”Muistan aina, miten eräs myyntimies yritti Washingtonissa myydä minulle hautapaikkaa. Todistelin hänelle, että olen Amerikassa vain tilapäisesti enkä aio kuolla siellä”, ministeri Max Jakobson kertoo oleskelustaan Yhdysvalloissa 1950-luvulla.
”Hän oli aidosti järkyttynyt siitä, että Suomesta pois Amerikkaan päässyt ihminen ei aio jäädä maahan. Mikä kommunisti minä oikeastaan olin, kun en aikonut hyödyntää minulle suotua onnea?”
Hautapaikka jäi ostamatta. Mutta tavallaan myyntimies oli oikeassa. Jakobson oli 1950-luvun suomalaiseksi poikkeuksellisessa asemassa.
50 vuotta sitten Suomi oli Euroopan syrjäkylä. Yhteys saksalaiseen kulttuuriin oli katkennut toiseen maailmansotaan, ja rajanaapurit Ruotsi ja Neuvostoliitto olivat Suomelle tärkeimmät ulkomaat.
Harvalla suomalaisella oli mahdollisuuksia perehtyä englanninkieliseen kulttuuriin. Sodan jälkeen Lontooseen bbc:n toimittajaksi lähteneellä Jakobsonilla oli.
”Tietenkin hyppäys sodan Suomesta Lontooseen oli valtava, ja nämä Lontoon vuodet olivat hyvin tärkeitä minun henkisen kehitykseni kannalta”, Jakobson muistelee.
Lontoon laaja kulttuuritarjonta ja laatulehdistö tekivät nuoreen Jakobsoniin syvän vaikutuksen. Metropolissa hän oppi myös nopeasti, että Suomesta tiedettiin vähän. Englantilaisille Suomi oli periferiaa.
”Talvisotaa muistettiin. Useimmat ihmiset ihailivat talvisodan sankaritarua mutta olettivat, että Suomi oli sitten hävinnyt sodan ja luisunut neuvostoimperiumin kulmaukseen. Vain harvat ihmiset tiesivät sen seikan, ettei Suomea koskaan miehitetty. Minulta kysyttiin aivan vakavana, kumpi miehitys oli pahempi, saksalaisten vai venäläisten. Mitä siihen saattoi vastata?” Jakobson naurahtaa.
Lontoon vuosien aikana Jakobsonin työnantaja vaihtui. Hänestä tuli Uuden Suomen kirjeenvaihtaja. Sitten vaihtui ammatti. Vuonna 1953 Jakobson siirtyi ulkoasiainhallintoon Suomen Washingtonin-suurlähetystön sanomalehtiavustajaksi.
Ulkoministeriön palveluksessa Jakobsonin ura päättyi Suomen Ruotsin-suurlähettilään tehtävään vuosina 1972-74. Sitä ennen Jakobson työskenteli pitkään New Yorkissa Suomen edustajana Yhdistyneissä kansakunnissa.
Lontoosta alkaneet tiiviit yhteydet anglosaksiseen maailmaan määrittivät Jakobsonin uraa diplomaattina. Kun Suomi tasapainotteli kylmän sodan maailmassa, Jakobson oli henkisesti lännen mies.
Pitkästä ulkomailla oleskelusta huolimatta Jakobson pysyi kuitenkin kaiken aikaa suomalaisena. ”Kyllä minä olin niin kiinni Suomessa, ettei minulla ollut sellaista käsitystä, että jäisin ulkomaille”, hän sanoo.
Diplomaattiuransa jälkeen Jakobson palasi siis Suomeen. Hän työskenteli vuosikymmenen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajana ja ennen kaikkea kirjoitti.
Eikä Jakobsonin into kirjoittaa ole laantunut. Toinen osa 78-vuotiaan Jakobsonin 1900-lukua käsittelevästä trilogiasta, Pelon ja toivon aika, ilmestyi syyskuun puolivälissä.
Trilogia sarjasta tuli puolivahingossa. Kun ensimmäinen osa, vuosia 1899-1947 käsitellyt Väkivallan vuodet, tuli myyntiin syksyllä 1999, lupasi Jakobson paketoida koko vuosisadan jälkimmäisen puoliskon seuraavaan syksyyn mennessä. Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa vuoden sijasta kaksi, ja sekin kattaa vasta vuodet 1947-71. Tarvitaan siis vielä kolmas osa.
