säännöksi. Se kirkasotsainen voittaja, joka kuusi vuotta sitten oli itsetietoinen ainejärjestön puheenjohtaja, valmistuu maisteriksi lamaan. Villit tytöt muuttuvat sovinnaisiksi ja menevät naimisiin. Moni huomaa jossain vaiheessa olevansa 30-vuotias ja edelleen ihan yksin. Ja se kaikki sattuu, mutta paljon vähemmän kuin sen pitäisi, jotta siitä olisi tragediaksi. Aikuisuus on joskus vain haaleaa vettä.

Mademoiselle Vosges

Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.

Nuorempana ajattelin romanttisesti, että olen työväenluokkainen. Lada, DDR Revue -lehdet ja lomat Neuvostoliitossa vahvistivat käsitystäni siitä. Olin väärässä. Työväenluokassa käydään Mallorcalla, ostetaan velka-Volvo ja kouluttaudutaan paperiteollisuuden palvelukseen. Ja ainakaan ei mennä yliopistoon.
Työläistausta ei tee duunaria. Minut oli jo syntymäni hetkellä tuomittu kouluja käyvään luokkaan. Siihen jengiin, joka ei sekuntiakaan epäröi korkeakouluopintojen ja päivätyön välillä.
Lähdin siis opintielle. Aloin käyttää sanaa diskurssi, siirryin ruutupaidasta pikkutakkiin ja vaihdoin McDonald`sin Hesburgeriin. (Joskus siirtymät identiteettien välillä ovat kammottavan pieniä.)
Ensimmäinen opetus, jonka sain, oli opetuksen sivuuttaminen tarpeettomana. Miksi pitäisi yrittää kehittää tietouttaan miltään alalta, kun joka puolella on jo itsevarmaa asiantuntemusta? Seuraava havainto oli, että kaikki tuntevat jotain samansuuntaista. Jopa viisaimmat ja ahkerimmat.
Nojauduin hädissäni opiskelijakollegoihini, onhan opiskelu ennen kaikkea yhteisöllistä puuhaa. He tiesivät kaiken ja arvasivat loput. Vähin erin tutustuin joukkoon kaikkien alojen asiantuntijoita. Heitä oli ainejärjestöissä, opiskelijapolitiikassa ja henkilökunnassa. Osa heistä on yhä ystäviä, vaikka opinnot olisivat ohi. Tätä kutsutaan myös verkostoitumiseksi ja se on parasta hoitaa alta, kun vielä jaksaa. Se näet sivistää enemmän kuin kaikki tentit yhteensä.
Kulttuuri- ja porvariskodeissa kasvatetut punavihreät toverini ja heidän taiteilijaystävänsä kouluttivat minut. Opin vahvan kulttuurifasistisen asenteen: oleellista ei ole se, että käyttää oikeanmerkkisiä vaatteita tai juhlii oikeissa klubeissa, vaan se, että pystyy perustelemaan valintansa esteettisesti.
Puhun akateemista kieltä stadinasaalilla. Olen oppinut arvostamaan vuohenjuustoa, erottamaan Helvetican Arialista, kuuntelemaan indie-elektroa ja keskustelemaan tuntikausia yhteiskuntamme rakenteista. Tiedän, miten päin aksenttimerkki laitetaan ranskan prepositioihin, kuka on tuo kansanedustaja, mikä hyvinvointivaltiossa mättää ja miten piispoja tervehditään.
Opiskeluelämä on näyttänyt minulle, mitä olin: kaappielitisti.
Vaadittiin toistakymmentä vuotta opintoja, lannistavan eteviä ystäviä ja jatkuvaa kyseenalaistamista ennen kuin uskalsin poistua komerostani. Olin toivonut olevani kaurismäkeläinen kommunisti, mutta minusta tuli sietämätön dandy. Mikä on tietysti ihan sama asia.

Ruzaccho

Kirjoittaja on kontulalainenbaariteologi.

sa.tuut.liian.kovaa ( a t ) gmail.com