08. syyskuuta 2006
Teksti:

Toukokuun alussa prekariaatti- aktivisti Eetu Viren, 25, päästi televisiossa ruman sanan.
Sen jälkeen on tapahtunut paljon. VR:n makasiinien palo osoittautui vahingoksi, keskustelu nuorten mellakoinnista laantui ja tutkijat kyllästyivät pohtimaan pätkätöistä puhuvan prekariaatin yhteiskunnallista merkitystä.
Yksi jäi kuitenkin elämään. Se ruma sana: paskaduuni.
Sellaiseksi Viren määritteli Yleisradion A-talk-ohjelmassa työskentelyn hampurilaisravintolassa tai siivoamisen seitsemän euron tuntipalkalla. Myöhemmin hän tarkensi, ettei tarkoitus ollut väheksyä kenenkään työtä, vaan kurjia työehtoja.
Selvennystä ei kuullut enää kukaan.
”Toimitusjohtajakin tuli sanomaan työpaikan käytävällä, ettei toisten työtä saa halveksua ja että kyllä oli kamalaa. Se tapahtui sillä lailla ystävälliseen sävyyn, että puhuitpas poika läpiä päähäsi ja että kyllä se siitä, kun kasvat isoksi.”
Toimitusjohtajan tavoin taisi ajatella moni muukin. Vireniä pidettiin idealistisena ja kiittämättömänä porvaripenskana.
Sellainenko herra paskaduuni on?

Elokuisena sunnuntai-iltana Eetu Viren on juuri tullut töistä HKL:n asiakaspalvelun päivystyksestä. Siellä hän vastaa puhelimeen, neuvoo lippunsa kadottaneita ja bussin myöhästymisestä huolestuneita.
Kuulostaa paskaduunilta.
”Ei se pahinta sellaista ole. Palkka on ihan ok”, Viren sanoo.
Työ HKL:lla on Virenin määrittelyjen mukaan niin sanottua tunnetyötä: imagonrakennushommaa, jolla korvataan peruspalveluista poistettuja resursseja. Kun esimerkiksi julkista liikennettä heikennetään, syntyy ongelmia. Niitä Viren ja muut hänen kaltaisensa sitten paikkaavat lohduttelevalla asiakaspalvelulla.
Tunnetyö ei ole kuitenkaan Virenin ainoa pesti. Niitä on monta, sillä Virenin mielestä termi työ ei jälkiteollisena aikana tarkoita vain hommia, joita tehdään yhdeksästä viiteen neljän seinän sisällä.
Omiksi töikseen nuorukainen määrittelee kirjallisuustieteen ja sosiologian opiskelun Helsingin yliopistossa, tapahtumien järjestämisen, kielen luovan käyttämisen ja verkostoitumisen. Ne kaikki tuottavat hänen mielestään yhteiskunnalle vaurautta.
Viren myös kirjoittaa ja kääntää yhteiskunnallisia tekstejä. Megafoni-verkkosivulla luettavissa ovat muun muassa artikkeli Irtisanomiset työllistävät – ainakin poliisia ja käännökset Moneus ja yksilöllistymisen periaate sekä Yleinen äly, eksodus, väki.
Tekemistä kerrakseen. Tyypiksi, joka on leimattu valtakunnan viralliseksi työnvieroksujaksi, Viren kuulostaa varsin puuhakkaalta, käytti arviointiin sitten uusia tai vanhoja työn mittareita. Silti hän allekirjoittaa kirjoituksensa ”Eetu Viren, passiivinen kommunisti”.
”Minua ärsyttää ajatus, että olisin aktiivinen tai aktiivisempi kuin muut. Aktiivisuus kuulostaa jotenkin niin pahalta”, Viren selittää.
Kommunisti-sanan kaiku ei liioin ole Virenin mielestä paras mahdollinen. Se on silti poliittisella asteikolla ainoa, jolla hän kokee voivansa kuvata itseään.
Osa kommunismiviehtymyksestä saattaa olla verenperintöä. Virenin äiti toimi 1970- luvulla kommunistisessa opiskelijajärjestössä ja politiikka taisi olla kotona läsnä.

Kotioloista Viren ei kuitenkaan suostu puhumaan. Ei miltei sanaakaan. Emme kuule muokattiinko pikku-Eetun asennetta työhön huoneensiivoustalkoilla emmekä sitä, millä työstä puhuvan aktivistin akateemisesti koulutetut vanhemmat elättivät perheen. Kysymykset edustavat Virenin mielestä ”niin iänikuisia kategorisointiyrityksiä, että vastaa niihin mitä tahansa, mitään hyvää ei voi seurata.”
Nuorukainen haluaa puhua vain perustulosta. Siitä me siis puhumme.