Toisen osan ote on jälleen Väkivallan vuosista tuttu. Maailmanpolitiikka ja henkilökohtaiset muistikuvat yhdistyvät samaan kertomukseen. Vaikka Jakobson on liittänyt omiin kokemuksiinsa tutkijoiden perkaamaa uutta historiallista tietoa, hän muistuttaa korostavansa omasta mielestään tärkeitä asioita.
”Tämä ei ole tietenkään mikään historiateos, tieteellinen tutkimus, vaan persoonallinen näkemys siitä, mitä näinä vuosina on tapahtunut.”
Ensimmäisessä osassa taidokkaasti rakennettu vuoropuhelu yksityisen ja yleisen välillä ei nyt kuitenkaan toimi aivan yhtä tehokkaasti. Tekstin kiehtovuutta se ei vähennä, mutta kontrasti subjektiivisen ja analyyttisen välillä hämärtyy, kun Jakobsonin oma elinkaari käsiteltävien vuosien varrella sivuaa yhä läheisemmin kansainvälisen politiikan tapahtumia.
Kun Jakobsonin diplomaattiura eteni, hänen kontaktinsa presidentti Urho Kekkoseen tiivistyivät. Miesten suhdetta on jälkeenpäin puitu lähes kyllästymiseen asti. Uusi kirja jatkaa vuosia kestänyttä sanaharkkaa Jakobsonin ja kekkostutkija Juhani Suomen välillä.
”Uutta teoksessa on vain se syvä traumaattisuus, jolla tekijä suhtautuu presidentti Kekkoseen. – – Nyt katkeruus purkautuu lopultakin estoitta”, Suomi kirjoittaa ulkoministeriön internetsivuilla julkaistussa arviossaan.
Traumaattisena Jakobsonin tekstiä on vaikea pitää, mutta selvää on, että Kekkonen saa kirjassa paljon tilaa. Kokonaiskuvan luominen vuosikymmeniä johtavana poliitikkona toimineen Kekkosen ajasta on vaikeaa, sen Jakobson myöntää. Synteesiyrityksen aika on seuraavassa kirjassa, mutta 1950-60-lukujen osalta Jakobsonin näkemys Kekkosesta on alkanut hahmottua.
”1970-luvun puolestavälistä lähtien Kekkonen alkoi olla vähän toisenlainen ihminen. Mutta kyllä hän minusta hoiti hyvin suhteet esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Englantiin ja Ruotsiin sinä aikana, jota käsittelen kirjassani”, Jakobson sanoo.
”Voidaan tietysti poimia erilaisia tapauksia ja tilanteita, joissa voidaan arvostella Kekkosta liiallisesta kallistumisesta itään, mutta noin kokonaisuutena hänen toimintaansa täytyy minusta tarkastella oikeudenmukaisesti.”
Kirjoittaessaan ajastaan ulkoministeriön poliittisen osaston johdossa Jakobson vertaa ulkoministeriön ja presidentin suhdetta laivan kulun tasapainottamiseen. Kun ollaan liiaksi kallellaan toiseen suuntaan, on miehistön roikuttava toisella reunalla, jotta pysyttäisiin kurssissa.
”Minusta Kekkosella oli selkeä puolueettomuuspoliittinen linja siihen aikaan. Ja sitä me ulkoministeriössä pyrimme noudattamaan ja puolustamaan. Mutta aina välillä hän itse oli luisumassa siltä linjalta, ja silloin juuri tämä vertaus tulee ajankohtaiseksi”, Jakobson kertoo.
”Kekkonen oli valtapoliitikko. Häneen vaikuttivat erilaiset tapahtumat, sisäiset tai ulkoiset. Ja luulen, että näinhän se on melkein aina. Poliittinen johtaja kyllä julistaa linjaa, mutta hän ei aina toimi sen linjan mukaan, hän toimii tilanteen mukaan. Jos katsoo Paasikiveä, kyllä hänkin tilanteen mukaan usein vaihtoi käsityksiään. Ja sitten jälkeenpäin piti aina löytää perustelut sille, että tämähän oli juuri linjan mukaista.”
Jakobson lainaa kirjassaan Venäjän entistä presidenttiä Boris Jeltsiniä, jonka mukaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat olleet molemminpuolista ”teeskentelyä ja hurskastelua”. Mutta vaatiko kurssissa pysyminen samanlaista suhdetta myös länteen?
