Sodankylän filmijuhlat ovat yksi maailman kummallisimmista elokuva-alan kohtaamisista. Festarineitsyt Jutta Sarhimaa hytisi lippujonoissa, kaveerasi ohjaajasuuruuksien kanssa lavatansseissa ja jäi ilman falafelia.
Päivä 1. Ensipuraisu.
”Mene aamukeskusteluihin.”
”Älä unohda pipoa ja hanskoja.”
Sodankylän ensikertalaiselle piisaa neuvoja, joita mutustella yöjunassa kohti pohjoista. Joku fiksumpi olisi ottanut nukkumavaunun, oikea jetsetter suoran lennon, mutta hei, olen köyhä opiskelija. Onneksi juna on puolityhjä. Vajaat 19 tuntia myöhemmin tallaan jo elokuvajuhlien kamaraa.
Le Havren lippujono on pitkä. Sitä seuraa jonotus itse elokuvaan. Kuva: Jutta Sarhimaa
Jo 26. kerran järjestettävä ”Sodis” on kiehtonut minua vuosikaudet. Se on mielikuvituksessani paikka, jossa nerokkaimmat elokuvantekijät ja noloimmat fanitytöt voivat istua samassa salissa ja jakaa kollektiivisen elämyksen teatterin pimeydessä.
”Vuoden 360 surkean päivän vastapainona ovat Sodankylän viisi päivää ja yötä”, hehkuttaa festivaalijohtaja Peter von Bagh saatesanoissaan ja sivuuttaa samalla sellaiset helpotukset kuten Rakkautta & Anarkiaa, Espoo Ciné tai DocPoint.
Avajaisnäytös on sympaattisessa elokuvateatteri Lapinsuussa, joka hurmaa ajan patinallaan ja syvänpunaisella esiripullaan. Paikalla piisaa kunniavieraita, suomalaisia elokuvantekijöitä Zaida Bergrothista Anssi Mänttäriin sekä valikoitua lehdistöä.
Taksikuskin kuvannut veteraanielokuvaaja Michael Chapman esittelee avajaisfilmin, Hal Ashbyn ohjaaman Saattokeikan: ”one of the most unlit films you’ve ever seen”.
Nähtyäni filmin nyökkäilen: teknisesti ihanan rosoinen ja humaani vastarintahelmi, oikein onnistunut aloitus!
Jack Nicholsonin esittämän merisotamiehen klassikkorepliikki (”I am the motherfucking shore patrol, motherfucker!”) tosin menettää hiukan teräänsä, kun kuva ja ääni luiskahtavat epäsynkkaan. Seuraavan aamun cinemascope-elämyksessä Katkera voitto filminauha yllättäen katkeaa ja näytös pitää keskeyttää liimailun ajaksi.
Yleisö ei ole moksiskaan.
Päivä 2. Viattomuuden loppu.
Vanhanaikaisuus ulottuu myös käytännön järjestelyihin, jotka tuntuvat aataminaikaisilta ihan tarkoituksella.
Vai miltä kuulostaa: näytöslippuja voi varata etukäteen vain puhelimella (kas kun ei lanka). Jokaista näytöspaikkaa varten on oma lippujononsa (harrastuksena jokapäiväinen jonotus). Festivaaliohjelma on reikäinen kuin emmentaali ja viimeiset aukot täyttyvät vasta päivää ennen koko elokuvajuhlan päättymistä (pidä yleisö varpaillaan!).
Bussikuljetus läheiseltä Luoston majoitusalueelta on riistohintainen (päivälippu 25 €!) ja matka-aika on arvioitu nettisivuilla päin honkia (25 minuuttia kun todellisuudessa liki 40).
Sitten on Sodankylä itse, vaikeapääsyinen ja hämmentävän pieni tuppukylä, jossa kasvissyöjä joutuu turvautumaan viiden päivän aikana pitsaan kahdesti, falafelia kun ei ole.
Kaiken kruunaavat suosituimmat näytökset, Aki Kaurismäen Cannes’ssa hurmannut Le Havre ja isoveli-Mikan Miriam Makeba -dokumentti Mama Africa, jotka on tietysti etukäteen loppuunvarattu (vaikka tämän ei pitänyt olla mahdollista).