Virenillä on yllään aktivistiuskottavasti rispaantunut trikoopaita. Sen hihansuusta pilkottava hoikka käsi piirtää ilmaan ympyröitä.
”Perustulon ero perinteiseen sosiaaliturvaan olisi, ettei se olisi köyhäinapua tai armoa niille, jotka eivät pärjää, vaan palkka tuotannosta, johon kaikki osallistuvat,” hän sanoo.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Käytännössä kaikki suomalaiset nauttivat perustuloa muistuttavaa lapsilisää ensimmäiset 17 vuotta elämästään.
Kansalaispalkkaa tai perustuloa ovat ajaneet muun muassa Björn Wahlroos, Osmo Soininvaara ja viimeksi emeritusprofessori Jorma Kalela.
Prekariaatti-liikkeen vaatimukset poikkeavat kuitenkin Virenin mukaan esimerkiksi Soininvaaran ajamasta mallista olennaisesti.
”Soininvaaran mukaan perustulon pitäisi olla niin pieni, että se kannustaa ottamaan vastaan mitä tahansa työtä. Meidän mielestämme sen pitäisi olla niin iso, ettei tarvitse ottaa vastaan mitä tahansa eikä millä tahansa ehdoilla. Olennainen työ tapahtuu kuitenkin jo jossain muualla kuin työpaikoilla.”

Virenin mukaan perustulolle ei ole uskottavaa estettä. Kyse on poliittisesta tahdosta. Hän esittää, että jokaiselle suomalaiselle maksettaisiin 600 euroa kuussa ja että julkiset palvelut olisivat nykyiseen tapaan ilmaisia.
Niin ikään perustuloa kannattava Vihreä Liitto on puhunut 400 euron perustulomallista, Vasemmistoliitto puolestaan reilusta 500 eurosta.
Viren kiertää kysymyksen siitä, mistä 600 euron rahasumma tulisi.
”No ei ainakaan meiltä. Liikkeen tehtävänä ei ole miettiä rahoitusmalleja, vaan ennen kaikkea luoda se poliittinen paine, jonka tuloksena rahoitus järjestetään.”
Jahas. Sehän kuulostaa kätevältä.
Kansantaloustieteiden asiantuntija, professori Jouko Ylä-Liedenpohja ei vakuutu edes Virenin puheesta.
Nykyisen kokoisella verotuksella voitaisiin Ylä-Liedenpohjan mukaan rahoittaa opintorahan eli noin 260 euron kokoinen kuukausittainen perustulo kaikille, jos samalla luovuttaisiin joistakin muista etuisuuksista. Tällöin työllä hankittavista lisäansioista maksettaisiin korkeimmillaan noin 47 prosenttia niin sanottua marginaaliveroa. 600 euron perustulo vaatisi, että heti ensimmäisestä ansioeurosta maksettaisiin jo noin 70-75 prosentin vero. Se taas vähentäisi kannusteita tehdä työtä.
”Perustulo koskee kaikkia. 600 euroa on mahdotonta koota verotuksella. Siksi se on haihattelua”, Ylä-Liedenpohja sanoo.
Virenin mukaan koko numeroihin keskittyvä näkökulma on väärä. ”Ay-liike, toimittajat ja demarit” ovat hakoteillä, kun laskevat, montako miljardia valtion budjetista mallin toteuttaminen söisi.
Koska kansallisvaltion budjetti ei enää riitä edes peruspalvelujen tuottamiseen, pitäisi rahoituksen Virenin mielestä järjestyä jollain muulla tavalla, mieluiten Euroopan laajuisesti.
Ehdotuskin löytyy.
”Rahoitusmallina voisivat olla Euroopan tasolla toteutettavat säätiöt, joiden rahoitus perustuisi Tobinin veron tyyppisiin kansainvälisiin veroihin. Niiden pitäisi kohdistua muuhun kuin palkkatuloihin. Esimerkiksi pääomatuloihin.”