”Idän merkitys oli niin paljon suurempi kuin lännen, mutta tietysti sinne länteenkin päin oli tällaista, sanoisinko, näennäistoimintaa.”
Aktiivisena historian harrastajana, tai paremminkin puoliammattilaisena, Jakobson on osallistunut Baltian maissa menneisyyden kipupisteitä kaivelleiden totuuskomissioiden toimintaan. Olisiko Suomessa tarvetta jonkinlaiselle tilinteolle menneisyyden kanssa?
”Eihän meillä tietenkään ole sellaisia traumaattisia tapahtumia, jos vertaa vaikka melkein mihin tahansa Keski- ja Itä-Euroopan maahan, puhumattakaan sitten entisistä neuvostotasavalloista. Meillä on vuosi 1918, mutta kyllä me voimme väittää, että se menneisyys on käsitelty ja tavallaan nyt hallinnassa.”
Myös talvi- ja jatkosotaan johtanut kehitys on Jakobsonin mukaan jo riittävän hyvin ruodittu. Sen sijaan 1970-luku on hänen mielestään jäänyt toistaiseksi liian vähälle huomiolle. Tyydyttävä kokonaisesitys suomettumisen erilaisista ilmenemismuodoista puuttuu vielä.
”Silloiset poliitikot vaikuttavat edelleen. Sen takia tätä ei ole oikein voitu kunnolla käydä läpi”, Jakobson arvelee.
Kekkostutkija Juhani Suomi syyttää Jakobsonia siitä, että muistelijan muisti paranee iän myötä. Jakobson kuitenkin sanoo itsekritiikin kynnyksen päinvastoin nousseen kirjoittamisen edetessä jo kirjan luonteenkin vuoksi.
”Tulee hirveän vaikeita arviointikysymyksiä, kuinka paljon nyt käsittelen tätä ja kuinka paljon tätä ja missä määrin tuon itseni siihen mukaan. Se ei ole mitään helppoa kirjoittamista.”
Jakobson on käsitellyt monia Pelon ja toivon ajan tapahtumia jo aiemmissa kirjoissaan. Sen vuoksi esimerkiksi pettymys yk:n pääsihteeriksi valinnan kariutumisesta on tällä kertaa kuitattu varsin lyhyesti.
”Mutta olen huomannut, että nykyisin se on monelle ikään kuin uusi asia. He eivät tietenkään ole lukeneet tai he eivät muista. Se on sikäli hyvä opetus, että minä muistan, mitä olen kirjoittanut, mutta en voi olettaa, että lukijat muistavat”, Jakobson sanoo ja virnistää.
Jakobson puhuu kaihoisasti saksalaisen ja englantilaisen kielialueen historia- ja muistelmakirjallisuudesta. Siellä on usein enemmän sääntö kuin poikkeus, että kirjat ovat tuhatsivuisia järkäleitä. Silti ne käyvät kaupaksi. Suomalaiskustantajat ovat kuitenkin todenneet, että täällä liian paksut opukset jäävät pölyttymään kauppojen hyllyille.
Massiiviseen kirjalliseen tuotantoon liittyy osittain myös Jakobsonin tekstistä paistava kunnioitus Henry Kissingeriä, Yhdysvaltain 1970-luvun ulkopolitiikan voimahahmoa, kohtaan. Vertaus Jakobsoniin itseensä tuleekin väistämättä mieleen. Yhdistäähän miehiä ulkopolitiikan, diplomatian ja historian lisäksi myös juutalaiset sukujuuret.
”Kyllähän hän on mielenkiintoinen henkilö, vaikkei olisikaan mitään tällaisia yhteisiä taustatekijöitä. Hyvin vaikuttava persoonallisuus, kun hänen kanssaan joutui tekemisiin. Hän on aika kiistelty Amerikassa nykyään, ja hänestä on kirjoitettu myös hyvin negatiivisesti ja kriittisesti. Mutta kyllä hänellä on valtava henkinen kapasiteetti, kun hän vieläkin pystyy kirjoittamaan todella mielenkiintoisia kirjoja”, Jakobson pohtii.
Siinä taisi tulla muutama yhteinen nimittäjä lisää.
Max Jakobson: Pelon ja toivon aika – 20. vuosisadan tilinpäätös II. Otava, 265 mk.
Petri Hakkarainen
Kuva: Mika Ranta