Sodiksen vakiokasvo Aki Kaurismäki esittelee Le Havren Suomen ensi-illassa.
Alkaa toiveikas metsästys: saako lippuja vielä? Jos, niin milloin ja mistä? Huhumylly pyörii kiivaana. Psst, kuiskaa vanhempi rouvashenkilö toiselle. Huomenaamulla tulee myyntiin 20 kappaletta, vai oliko se sittenkin 60?
Le Havresta kiinnostunut ystäväni tarjoutuu jonottamaan myös minulle ja seuralaiselleni liput, mutta viiden lipun kiintiöstä johtuen saamme vain yhden.
Seuraavana aamuna kalisemme yli tunnin jonossa, mutta viimein lippu irtoaa. Naamani on aivan kuin muilla lipunostajilla, onnellisesti messingillä. Ei tunnu missään, että itse elokuvan näytökseen saa vielä jonottaa puolitoista tuntia. Onhan siellä Aki itse esittelemässä.
Kun esittää oikein vaikeasti tavoiteltavaa, luo kysyntää ja samalla monta tyytyväistä asiakasta. Kaunis aikuisten satu Le Havre nousee yhdeksi festivaalikohokohdaksi.
Päivä 3. Lavatanssit
Kutikutoisuuden toinen puoli on välittömyys. Kansainvälisten elokuvafestivaalien muovisuus ja kaupallinen hapatus loistavat poissaolollaan, ohjelmistosta löytyy vain muutama uusi ulkomainen.
Täällä on mahdollisuus kokea isolta valkokankaalta sekä vaikeasti nähtäviä merkkiteoksia (malilaismaestro Souleymane Cissén Baara) että rakastettuja klassikoita (James Deanin läpimurtoelokuva Eedenistä itään).
Sodankylä on tunnettu myös mykkäelokuvakonserteistaan, joista itse valitsen uudelleen kokoonkursitun Metropoliksen Cleaning Womenin säestämänä.
Kitisenrannan koulun festivaaliteltta ja vanhaan K-kauppaan toteutettu festivaaliklubi ovat virallisia hengauspaikkoja, joissa pyörivät samat naamat. Sodankylä näyttää olevan useimmille lomailua, muutama vanhemman polven elokuva-ammattilainen on tuubassa aina aamusta alkaen.
Tärkein ero on se näkymätön. Kun kaikki ovat samalla asialla liikenteessä, ei ole tarvetta henkisille tai fyysisille raja-aidoille. Sodiksessa ei ole turvamiehiä kuljettamassa elokuvantekijöitä piiloon uteliailta kyselijöiltä, vain kaitsijoita jotka pitävät huolen, ettei tähti eksy matkalla näytökseen tai baariin. Yksi tiuhaan nähty pari on Ville Virtanen ja kanadalaisohjaaja Atom Egoyan.
Mielenkiintoisimpiin nykyohjaajiin kuuluva Egoyan paljastuu joviaaliksi supliikkimieheksi, joka jättää varjoonsa jopa jokailtapäiväistä Kinobingoa vetävän Kari Väänäsen. Se, että ohjaaja tykkää puhua elokuvistaan katsojien kanssa, ei ole mitenkään yleistä. Yksi ainoa puoliksimuotoiltu kysymys Egoyanin Family Viewingin näytöksen jälkeen ja olen saanut uuden juttukaverin.
Illalla selviää, ettei Sodiskaan ole täysin erotteluista vapaa. Bussi hakee ensin vieraat, sitten lehdistön ja lopulta staffin perinteisiin Porttikosken lavatansseihin. Ne ovat ötököitä kuhisevassa pöpelikössä, mutta kun tarjolla on ilmaista viinaa, jäisiä soijanakkeja, nostalgista tangoa sekä kallionäköala keskiyön aurinkoon ja joen kuohuihin, ihmiset tungeksivat. Siihen malliin, että porttipoliisit käännyttävät bileisiin metsäteitä pyrkivää jengiä läpi yön.