Virenin puhe polveilee, ja sellaisia sanoja kuin paradigma ja integriteetti pilkuttavat kymmenet totat ja niinkut. Perusteluja ja punnintaa kuitenkin riittää. Virenin lähipiiristä vakuutetaan, ettei nuorukainen ole hörhöjen hörhö vaan oikeasti asiansa osaava kaveri.
Vapun mielenosoituksien jälkeen toimittajat, poliitikot ja tutkijat koettivat hengästymiseen asti lokeroida Virenin puheita ja samalla koko prekariaatti-liikkeen toimintaa.
Miltä muiden esittämät tulkinnat mahtavat Virenistä tuntua?
Onko prekariaatti vain porukka, joka on lukenut ehkä yhden ranskalaisen filosofin teoksen liikaa?
Viren myöntää muutamankin italialaisen ja ranskalaisen filosofin vaikuttaneen ajatuksiinsa. ”Ihmiset, jotka ovat ottaneet meihin yhteyttä, ovat kokeneet, että kirjoituksemme liittyvät heidän elämäntilanteeseensa paljon konkreettisemmin kuin lehdissä normaalisti pyöritettävä työ- tai valtiovarainministeriön asiantuntijoiden löpinä.”
Entä ovatko liikkeen jäsenet Virenin tapaan hyvinvoivia porvarin kakaroita, jotka eivät tiedä työstä tai elämästä mitään?
”Karikatyyrisesti tämä on totta, mutta entä sitten? Meidän vanhempien ikäluokasta suurella osalla on jo korkeakoulututkinto ja sitä paitsi keskiluokka katoaa jatkuvasti.”
Silti prekariaattinuoretkin kamppailevat Virenin mielestä tuotantovälineiden omistuksesta, vanhempiensa lailla. ”Euroopassa monet taisteluista ovat tapahtuneet kouluissa tai yliopistoilla. Koska tieto on keskeinen työväline, kamppailu käydään pääsystä ilmaiseen koulutukseen.”
Esitetään Virenille vielä yksi muiden tekemä tulkinta: Pätkätyöt ja toimeentulon epävarmistuminen ovat todellisia ongelmia, mutta prekariaatin päämäärät ja sen valitsemat keinot, kuten mielenosoitukset, ovat pätkätyöläisten enemmistölle vieraita.
Viren ei edes vaivaudu vastaamaan itse kysymykseen.
”Tällaista väittävät vain erittäin sovinnaiset ihmiset, kuten Helsingin Sanomien toimittajat.”

Puhutaan lopuksi vielä hetki paskaduunista.
Sanavalinta on jo lakannut harmittamasta Vireniä.
”Ensin vähän kadutti, mutta sitten kokoomusnuoret alkoivat puolustaa siivoajien työtä. Sen jälkeen se oli pelkästään hauskaa.”
Koko paskaduunikeskustelua on Virenin mukaan leimannut voimakas palkkatyötä palkkatyön vuoksi -ajattelu. Toimittajat ja poliitikot ajattelevat että työpaikkoja on luotava Suomeen millä tahansa ehdoilla. Se on Virenin mielestä melkoisen ristiriitaista.
”Julistetaan, ettei paskaduunia ole ja että kaikki työ on arvokasta. Sitten vastustetaan perustuloa sillä argumentilla, että kuka sitten siivoaisi. Vähintään alitajunnan tasolla siis myönnetään, että ihan kaikkea työtä ei ehkä sittenkään tehdä työn itsensä takia.”
Mutta kuka sitten todella siivoaisi? Tekisikö Eetu Viren paskaduunia tai tunnetyötä HKL:n puhelinpalvelussa, jos tilille kolahtaisi 600 euroa kuussa?
”No en,” hän sanoo.
Vapautunutta aikaa Viren ei käyttäisi kovin kumouksellisesti. Hän opiskelisi, kirjoittaisi, kääntäisi ja järjestäisi tilaisuuksia, kuten nytkin.
Joku HKL:n puhelimeen silti vastaisi, Viren uskoo. Perustulolla kukaan ei eläisi niin herroiksi, ettei työtä otettaisi vastaan. Palkkoja jouduttaisiin ehkä korottamaan, mikä olisi Virenin mielestä ihan oikein.
Toistaiseksi Eetu Viren joutuu kuitenkin vastaamaan puhelimeen, eikä liikaa suunnittele tulevaa. Hän ei usko, että ”se siitä” ajan myötä, kuten pomo HKL:n palkkatyöpaikalla arveli. Prekariaatin puolesta puhuminen ei ole Virenin mielestä nuoren miehen kiukkua, joka tasoittuu.
”Ei todellakaan. Tulin tähän mukaan vasta 24-vuotiaana. Tavoitteenani on radikalisoitua koko ajan lisää, kun vanhenen”, hän sanoo.
Viren ei kuitenkaan suhtaudu edes aktivismiin perinteisen protestanttisesti.
”Jos joku muu tekisi tämän homman, voisin mieluummin lähteä johonkin Kaliforniaan. Se olisi paljon hauskempaa.”

Teksti Ninni Lehtniemi
Kuva Timo Wright