Kutsuvieraat ovat Lapin luonnosta ihmeissään ja jallupullo kiertää. Kun paluun aika koittaa, Egoyan empii: ”Where is Aki? I hope he’s not too drunk.. I’d better stay and wait for him.”
Sen jälkeen en näe häntä enää.
Atom Egoyan aamukeskustelussa. Kuva: Annina Mannila
Päivä 4. Valitse puolesi!
Sodankylän elokuvajuhliin kuuluu vahva eetos, puolensa valitseminen. Se esittäytyy fyysisen filmin viimeisenä linnakkeena digitaalisia tallenteita vastaan. Aki Kaurismäkikin totesi vastikään Ranskassa elokuvan olevan ”a play of light and shadow, not electricity and darkness”.
Vanhaan hyvään aikaan haikailu on täällä hyve. Kuinka kaikki Jean-Luc Godardin elokuvat saivat kaupallisen levityksen 1960-luvun Suomessa, niin että itse mestarikin puisteli päätään suomalaisten elokuvasivistystasolle. Ja miten Robert Bressonin elokuvat vetivät 1970-luvulla enemmän katsojia Helsingissä kuin Pariisissa!
Tällainen 1980-luvulla syntynyt ihan vihertyy. Nostalgiaan verhottu ongelma on todellinen ja kaikkien elokuvia rakastavien tiedossa. Elokuva-arkistoja lukuun ottamatta klassikoita ei enää näytetä missään. Nykyhetken godardit ja bressonit eivät näe enää valkokankaan valoa, koska neljässä salissa viidestä pyörii Pirates of the Caribbean 4. Eivät ilman festivaaleja, jotka porskuttavatkin, Suomessa ja muualla.
Silti mahdollisuuksia on näkyvissä, eikä niiden tunnustamisen tarvitsee tarkoittaa selän kääntämistä toisaalle. Vanhojen projektoreiden korvaaminen digitaalisilla merkitsee monissa teattereissa hyvästejä filmille. Samaan aikaan elokuvat leviävät helpommin ja nopeammin yhä useamman ulottuville, katsojien asema siis toisaalta paranee. Digitaaliset elokuvakamerat taas mahdollistavat aivan uudenlaisten visioiden luomisen, kuten vaikkapa Lars von Trierin Melancholiassa.
Päivä 5. Epäsopivat esikuvat.
Cleaning Women valmistautuu säestämään Metropolista isossa teltassa. Kuva: Jutta Sarhimaa
Aamukeskustelut ovat hienointa Sodankylässä, ehkä hienointa mitä olen millään elokuvafestivaalilla koskaan kokenut. Niissä päästään oikeasti elokuvan juurelle taiteena, mille ajatuksille kulloisenkin tekijän Å”uvre rakentuu.
Keskusteluja seuraamalla huomaa nopeasti, että on olemassa oikeita ja vääriä vastauksia, esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin ”Mikä elokuva vaikutti sinuun eniten pienenä?”. Onneksi Sodankylän vieraat eivät ole niin helposti vietävissä.
Esimerkiksi viime vuonna Kultaisen palmun voittanut thaimaalaisohjaaja Apichatpong Weerasethakul tekee kokeellisia ja lähes mystisen hartaita elokuvia. Silti hän nimeää suuriksi vaikuttajikseen Steven Spielbergin ja George Lucasin. Vavisuttavin kokemus saa yleisön hytkymään: ”Raiders of the Lost Ark, especially the end where people melt.”
Weerasethakul ei myöskään niele purematta von Baghin tekemää erottelua filmi hyvä – digitaalinen paha. Asiaan on aina toinenkin puoli: ”Film prints are bad for environment, all those plastic copies. In five years time digital will develop better.”
Kyse on myös oivalluksista. Atom Egoyan ottaa esille elokuvan erityisyyden verrattuna esimerkiksi musiikkiin tai kuvataiteisiin.”Film grammar has not changed since the early years, it came to us already developed.”
Egoyanin mukaan tähän on vain yksi selitys: elokuvat vastaavat tapaamme nähdä unia. Esimerkiksi lähikuvat ovat unien perusrakennuspalikoita.
”But who organises the film crew of our dreams?”
Jutta Sarhimaa
